Päiväkirja pannahinen

Kuinkas ollakaan, kunnianhimoinen aikomukseni blogata opintojen päiväkirjaamistehtävän nimissä lähestulkoon päivittäin, on ajautunut karille. Toisaalta, hyvä niin. Jos ajattelee lukijakokemusta, ketään ei varsin kiinnosta lueskella päivittäistä "tänään söin parsaa" - päivittelyä. Joskaan siitä ei kyseisessä tehtävässä ole edes kyse.

Mutta mistäpä sitten. Ohjeistuksena on pohtia omaa työskentelyään ja olemistaan suhteessa tilaan ja tilallisuuteen. Katsotaanpa edellisiä työpäiviä:


MA: Piirsin neuroottisesti koko päivän
TI: Luin esseen lähdeartikkelia
KE: Luin esseen lähdeartikkelia, analysoin
TO: Luin esseen lähdeartikkelia, haastattelin, kirjoitin
PE: Kirjoitin esseetä
----viikonloppu ja krapula---
MA: Heräsin yönokosilta (nukuin noin 2 tuntia koska päässä soi musiikkia), kirjoitin pianon äärellä ylös yöllä nauhuriin hymistelemäni musiikin, nauhoitin, tein viulustemmat ja tekstiä
TI: Treenasin neuroottisesti kitaraa ja viulua, tein prohatehtävää
KE: Treenasin neuroottisesti viulua, palautin prohatehtävät
TO: Treenannut viulua ja lukenut lukupiiritekstejä

Olen poistunut kotoani ja keskustellut muiden (aikuisten) ihmisten kanssa viedessä/hakiessa lasta päiväkodista. Sen muutaman lauseen. Lopun aikaa olen hautautunut johonkin luovaan toimeen. Joko soittamiseen tai piirtämiseen. En tee tällä hetkellä mitään muuta, ehkä satunnaisia valokuvaustöitä.
Ja kun ajattelen tilaa. Lähtökohtaisesti tila jossa ajattelen tilaa, on tämä yksi huone. Kun lähden trippailemaan siitä jonkun instrumentin avustuksella, ei ole tilaa eikä rajoja.

Olen miettinyt kyllä tuota tilan ajatusta paljon omien fyysisten teoskappaleideni äärellä. Teen objekteja, kuvia, esineitä, ripustettavia asioita, ehkä koristeitakin, omistettavia juttuja, kauppatavaraa. Näin ne välittyvät muille. Itselleni yksi teos sisältää soittolistan musiikkia joka avaa kyseisen teoksen tunnelmaa ja maailmaa. Laukkaavan ajatuksen ja mielikuvitusmaailman, tuntemuksia ja tapahtumia. Lukemattomia tunteja päiviä ja viikkoa työn äärellä hioessa detaljeja tai maalaamassa energisesti alkuja. Yhden teoksen luominen on vaatinut lukemattomia laulettuja ja tanssittuja säveliä, koettuja kouristuksia, epävarmuutta ja epäilyä, sanottuja asioita ja välitettyä viestiä. Yksi teos on itsessään tila, ovi, siirtyminen. Minulle. Se lakkaa olemasta sitä, kun se valmistuu, ja menee esille. Sitten se on objekti.

Joskus käy niin onnellisesti että teos löytää omistajan, joka löytää tämän tilan teoksesta. Se tekee maalarin onnelliseksi, että työ antaa todella sen mitä tarkoituskin on. Haluanhan minä myös parantaa maailmaa ja tehdä huikeita elämyksiä, mutta kyllä perusminä haluaa tehdä ihmisille teoksia omistettavaksi. Ei minua tähän aja se, että saisin paljon rahaa. En saa paljoa rahaa. Haluan tehdä näitä tähtiportteja. Ja on jotenkin vaivaannuttavaa että se usein koetaan vähän vääräksi. Voimakas painotus tuntuu olevan kokonaisuuksilla, kannanottamisella ja vaikuttamisella. Miten näyttelyni tekevät sitä? Eivät mitenkään. Päälleliimatusti saattaa jotain selittää jostain isommista yhteyksistä mukamas. Totuus on se, että tein ne kuvat koska halusin. Yksi kerrallaan. Ja sitten niitä oli monta. Ja sitten tuli näyttely. Teokseni eivät pyri muuttamaa tilaa ja tilakokemusta, tai asettumaan siihen eri tavalla. Ne muuttavat toivottavasti ihmisten kotien tilaa. Julkisia tiloja. Ihmisten sisäisiä tiloja. Opintojen alussa olen kyseenalaistanut teokseni siinä mielessä, että miten tällainen klassinen kuvataide voisi edes olla osana tilaa, on niin oldschool ripustella jotain tauluja. Tänään tässä mietin että mitenniin. Eikä ole. Laatutaide sopii ihan mihin tahansa, aksentoi ja tuo voimaa. Ihan sellaisena fyysisenä kappaleena eikä jossain uudessa ja ihmeellisessä muodossa esitettynä.

Näyttelynjälkeinen masennus on se tila johon ajaudutaan näyttelyn jälkeen. Ollaan ensin oltu onneissaan ja tyytyväisiä tehdystä isosta työstä, ja abauttiarallaa avajaisten jälkeen ollaan jo vetämässä ranteita auki kun tuollaista paskaa tuli tehtyä. Mikä järki tällä kaikella on. Miksi teen näitä kuvia neuroosien vallassa sisäisen pakon sanelemana, jotain tuommosia turhanpäiväisiä kuvia? Mitä tämä antaa kenellekään. Mikä arvo on tällaisilla kuvilla vaan. Se on ikävä tunne. Kovasti välillä paineistuu siitä että pitäisi olla antamassa yhteiskunnalle jotakin, kaikki, sanella ja edistää ja kommentoida.

Miksi on vaikeaa hyväksyä itselleen se, että sen voi tehdä kuva kerrallaan. Että yksi teos on tila.

Tässä kun opiskellaan taiteen uusia konteksteja, on kaiken ytimessä ja keskiössä eteenpäin meneminen, kehittyminen, ja tekemisensä ja taiteensa ja myös muiden taiteen näkemisen uusissa muodoissa ja tekotavoissa, kehityksessä. Innostun siitä kaikesta ja haluankin olla siinä tekemisessä ehdottomasti mukana, mutta lopulta palaudun aina tämän saman asian äärelle. Minä teen näitä yksittäisiä asioita, kun niitä nyt vaan tulee. Ihmisenä oleminen ja siitä kuvien ja musiikin tekeminen antaa mahdollisuuden tutkia omaa itseyttään, omaa tilaansa, jo sellaisenaan. Olisiko kovin väärin tämän koulutuksen jälkeen todeta että kaikki tiet veivät kuitenkin Roomaan? Takaisin tähän? Että en vienytkään mitään eteenpäin, vaan heitinkin ankkurini juuri siihen, missä nyt olen.

Haluan löytää vahvuuteni tässä, jatkaa sen kaikuluotaamista ja kehittymistä. Kuvia vilisee tällä hetkellä päässä todella paljon. Minulla ei ole tällä hetkellä kunnon työtiloja, eikä pääse niitä kuvia toteuttamaan. Niitä ei voi tehdä ilman sotkua ja tilaa. Siinä kohtaa, tila, omassa työskentelyssäni, rajoittaa.

Mutta koska olen tehnyt nyt paljon musiikkia, haluan kirjoittaa seuraavaksi musiikin luomista tiloista. Äänimaailmoista. Ja kuinka ne vievät fyysistä tilaa enemmän huomiotamme ja vaikuttavat meihin voimakkaasti. Sitä tulossa seuraavassa.

Maailmojen välillä lentävät linnut

Kuten näkyy, niin ihan päivittäistä päiväkirjaamista ei ole tullut harrastettua. Ihan jo senkin takia, että olen pääasiallisesti tehnyt näitä kouluhommia, eikä niistä ole sen kummempaa raportoitavaa ammatillisessä mielessä. Toki mielessä on risteillyt hirmuisesti kaikkea mistä on ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta ei ole ennättänyt, enkä ole tehnyt muistiinpanoja, joten... Nooh, koitan muistella niitä tässä myöhemmin..

Ensin täytyy kuitenkin kirjoittaa vähän viimeöisestä unesta. Yllä oleva kuva liittyy voimakkaasti tapahtumiin. Kuva tuli vastaan facebookissa, ja pysähdyin miettimään sitä. Ensin nauratti, sitten vähän vähemmän. Olen tosiaan ollut ikäänkuin koomassa viimeiset 20 vuotta, purkanut itseäni osiin, enkä aina elänyt ihan omaa elämääni. Nyt koen heränneeni, ja olen alkanut myös tekemään tietoisia muutoksia kursiakseen itseyttäni takaisin kasaan.

Elämääni pohdiskellessa äidyin kirjoittamaan opintoihin liittyvää digitarinaa, eli sellaista oman elämänsä recappia joka pitäisi mahduttaa muutaman minuutin videoon. Muut opiskelijatoverit tekivät kyseisen tehtävän jo aloitusleirillä Seilissä, jonne en päässyt mukaan. Työstän nyt jälkikäteen. Menetelmä on onneksi tuttu "2011 omakuvaa" - työpajalta, jossa kirjoitettiin tätä viiden minuutin raakatekstisessio-materiaalia. Annetusta aiheesta kirjoitetaan 5 min vapaata tekstiä ja sitten aletaan karsimaan ja tiivistämään.

No minähän kirjoitin. Itsekin yllätyin lopputuloksesta, että mitkä asiat korostuvat. Kaiken maailman veljen kuolemat ja hometalot ja parisuhteet ja adhd:t eivät esiinny tekstissä lainkaan. Suurimmat elämääni ohjanneet asiat vaikuttaisivat tämän tekstiharjoituksen perusteella olevan musiikki, taide ja teatteri. Ja niiden asteittainen pois jääminen, tästä syystä henkilökohtaiseen kriisiin ajautuminen, alusta aloittaminen ja Marian tyhjän kuoren uudelleen täyttäminen. Ja miten näiden elementtien tuominen takaisin elämään on alkanut rakentamaan itseäni tietoisemmaksi ja itsevarmemmaksi ihmiseksi. Olen antanut muiden määritellä itseäni liikaa ja kadottanut lopulta kaiken itselleni tärkeän. Nyt olen tahdossani vahva. En kuuntele enää minkäänlaista soraääntä, kritiikkiä tai vähättelyä siitä mitä teen. Olen päättänyt kaikki ihmissuhteet, joissa tätä esiintyy pieninkään määrin. Olen mielummin yksin, kuin irti itsestäni.

No, mutta siihen uneen. En ole vähään aikaan nähnyt näin rankkaa unta, ja heräsin yöllä hillittömään itkuun. Näin unta kuolleesta veljestäni Tapiosta, jota hautasin yhdessä kuolleen serkkuni Petterin kanssa koko yön. Vierelläni unessa tassutteli kuollut koirani Taiga.

Hautaan laskettiin ensimmäisenä Petterin arkku. Se oli suuri ja jykevä. Seuraavaksi hautaan meni veljeni hauras ja hentoinen arkku. Tämän päälle hautaan laskettiin kitarani omassa kotelossaan. Tapio ja Petteri putkahtivat arkun laskun jälkeen viereeni haudan reunalle. Tässä kohtaa heräsin itkien.
Olin edelleen puoliunessa, nukahdin pian uudelleen. Uni jatkui, ja olin sen vertaa tolkuissani että tajusin näkeväni unta. Näin harvakseltaan käy, että pystyy tietoisesti toimimaan ja liikkumaan unessa. Tapio ei unessa puhunut minulle. Näen hänestä unta hyvin harvoin, eikä hän enää puhu. Kuolemansa jälkeen hän tapasi istuskella sänkyni päädyssä, ja minä istuin sängyssä puhumassa hänelle yökaudet. Näiden keskustelujen jälkeen hän on ollut mykkä. Petteri sensijaan puhui, ja kysyin miksi hän ei ole käynyt unissani kuolemansa jälkeen (josta on jo pari vuotta aikaa).

Petteri vastasi:

"Maria, maailma on erilaisia lintuja täynnä. Ei kannata murehtia joka ainutta pois lentänyttä lintua. Lopussa kaikki valkenee sinullekin." 

 Aamulla olin luonnollisesti melkolailla tolaltani. Tuntui kuin olisi pitkästä aikaa nähnyt Tapion, Petterin ja Taigan, ihan fyysisesti läsnä. Olo oli toisaalta hieman huojentunut, että eivät tulleet toimittamaan minulle mitään järkyttävää uutista, tunsin ennemminkin lohdullisuutta. Hautaustoimitus oli kuitenkin todella raskas kokemus unessa. Jonkinasteista eksistentialistista kriisiä tämä taas aiheuttaa, ihmisen olemassaolon rajoja. Lakkaamme olemasta vasta, kun kukaan ei muista meitä. Olemmeko olemassa lainkaan jos kukaan ei koskaan ajattele? Lakkaako tila olemasta, kun poistumme sieltä? Aarrgghh... Avasi ajatuksia taiteen tiloista kyllä tuokin ajatuskulku. No, mutta tämän unen merkitystä on nyt tässä pohdiskeltu. Selvänä linkkinä näen eilisen digitarinan pohdinnan, ja oman elämän läpikäymisen. Unessa hautasin kitaran, rinnastettuna todella vaikeisiin menetyksiin, joita unessa esiintynyt kolmikko voimakkaimmin edustivat. Soittamisen, taiteen, oman itsensä hautaaminen muun ja muiden alle on ollut kokemuksena vähän samankaltainen. Mutta en ole osannut ajatella, kuinka tärkeää ja vaikeaa se on oikeasti ollut, ja miten se on elämääni muokannut.

Olen ollut itse jonkinlaisessa taitekohdassa itsekin, määritellyt itseäni, rajojani, minuuttani. Tämä koulutuksen osana toteutettava päiväkirjaaminen ja omaelämänkerrallinen työskentely on tavallaan jopa hiukan raskasta, mutta selvästi hyödyllistä. Olen paljonkin katsonut taaksepäin nähden aivan toisia asioita omina kipupisteinä, mutta tätä itseyden hautaamista ei ole osannut tarkastella samalla tavalla. On katsonut itsestään, ulos, ei sisällepäin. Nämä ovat vahvuusalueitani, ja minua vahvimmin määritteleviä asioita, ja myös vahvimmat ammatilliset työkaluni.

Please wake up. Näin olen hokenut itselleni tässä pari vuotta kehittyneessä itseytymisen prosessissa. Olen ehkä, viimeinkin, hereillä. Luulisin.

Ensimmäinen lähijakso takana!

Ensimmäinen lähijakso, siis minulle ensimmäinen, on käyty ihmettelemässä. Pääsin siis aloittamaan muita myöhemmin tämän TE-toimisto - painin vuoksi. Ja olihan runsas asiasisällöltään, on kyllä ollut aivan puhki ja pihalla päivien jälkeen. Kuuma suihku, ylle rumimmat kotihousut ja virttynein villatakki. HappyJoe, lasten pringlesit ja kotisohva, aaaah! Ajattelin kyllä että en ajattelisi kouluhommia tänä iltana yhtään vaan chillaisi musiikkia kuunnellen, mutta pakko vähän summata päälimmäiset asiat eka.

Ensimmäisenä päivänä oli luennointia tilasta. Paikkasidonnaisuudesta, taiteen tiloista, erilaisista tilakäsityksistä. Arkkitehtuurista. Tämä oli hyvin avaavaa ja ajatuksia herättävää. Huvitti tosin alkuun, kun alettiin puhua taide tilassa - konteksteista. Porin taidekoulun aikoihin joskus siellä 2000-l vaihteessa, "tila taiteessa" oli iso juttu ja framilla kaikkialla. Sitä käänneltiin ja väänneltiin väsymiseen asti. On jossain kansiossa ylhäällä toivottavasti vieläkin nuo artikkelit, pitääkin kaivaa ne näitä opintoja varten ja vertailla. Sittemmin tilallisuus hieman hiipui ja otti vähän klisheistäkin sävyä itseensä, kunnes nyt se tuntuisi ottavan uutta renessassia. Ja mikä on kiinnostavaa on se, että fokus on juurikin näinpäin, eli taide tilassa, ei tila taiteessa, kuten millenniumin aaton aikoihin. Toki keskustelun ytimessä silloinkin oli teokset julkisissa tiloissa, mutta tilallisuutta käsiteltiin suoremmin taiteen sisäisenä, fyysisenä elementtinä. Nyt tulokulma on toinen, ja taide on tilan elementti.

Kirjoitetut esseet ja luetut artikkelit ovat saaneet paljon miettimään opinnäytteen, eli kehittämishankkeen, toteutuspaikkaa. Jostain syystä lähdimme työryhmän kanssa ajattelemaan ensisijaisesti institutionaalisia taiteen esittämisen paikkoja, joskin myös julkiset tilat ovat olleet pöydällä. Nyt näiden lähipäivien jälkeen mielenkiinto kohdistui vahvimmin taiteen tunnistettavuuteen. Myös siltä osin, että ajattelin tutkivassa tekstissä kirjoittaa taiteilijan rooleista organisaatioissa, kentän tuntijana ja teosten ja teemojen tunnistajana, ja tavallaan niiden kuratoijana yhteisöjen hyvinvointikäyttöön. Taiteen siis pysyen autonomisena tahona, ja eri instanssien toimiessa vastaanottajana, ei tilaajana.

Tunnistettava taide. Miten taiteen tunnistaa, miten sen määrittelee? Voiko aina olla varma jossain yllättävässä tai vaikka usein toistuvassa tilanteessa tai kohtaamisessa, että ei ole itseasiassa taiteen äärellä? Miten sitä alkaakin ehkä näkemään kaikkialla, tulkitsemaan asioita ja tilanteita sen kautta?

Mitä jos tuottaa julkiseen tilaan taidetta, ilman että kukaan huomaa sitä?

Mitä jos joku taho lähtisi vielä rahoittamaan näkymätöntä taidetta?

Tällä ajatuksella aion seuraavaksi yllättää työryhmäni. Että me muuten tehdään se proggis niin, että kukaan ei tiedä missä se on, mitä se on. Näkymätöntä taidetta. Pää edellä kohti fenomenologiaa ja eksistentialismia. Oi kyllä! Täältä tullaan rakkauteni, Sartre ja Heidegger!

Kuinka essee kirjoitetaan (ja syödään lääkkeet)

Olen odottanut opinnoista ehkä eniten tätä taideteoria-puolta. Siihen syttyminen otti itselle kauan aikaa prosessi oli tuskallinen, mutta leimahduksen jälkeen ei siitä sitten tarpeeksi saisikaan. Ongelmaksi tässä teoreettisessa rakkaudessani kävi kuitenkin ADHD. Opiskelin taidehistoriaa 9 vuotta, enkä muista siitä mitään, vaikka kuinka lämpesinkin teksteille ja tutkimuksille. Syynä se, että adhd:n kylkiäisenä sain myös kielellisen kehityshäiriön. Käytännössä se esiintyy niin, että jos en kykene muodostamaan lukemastani/kuulemastani visuaalista kuvaa, en muista lukemastani mitään. Nimien kanssa varsinkin olen hyvin heikoilla. Ja kun lääkitystä ei ollut, enkä ollut kartalla tästä asiasta, en osannut siihen myöskään reagoida ja tehostaa oppimistapojani.

Nyt koitan mennä fiksumman kautta. Kun tässäkin nyt tehtävänä on lukea parit tekstit ja kirjoittaa niistä essee, niin aloitan kirjoittamalla artikkelit ensin auki. Eli luen sivu sivulta, ja tiivistän olennaiset ja hahmotan mielessäni kuvallista kertomusta tekstistä. Jutun ollen välillä hyvin abstraktia ja taidesanastotulvan äärellä hahmotus on vaikeaa, on tekstin perkaaminen hyvin hidasta. Käytännössä googletan auki joka sanan, enkä pysty siirtymään tekstissä eteenpäin jos en ole hahmottanut itselleni jokaisen termin syvintä olemusta ja heijastellut sitä tekstiin.

No, olen nyt runkannut tällä tapaa ensimmäistä artikkelia jo 3 päivää (HELLO hyperfocus!). Pidemmän päälle tällainen työskentely on kovin vaikeaa, liian hidasta, ja lopputulemana tulee olemaan hirvittävän pitkä essee. Joten metodissa on vielä vähän kehittelemistä. Nimien suhteen olen päättänyt antaa itselleni armahduksen. Minun ei tarvitse muistaa niitä ulkoa. Jos puhuisin jollain luennolla, minulla olisi muistiinpanot. Jos kirjoitan esseetä, on edelleen samat muistiinpanot, kirjallisuus ja internet, jolla muistuttaa itselleen niitä nimiä. Työt, ajatukset, ideologian, kirjallisuuden: tällaiset muistan, koska ne pystyn kuvina hahmottamaan, mutta niiden tekijöiden nimiä en. Onneksi ne on nykypäivänä helposti kaivettavissa esiin. Mutta kaiken ytimessä on muistiinpanot. Valmistautuminen. Asioiden listaaminen aikatauluttaminen ja hahmottaminen. Se, mikä useimmilla toimii korvien välissä, on itselle tuotava fyysisenä kappaleena paperille, ja sen hahmottaminen ottaa enemmän aikaa. Supervoimana mainittakoon se, että kun kerran onnistun jotakin näin visualisoimaan ja hahmottamaan, niin sitä en myöskään unohda. Prosessi vaan on piitttkä. Hiukan jännittää että miten näin tiukalla opiskeluaikataululla tulen näillä työstöajoilla pärjäämään. Siksipä olenkin varannut aikalailla täysipäiväisesti seuraavan vuoden vain opiskelulle.

Kun on perillä siitä mitä itsessä tapahtuu ja miksi, ja mitä keinoja on näitä asioita kompensoimaan, Adhd:n ja sen kylkiäistenkin kanssa päästä päämääriinsä. En kertakaikkiaan suostu ottamaan vastaan neuropsykiatrin lausumia sanoja. Ne oli kai tarkoitettu vähän helpotukseksi itselle, mutta itsehän sytyin niistä taistelemaan vastaan: "Sinun pitää lakata vaatimasta itseltäsi samaa kuin mihin muut pystyy. Sinun aivosi ei ole rakentuneet samanlaiseen suoriutumiseen." Tarkoitus oli varmaan todella helpottaa sitä tuskaa, kun todellakin vaadin itseltäni tasan yhtä paljon ja vielä enemmänkin. Että ei pitäisi, ettei joutuisi kestämään niitä pettymyksiä tyyliin "miksi en pysty tuohon samaan kuin muut, mikä minussa on vikana" jne. Ja niitä tunteita on totisesti koettu. Miksen erota numeroita toisistaan? Miksi olen näin helvetin tyhmä? Siihen tuo toteamus toimi kyllä ihan toivotulla tavalla, en ruoski itseäni siitä enää. Mutta siihen en pysty ollenkaan, ettenkö saisi silti vaatia itseltäni samaa suoriutumista kuin muilta. Vaadin. Vaadin enemmänkin. Mutta siitä kannattaa päästää irti, että sen pitäisi mennä itsellä samoin kuin muilla. Lempinimeni on marsu, usein myös marsupilamiksi kutsuttu. Marsupilameista wikipedia kertoo niiden olvan älyltään nokkelia ja toimiltaan yllättäviä. Ja tähän ennemminkin nojaudun. Älyltäni olen toki mitä nokkelin. Ja toimiltani olen totisesti, näin lievästi arvioituna, yllättävä. And that my friends, on myös minulle ehdoton etu. Pystyn ideoimaan ja heittäytymään ja toteuttamaan sellaisia asioita aivan täpöllä, mitä nentit taas ehkä eivät.

Bonuskuva, koska se en voi lakata nauramasta tälle :'D

Se on vähän myös oma valinta, että mistä kaikesta antaa periksi adhd:n nimissä. En pysty kuitenkaan, jne. Pystyy, kun päättää ja on määrätietoinen. Epäonnistuuko? Aivan varmasti välillä. Saattaapi vaikka jättää lääkkeet syömättä ja päätyä nakit silmille pitkäksi venähtänyttä viikonloppua viettämään Tampereelle, vaikka piti opiskella ja tehdä töitä. Jos nyt muutenkin syttyy keskivertoa enemmän huonoille ideoille, niin ilman daily dosea lentää kolmoissalkovilla niiden just parhaiden (huonojen) impulsiivisten ideoidensa syleilyyn. Just sayin'. Mutta sitten rankaistaan itseään pahimmalla mahdollisella tavalla (ei viiniä viikkoon) ja tehdään kahta kovemmin töitä. Ja syödään ne lääkkeet. Ja ollaan itselle armollisia.

Sano mua maisterix

Kansitaidetta Klasun sinkulle "Kultaakin kalliimpaa"

Bongasin keväällä esittelyn Turkuamk:n Taideakatemian maisterilinjasta "Taiteen uudet kontekstit" ja olin välittömästi liekeissä. Tein tapahtumanjärjestäjän hommia työharjotteluna, ja toteuttanut muutenkin kaikenlaista poikkitaiteellista proggista ja asiaa, ja tämä koulutus tukee niitä täydellisesti. Eli että voisi joskus sivaltaa seitania leivänpäälle jostain palkkatyöstäkin, tuota taiteellista työskentelyä tukemaan. Tällä hetkellähän ei pääse mihinkään kuvaukseen sopivaan projektiin hommiin, vaan kulttuurituottajat ajaa oikealta ohi, työkokemuksesta huolimatta.

No minä hain, ja pääsin kuin pääsinkin koulutukseen! Koko kesä ja alkusyksy onkin mennyt työkkärin ja kelan kanssa painiessa, milloin mistäkin syystä on ollut poikki se tämä ja tuo tuki, selvitetty samoja asioita päällekkäin ja keploteltu työsuorituksetkin väärän kuun puolelle että on saatu työttömyystuki maksuun leikattuna. Siis työssäoloehdosta on puhe. Se täyttyi, ja ihan oikean jakson puolella, mutta Kela mielivaltaisesti vain ilmotti että työsuoritus merkitään vasta seuraavalle kuulle.
Kesä on siis ollut pitkä ja raskas. Kun täyttää vaatimukset ja on aktiivinen (hakeutuu koulutukseen ja tekee töitä) tulee ihan hulluja selvityspyyntöjä (olet ilmoittanut täyttäneesi työssäoloehdon, tarvitsemme sinulta nyt kaikki työtulokuittisi kolmen vuoden ajalta). Sen sijaan jos istuisi perseellään tekemättä mitään, rahat kilisisivät tasaisesti tilille. Kävis jossain työkkärin "näin kirjoitat cv:n" - kurssilla ja se olis siinä. Mutta annas olla jos koitat itse ihan tehdä jotain. Ei se semmoinen käy.

Tästäkin siis painittiin niskaperseotteella että tukeeko työkkäri tätä koulutusta, ja ensimmäinen päätös olikin kieltävä (vaaditun 5op/kk sijaan ilmoittamilleni päivämäärille kertyy vain 4,89op/kk, joten kielteinen päätös, istu perseelläs ja kaiva nenää), josta luonnollisesti valitin. Vaihdoin siis vain hakemukseen toiset päivämäärät. Työkkäri mietti asiaa niin pitkään että koulutus ennätti jo alkaa, kunnes lopulta myönteinen päätös tuli, ja jostain mielenvikaisesta syystä taisi olla vielä pidemmällä opiskeluajalla kuin alkuperäisessä hakemuksessani. Eli ensimmäinen hylsy oli aivan turha.

Nyt punnerran opintoja alkuun jälkijunassa, ja hajosin jo ensimmäiseen esseeseen. Olen odottanut kyllä innolla taiteellisentieteellisen tekstin pariin sukeltelua ja kirjoittamista, mutta tämä taideteksti on kyllä aivan jäätävän kamalaa. Lähtökohtaisesti voisin jo todeta, että mikäli sanaa ei löydy sivistyssanakirjasta, sen paikka ei ole tutkimuksellisessa tekstissa. Eikä missään julkaisussa ylipäätään. Yksinkertaisetkin asiat on esitetty taidekielijargonilla, eikä kappaleesta pääse seuraavaan ennen kuin on kääntänyt tekstin googlella Taidetekstistä Suomenkielelle. Tällainen teksti ei vaan palvele tarkoitustaan, ja rajautuu erittäin pienelle kohderyhmälle. Itse sisältö on hyvä ja mielenkiintoinen, kunhan pointin saa ensin käännettyä suomeksi.

Nooh mutta blogi aukesi taas pitkästä aikaa sen takia, että opintoihin kuuluu myös tällainen omaelämänkerrallinen reflektointi ja päiväkirjaaminen. Tämä blogaaminen on ollut itsellä luontainen menetelmä ennenkin, ja toimi myös kandin opinnäytteen pohjana. Joten sama edellä maisteriin! Tai siis amk - kielellä AMK:sta YAMK - tutkintoon. Same but different.

Tarvitsee siis alkaa päiväkirjailemaan. Ohjeistuksen mukaan päärooli on ammatillisessa työskentelyssä, mutta koska kyse on taidetyöstä, on sen irrottaminen arkiminästä mahdotonta. Joten. Jatketaan samalla linjalla, mutta päivitysväli alkaa tässä tihentymään dramaattisesti. Jotta ei menisi ihan spämmiksi, taidan tuottaa matskua viikkokatsauksina. Ehkä. Katsotaan.


Tässä nyt siis töttöröö läppäri sylissä ja melkein kahvikin. Vaihdoin kitaroihin patterit, ja sain pitkästä aikaa sähköakkarinaikkarin plugin ja loopperin päähän. Siitä se riemu repesikin, ja naputtelin aamukolmeen (terveisiä vaan naapurit). Olemme siis tässä joutessamme muuttaneet omakotitalosta rivariin ja hieman on taiteilijalla totuttelua tällaiseen kuin "hiljaisuusaika". Yöllisen säveltaidesession jälkeen lapsi A toimitettu kouluun ja lapsi B päiväkotiin, ja sitten esseetä jatkamaan. Maanantaina piti palauttaa, mutta "konsultointimatka" Tampereelle esti tämän; Perjantaina lähdin matkaan. Sain "konsultoinnin" lomassa tehtyä yhden kouluhomman, mutta esseelle ei ollut mitään saumaa, kun aloin perehtymään lähdetekstiin: kohdatessani taidetekstin masennuin keskivaikeasti ja ratkesin hätäpäissäni ryyppäämään. Kun lopulta selvisin ja löysin Tampereelta maanantaina ulos kaikki tammerjoen sillat taustapeilissä liekeissä loimottaen, jouduin vielä taklaamaan rästissä olleen ylppärikuvatoimituksen ja muutamat promokuvat. Takana ja hiukan vielä päälläkin olevan muuton ja kuukauden (kyllä! kiitos stressin) kestäneen kuumeilun ja jonkinnäköisen keuhkotaudin vuoksi hommat ovat lykkäytyneet enemmän kuin liikaa. Niin ja tein minä tuossa muuten myös levynkansitaidetta Klasulle, jonka onneksi saan niputettua opintoihin. Joten sinänsä tässä ihan asiallisessa työn touhussa.

Nyt siis lopulta esseen parissa ja muutakin tehtävää vielä olisi. Vuodessa pitäisi valmistua ja tietää todella tiukkaa ja hallintaa vaativaa aikataulua. Heti ensimmäisen opiskeluviikon perusteella voisin nähdä tässä olevan ajanhallinnan kannalta tsemppaamisen varaa.



Klasu levynkansitaiteineen konsertoi Turussa Bar Kukassa 19.10, kannattaa kuleksia mestoille!

Linkki Facebook - tapahtumaan

Matkustaja

Näyttelykokonaisuus on paketissa. Useimmiten iskee tyhjän työhuoneen syndrooma ja näyttelynjälkeinen masennus. Nyt lepäilin pari päivää ja alan heti uuden kimppuun.

Prosessi on eräänlainen matka. Yhden teoksen laatiminen ei ole minulle kertaluontoinen intuitiivinen tapahtuma tai itseilmaisun ja sisimmän purskahdus kankaalle. Kuvan rakentelu alkaa jo kauan ennen työskentelyä. Jo edellisen kokonaisuuden aikana alkaa ajatus livetä jo tuleviin, ja kännykkä alkaa täyttyä kuvista jotka jostain syystä kiinnostavat. En oikein osaa sanoa mikä niissä herättää, mutta kun herättää, niin seuraan sitä polkua. Etsin ja kuvaan ja tallennan lisää sen kummemmin ajattelematta. Luotan siihen että jokin minussa kokee jo sitä mitä myöhemmin valmiina teoksena näkee. Saatan kuvata yksityiskohtia kaupungilta ja selata kuvia instasta tuntikausia. Koko yön. Useita öitä. Kaivellen asioita jotka puhuttelee siinä hetkessä. Ne ovat aina samoja. Joku yksityiskohta toistuu. Se on vähän kuin ratkaisisi arvoitusta.

Pikkuhiljaa kokonaisuus alkaa hahmottua, pikku sirpaleiden joukosta vahvistuu ydin, ja sen ympärillä se, mikä kuvassa puhuttelee. Tämä tapahtuu usein synkassa musiikin kanssa, tapaan kuunnella tietynlaisia kappaleita pitkiä aikoja. Jokin tietynhenkisen musiikin ja tietynhenkisten kuvasirpaleiden kommunikoidessa kirkastuu: tätä haluan kuvata, tätä täytyy nyt sanoa. Siinä vaiheessa toteutus muuttuu määrätietoisemmaksi.

Sitten painetaan duunia. Kuvataan. Luonnostellaan. Maalataan, eletään abstraktiossa. Hankala vaihe jossa tulee putkinäkö, eikä löydy ajatusta ja energiaa oikein millekään muulle kuin taiteelle. Ajatus ei irtoa siitä hetkeksikään. Piirretään. Työ muuttuu mekaanisemmaksi. Jos on deadline, tässäkohtaa tehdään kahdessa vuorossa: päivällä ja yöllä. Ja ilman dedistäkin. Yöllä on rauha tehdä.

Tuntuu että kokonaisuus kokonaisuudelta sukeltaa aina syvemmälle ja syvemmälle töiden maailmaan. Etsin työn tueksi runoja, tekstejä, musiikkia, jotka kuljettavat ja sanoittavat kuvan teemaa. Yhden kuvan takana on aina mieltä pakkomielteen omaisesti riivaava pureskelu ja kaiken auki repiminen molekyylitasolle asti.

Nyt on tullut painettua aika pitkään tauotta, alkaa käydä nämä prosessit vähän jaksamisen päälle niin henkisesti kuin fyysisesti. Kroppa alkaa laittaa vastaan, nostaa lämpöä ja kramppaa niskan, selän ja kädet. Särky ei katoa enää edes levolla ja lääkkeillä.

Vielä pari viikkoa seuraavaan dedikseen ja sitten pidän vähän taukoa. Aah.

Tämän linkin takana "Lviv". Löytyy G12 Helsingistä. Myös hän on läpikäynyt saman matkan. En tiedä kumpi meistä on se matkustaja.

Huomenna avataan!

Tervetuloa avajaisiin lauantaina 4.8. Galleria G12 Helsinkiin klo 14-16!

Nähdään siellä! 💖

Kuvassa "Joanie"
200 x 160 cm
Hiili, akryyli ja spray kankaalle
2018

Näyttely lähestyy

G12 - näyttely lähestyy. 4.8. avataan.

Olen vähän laiskanlaisesti taas notkunut täällä bloggerin puolella. Päivittäistä päivittelyä sensijaan harjoitan tuolla instagramin puolella. Instagram - tilini löytyy osoitteesta https://www.instagram.com/liitola/ 
 Laitan tähän muutaman kuvankaappauksen tarinoista, joissa näkyy myös näitä G12 - näyttelyyn tulevia piirroksia. Näyttelyn tiimoilta tulossa myös tapahtumaa Helsingin taiteiden yönä.

Näyttelyyn tulee paljon referenssikuvista tehtyjä töitä, kuvissa on niin yksityishenkilöitä kuin valokuvaajien otoksia. Olen kysynyt luvat kuvien käyttöön luonnollisesti. Yllä oleva on puristehiili, spray ja akryyli paperille.

Yllä oleva teoksen alku on Sergei Pavlovin kuvasta tehty tulkinta. Aloittelemme Sergein kanssa yhteistyöprojektia, josta myöhemmin lisää. Spray paperille ja hiili päälle. Ei ole tulossa G12 - näyttelyyn. Myös Cismittää - näyttelyyn on tulossa duuneja, myös yhteistyökuviolla toteutettuja, med valokuvaaja Joonas Ahtikallio.

Joihinkin duuneihin malliksi kysymäni henkilöt ovat ottaneet selfieitä toiveideni mukaisesti, kuten yllä olevan Inkan kuvassa. Hiili, spray ja akryyli kankaalle (yksityiskohta, työn alla)

Työskentely on tuntunut sujuvan parhaiten ilta-aikaan ja öisin, ei kaikkein vähiten tämän melkoisen helteen takia. Näyttelystressi ja unettomat yöt ovat johtaneet ripeään tahtiin aikamoiseen kestoväsymykseen, eikä mikään oikein tahdo pysyä päässä. Ei ihan pikkujuttuja ole tullut unohdeltua, esim. haastattelukeikka Birgitan Yössä.. hupsis. Mutta nyt ei oikein millekään muulle riitä ajatusta kuin näyttelylle.

Väsymyksen myötä tulee melkoiset vaikeudet keskittymisen kanssa. Lääkkeet tuplattu ja kofeiinimäärä triplattu, niin alkaa lyyti kirjoittaa..

Tämä vähän isompi piirustus on tulossa G12 - näyttelyyn. Kuvareferenssi Eugene Kukulka. Olen hurahtanut aikalailla täysillä ukrainalaisiin mv-kuvaajiin..

Mukana myös itse kuvattua referenssisettiä. Hiili ja spray paperille tässä.

Myös tämä takana näkyvä työ toivottavasti valmistuu näyttelyyn. Hiili ja spray paperille.

Valokuvauspuolelta kuuluu myös, huomenna kuvaillaan Klasulle uutta levyä varten referenssikuvia levynkansitaidetta varten. Pääsen siis piirtelemään kuvitusta. Tsekkaa Klasu Spotifyssä:  https://open.spotify.com/artist/73TiqWJqVxwqXvmDpnIHo7?si=QgvDpRGcQeexiKI08Do2fw



Tällainen pikainen päivittely. Nyt piirustushommeleihin, työ-yö kutsuu!

Symposium

"Baby" 150 x 129. 2018. Hiili ja spray kankaalle.

Jaahas, pitäisi kirjoittaa apuraha-anomusta. Kirjoitetaas siis blogiin.

Podcastit ovat viimeisin villitykseni. Tai varsin villityksestä ei voi vielä puhua, kuunnellut vähän sieltä vähän täältä, mutta tuo vaihtelua musiikin tilalle. Pakko on jotakin kuunnella työskennellessä, muuten pääsee omat ajatukset valloilleen ja keskittyminen herpaantuu välittömästi. Työmuisti on niin järkyttävän huono, tai oikeastaan kyky käyttää sitä, että pienikin viite ajatuksesta saa unohtamaan sen mitä on juuri nähnyt. Eli vaikkapa työn vieressä olevan referenssikuvan: sitä tuijottaa hetken, ja siirtää katseen kankaalle, niin unohti jo mitä katsoi. Miten se menikään. Millainen se sävy oli. Mihin suuntaan muoto. Missä kohtaa? Mitä olinkaan piirtämässä?


ADD - lääkkeitä olen popsinut tämän vuoden nyt varsin säännöllisesti, ja päässyt äärimmäisen hyvään zeniin niiden kanssa. Olen monien kokeilujen jälkeen löytänyt Juuri Oikean yhdistelmän ja annostelun, jotta keskittyminen pysyy yllä, ja - tadaa - en unohda katsetta kääntäessäni sitä mitä juuri katsoin. Kaikki vaan menee paikalleen humpsis. Olen aivan älyttömän tyytyväinen kun lopultakin on päässyt tähän tilaan, ja toisaalta välillä vähän kiukkuinenkin kun siihen päästi vasta 35 - vuotiaana. Mitä kaikkea on tullut kohellettua, olisiko ehkä ollut harkinta mukana edes joskus jossain, jos ajatukset eivät olisi vain kahdessa ääripäässä: laukkaisi tuhatta ja sataa tai sitten totaalisen seis.
Troppikokeiluista jotkut tekivät täysin muumiksi ja hiljensivät kaiken, joka sai vähän varpailleen: en keskittymisen nimissä halua luopua omasta sisäisestä äänestäni. Tämänhetkinen koktail on kuitenkin sellainen että kuulee itsensä yksi ääni kerrallaan, eikä koko päivä mene ajatuksissa surffaillessa. EEeeeniveis takaisin podcasteihin: musiikin kuuntelu siis auttaa keskittymään. Teen usein soittolistoja jokaiselle teokselle, jolloin pysyn samassa tarinassa ja mielentilassa helpommin. Voin myös palata siihen laittamalla aina kyseisen listan soimaan. Podcastien kuuntelu passaa hyvin mekaaniseen piirustustyöskentelyyn. Kuuntelin viimeksi Elly Smallwoodin haastattelun, joka sai tajunnan räjähtämään. (Linkki: http://www.artistdecoded.com/podcast/elly-smallwood-2 )

Tässä kohtaa ei varmaan voi olla puhumatta kateudesta; ei ehkä suoranaisesti jonkun taidokkuudesta, tai toki siinäkin tulee kieriskeltyä, mutta ehkä siinä miten helpolta kaikki somen kautta vaikuttaa. Istuttiin tuossa Törmälehdon Sampan avajaisten jälkeen (Makasiini Contemporaryssä avasi hiljattain) apteekissa pienimuotoisessa taiteilijasymposiumissa, ja juteltiin mukavia taiteilusta. Muunmuassa siitä miten silotellulta kaikki näyttää somessa, ja miten surullista se toisaalta on. Itselläkin on tämmöinen meno kyllä, instatili on harkittua, rakennettua ja lavastettuakin. Samoin Facebookissa tulee kuvien osalta ylläpidettyä samaa: suurin osa profiilikuvista on studiovehkeillä otettuja ja reippaasti photoshopattuja. Se on tietynlainen suojamuuri, kun antaa itsestään ulos vain hallitun kuvan. Olen tätä alkanut tietoisesti rikkomaankin, ja laittanut myös joitakin "ihan oikeita" kuvia. Jännää. Instassa on myös se kiinnostava puoli, että vaikka profiiliseinä olisi siloteltua ja professionaalia, niin tarinoissa usein paljastuu se raadollisempi puoli. Esimerkkinä vaikkapa Thrush Holmes, jolta en ole nähnyt varmaan ainuttakaan tarinaa jossa jätkä olisi selvinpäin ja ilman viinilasia.

Silotellulta näyttää myös monien muiden taiteilijoiden profiilit joita instassa seuraa, ainakin nyt kun asiaa tulee tarkemmin ajateltua. Helposti niitä selaa annettuun mielikuvaan uskoen, ja siinä kohtaa se kateus astuukin esiin: miten helpolta asiat toisilla vaikuttavat. Kun luonnostaan vaan tulee tuollaista settiä ja se setti on löytänyt markkinansa. Tekevät vain mitä haluavat ja sillä pärjätään. Ellyn podcastin kautta tuli huomattua että juu eihän se ihan niin ole. Hän on siis yksi näistä taiteilijoista jota kadehtien seuraa. Totuus hänenkin työskentelyssään on se, että hän "joutuu" tekemään tietynlaista taidetta, vaikka oikeasti haluaisi tehdä hyvin erilaista: oudompaa ja synkempää. Mutta tätä nättiä matskua häneltä halutaan, ja sitä sitten pitää tehdä. Taiteilija on ilmaisunsa kanssa vapaa aina siihen asti, kunnes hänet "löydetään": sen jälkeen helposti vaaditaan. Työskentely muuttuu kokeilevasta luomisesta työn teoksi ja itsensä toistamiseksi hyvin äkkiä.

Ei ole ensimmäinen kerta kun tätä teemaa on sivuttu, eteenkin Essin ja Annan (Peltonen ja Aho). Essiähän tämä koskettaa tällä hetkellä hyvinkin, kun Salmelan menestyksen jälkeen on työt suuressa suosiossa, ja samaten on lävähtänyt kaupallisuuden leima otsaan. Ja niitä töitä myös halutaan, samanlaisia, ja paljon, ja se on joidenkin mielestä myös väärin. Siinä sitten helposti herää pohdinta, että uskaltaako tässä nyt seurata pidemmälle sitä polkua joka on tähän pisteeseen johtanut? Kokeiluja ja vapaata ilmaisua? Mitä jos ne työt eivät sitten kiinostakkaan ketään? Onko valmis uhraamaan menestyksensä ilmaisun vapauden alttarilla? Yleensä rohkeus kuitenkin palkitaan ja sitä omaa polkua seurataan aina.

"Salve" 150 x 129 cm. 2018. Hiili, arkyyli, spray, muste ja öljy kankaalle.

Taiteen kentällä kuohuu ehkä mielenkiintoisimmillaan tuo muutos galleriamaailmassa. Vuokrista luopuminen on hyvässä liikkeessä eteenpäin. Itsellä on ollut tämä valtavan hyödyllinen periaate, että en liity mihinkään taiteilijaseuraan joka laskuttaa jäseniltään tilavuokraa (no taidemaalariliittoon nyt sitten liityin). Ehkä tähän tulee muutos. Vuokrista luopuminen olisi valtava askel kotimaiselle taidekentälle, ja taiteilijaseurojen pitäisi olla halkomassa tuulta tässä asiassa eikä mukana rahastamassa, vieläpä omia taiteilijoitaan. Toivottavasti myös kaupalliset galleriat lähtisivät tähän mukaan. On tietysti kiinnostavaa mitä tällainen muutos tekisi gallerioiden näyttelyohjelmiin. Jakautuisivatko ajat vain tilipussia varmasti kartuttaville taiteilijoille, kuten tietysti fiksua on, vai jatkuisiko nykysysteemi jossa aikoja saa oikeastaan kuka tahansa kenellä on varaa niistä maksaa. Tämä on toisaalta mahdollistanut myös sellaisen taiteen julkisen esittämisen, joka ei ole varsinaisesti markkinamielessä tehtyä. Tämähän tietysti saattaa sitten muuttua. Ei kai minkään työn lähtökohtaiset syntysyyt saa markkinoissa ollakaan, vaikka väkisin tavallaan onkin, viimeistään siinä kohtaan ku miettii että voiko tästä linjasta enää poiketa, tai kun galleria alkaa pyytämään juuri tiettyä matskua. Suora leikkaus edelliseen kappaleeseen jossa pohdin vapautta taiteen teossa. Siinä kohtaa kun työt alkavat myydä on turha enää kenenkään mutista kaupallisesta ja ei-kaupallisesta taiteesta, sillä siinä kohtaa kaikki asettuvat samalle viivalle, vaikka kohdeyleisö ehkä onkin eri. Tämä jako hyvin usein nähdään esimerkiksi "Salmelan taiteilijoiden" ja "isojen gallerioiden isojen taiteilijoiden" välillä. Missä määrin on enemmän ok tehdä taidetta joka ei näytä kaupalliselta, mutta jota myydään suurilla summilla kaupallisessa mielessä, ja jonka tekemisen äärellä koetaan kuitenkin samoja rajoitteita omassa ilmaisussa? Kiinnostava kysymys.

Itsellä tekeminen on ollut jatkuvassa liikkeessä. Kokoajan tuntuu että tullaan lähemmäs absoluuttista nollapistettä ja oman ilmaisun ydintä. Mutta työskentelyn motivaatio on toisaalta myös löytynyt niistä kokeiluista ja ilmaisun laajuudesta. Tämä ei välttämättä ole mikään markkinavetoinen etu. Sitäpä usein mietin, että sitten jos jossain vaiheessa suuret markkinat työni löytävät, niin kuoleeko samalla motivaatio tekemiseen, jos siitä tulee galleristien ja ostajien toiveiden mukaista, geneeristä? Tekeminen on toisaalta ilmavaa, vapaata ja rajoitteetonta, mutta näkyy toki tilipussissa. Ja onko omien mielihalujen mukainen taiteilu lopulta taiteen kentällekään eduksi, jos se ei hirveästi herätä kiinnostusta? Voidaanko taiteen laatua ja arvoa mitata kiinnostuksen määrässä? Taiteilijalle itselleen varmasti kyllä. Vaikka kuinka koittaa pysyä autenttisena, ei välty siltä itsesäälissä piehtaroinnilta, että niin sitä itse kuvittelee tekevänsä jotain tärkeää ja arvokasta, vaikka se oikeasti taitaakin olla paskaa joka ei kiinnosta ketään. Paska maalari, voisi lopettaa, eikä kukaan edes huomaisi. Kunnes sitten se jostain taas löytyy (yleensä näyttelyn lähestyessä) se palo: nyt tulee hyvää settiä jumalauta! Josta taas syöksytään murheen alhoon jos työt eivät myy. Niin, jos eivät myy. Mutta kaupallisiahan ei silti olla, eihän. Mutta lopultakin sitä vasten tulee omaa arvoaan mitattua.

Ainakin vassareissa ja vihreissä on ollut puhetta taiteen tukien lisäämisestä ja taiteilijoiden toimeentulon vahvistamisesta. Olen mielenkiinnolla seurannut keskusteluja ja ollut hiukan mukanakin näiden asioiden pohdinnoissa, myös persuleirissä! Hyvä on huomata että tähän asiaan on aitoa kiinnostusta halki poliittisen kentän. Vielä kun saisi saman kiinnostuksen kokoomukselle ja keskustallekin. Olisikohan taideostojen verovähennyksen aika lopulta tullut? Tämähän on Jyrki Käteisen hallituksen aikana torpattu muunmuassa siihen vedoten, että hankinnan syynä usein on tavoite sijoittaa ja kasvattaa sijoituksen arvoa, ja tällaista ei ole syytä verokevennyksin tukea. Kysymys: onko siitä mitään haittaa, jos valtion taholta kasvatetaan taiteen myyntiä ja siihen sijoittamista? Voiko sillä olla mitään muuta kuin kasvavaa hyötyä taiteen myynnin vauhdittamiselle ja taiteen sijoitusarvolle ylipäätään? Eikö siihen juuri kannata satsata, ja eikö juuri sijoitusarvon kasvattaminen ole valtion kassallekin hyödyksi, kun taide ja raha liikkuu?
Keskustelu taiteilijoiden ansaintamallien kasvattamisesta ja apurahoihin tukeutuvasta toimeentulokeskustelusta on siinä mielessä vähän hassusta suunnasta asiaa lähestyvä, kun apurahat jakautuvat pienelle osalle taiteilijoita, kun taas myynnin kasvattaminen koskettaisi useampaa taiteilijaa, edistäisi gallerioiden vuokrista luopumista ja vauhdittaisi taiteen myyntiä, sen sijoitusarvoa ja parantaisi mahdollisuuksia toimia taiteilijana. Myös kiinnostava kysymys. Siinä on rako hankerahoituksille.

Semmosta.
Taidemaalariliiton teosvälitys on parhaillaan käynnissä kaapelitehtaalla. Kiikutin sinne esille nämä tässä postauksessa esiintyvät uunituoreet työt "Baby" ja "Salve". Ei varsin mitään myyntitykkejä nekään, mutta vitut siitä :-D Nää on syrämmellä tehty.

Hauskaa päivää juuri sinulle.

(Niin ja Mikael - tallessa on :)

Juttuja

Työn alla uusi piirustus. Turku biennaali ihmetelty.Ei merkkiäkään Mikaelista. Siinä pääasiat.. biennaalista pitäisi kirjoittaa muutama sananen. Oli jotenkin järkyttävää että meillä oli tässä kokonaisuus joka pyrki osoittamaan kuinka monin eri tavoin voimmekaan tehdä maalauksen kaltaisia asioita tekemättä itse tylsiä buubuumaalauksia. Suomikäsitys nykytaiteesta tuntuu olevan jotain erikoista erimuotoista outoa ja fantsuu, eikä maalaus sisälly nykytaiteen käsitteeseen näköjään lainkaan. Tulee vähän mieleen euroviisut joihin vieläkin lähetetään novelty acteja, koska se on showta ja erikoisuutta ja outoo ja hassuu ja niin siellä kuuluu olla. Meillä ajatellaan ilmeisesti nykytaiteen kontekstin olevan sitä. Vähän töttöröä ja sudittua vaneria. Eikä ainuttakaan maalausta.

Suomalainen kuvataide maalaustaiteen ja piiroksen teknisellä taitotasolla on isossa kasvussa ja suunta on voimakkaasti ulkomaille, kiitos taidekentät rajattomaksi tekevän sosiaalisen median, luulisi että sille olisi jalansijaa edes yhden maalarin verran. Videota kyllä senkin edestä ja vähän ritilää jossain lattiassa ja hassuja karvaröllyköitä. Heh heh. Hassut hatut ja kainalopierut. Kattokaa hei maaalaustaide voi olla tämmöstäki niinku ihan erimuotost. Aha. Mitäköhän ne seuraavaksi keksii, viedä jonkun pisoaarin galleriaan? Ne radikaalit.

2018