Tekoälystä

 

Opetin useita vuosia Naantalin Opistossa, lasten kuvataidekoulua ja aikuisille digivalokuvausta. Oli alkeis- ja jatkokurssia ja Fotarit harrastajaryhmää. Fokus vaihteli ryhmien kesken kameran peruskäyttötaidoista sen miettimiseen, että mitä haluaa kuvata ja miksi. Tehtiin projekteja ja kokeiltiin kaikenlaisia uusia kikkoja mitä valokuvausmaailman trendeinä kulki. Pudoteltiin hedelmiä vesilasiin ja kuvattiin roiskeita. Tehtiin bokeh-kuvia eri kuvioilla. Tehtiin kuvausreissuja, käsiteltiin laajoja teemoja, pidettiin näyttelyitä erilaisissa julkisissa tiloissa, dyykattiin, tehtiin esineinstallaatioita, kuvattiin kakolan vankilat laitoksen sulkemisen jälkeen, ja suurimpina koitoksina toteutettiin valokuvakonserttisarja, jossa kuvat projisoitiin bändien ja kuorojen esityksiin Myrskyluodon Maijan teeman ympärillä, ja Seili-teeman kanssa tehtiin yhteistyöprojekti Turun Kaupunginteatterin Seili-musikaalin kanssa. Fotarit painoivat niska limassa, ja itsekin nautin opetustyöstä, kun innokas nuorista eläkeläisiin ulottunut harrastajaporukka oli valmis mihin tahansa haasteeseen mitä satuin keksimään. Olo oli kuin kapellimestarilla, ja oppilaat olivat orkesteri. Ammensin hommaan kaiken mikä itsestä irtosi, ja lopulta tuntui siltä, että ei ollut enää mitään annettavaa. Jättäydyin opetushommista pois, myös lastenhoidollisista ongelmista, enkä oikein kokenut voivani tuoda mitään uutta toimintaan enää. Quit when you’re winning, ajattelin, ja ryhmät jäihin. Haikealta tuntui silti painaa Naantalin lukion ovi viimeistä kertaa kiinni, ja palauttaa avaimet opistolle. Itse en ole kuitenkaan koskaan valokuvausta varsinaisesti harrastanut. Olen ottanut muotokuvia freenä, kuvannut solmiokuvia Matexille sokoksen kuvastoon, yritysten henkilökuvia jne, mutta vain pakon edessä ja jos kaverit kysyy. Mutta fokus valokuvauksen opetuksessa on ollut sama, kuin maalaustyössä itselläni. Mistä löytää motivaatio omaan työskentelyyni, ja millaisen kuvan haluan tehdä? Väline on vain eri, prosessi on aikalailla sama.

Nyt olen viime aikoina miettinyt, että viimein voisi olla jotakin, josta voisi jatkaa, ja syynä on tekoäly. Asiassa ei ole sinänsä mitään erikoista. Tekoälynä olen tähän asti toiminut minä itse. Prosessini on kautta vuosien mennyt niin, että maalaukseni ovat yhdistelmä erilaisia kuvia, joita otan osin itse ja osin etsin netistä. Yhdistelen suun, silmän, kädet, eri kuvista, luonnostelen pitkin matkaa tietokoneella, käsittelen kuvia reippaasti luonnosteluvaiheessa. Eli olen tehnyt manuaalisesti saman, kuin mitä tekoäly tekee muutamissa sekunneissa. Prosessi on tolkuttoman paljon pidempi käsin tehtynä, ja sisältää sisäistä painia, turhautumista, kuvauspäiviä ja loputtoman paljon internetin selaamista ja omien idoleiden kuvien kyttäämistä instassa. Jotakin palkitsevaa siinä kuitenkin on, kun luonnoksen on saanut valmiiksi. Vähemmän palkitsevalta usein tuntuu luonnoksen orjallinen toistaminen kankaalle, kun haluaa sen olevan Täysin Samanlainen. Missä taiteellinen vapaus ja luomisen vimma ja se rento maalauksellinen ote, jota ennen töissäni käytin? No, olen syväsukeltanut realismin ja fotorealismin maailmaan, ja haluan maalauksen näyttävän referenssikuvalta, jokaista ihohuokosta myöden. Ja sehän on sitten täysin omien korvien välissä. Katsoja hyväksyy kuvan riittävän esittäväksi ja mahdolliseksi vähemmälläkin pipertämisellä, mutta itse en kykene luovuttamaan, ennen kuin olen saavuttanut tavoitteeni 1:1. 

Usein kuitenkin tulee itseltä kysyttyä, että eikö laatimani digitaalinen luonnos ole riittävän hyvä ja valmis jo niin. Digitaalisena kuvana. Ehkä printtinä, ehkä jotenkin muuten presentoituna. Miksi se pitää kopioida maalauksena? En osaa tähän vielä vastata, maalaaminen on juttuni, eikä printti ole minulle tarpeeksi. Omat tarpeeni eivät siis täyty. Ehkä tätä piperryspuroa on nyt vaan seurattava, ja katsottava mihin se vie. Tätä motivoituneempi en ainakaan ole koskaan ennen ollut. Mutta opetustyössä tämä voisin olla jotain, josta voisin jotakin ammentaa. Tällä hetkellä yleisurheiluvalmennushommat vievät tehokkaasti vapaa-ajan, mutta ehkä kurssin saisi jonnekin sovitettua, vaihtoehtoisen todellisuuden teemalla? Ehkä tämä huutelisi uutta näyttelyprojektia? Saisiko Naantalin kirkon ikkunat pimennettyä, ja freskot heräämään tekoälyn avulla eloon, vaikka musiikkijuhlien konsertin osana? Silliperinnemuseo Dikseliin immersiivinen nykyistä ja mennyttä aikaa yhdistelevä teos, yhdessä Rymättylän teatterin kanssa? Ideoita alkaa virrata! Ehkä aika alkaa olla kypsä uudelle opetusryhmälle?

Olen kokeillut tekoälyä maalausteni luonnostelussa, ja yllätyin positiivisesti. Toki tekoälyllä lisätyt kädet ja yksityiskohdat eivät ole niin tarkkoja eikä tarkkuus vielä riitä minulle, mutta olo on kuin lapsella kaverisynttäreiden ongintapisteellä, kun verhon takaa nousee ämpäri ja ämpäristä yllätys. Mitähän kone tarjoaa? Olisinko tullut itse ajatelleeksi tällaista vaihtoehtoa? Otanko tämän osaksi työtä vai en? Sataprosenttisesti tekoälyllä tuotettua maalausta en ole tehnyt, joskin tämä kutkuttaa toteuttaa muiden rinnalle. Mutta käytännössä maalaukseni ovat olleet ihan samalla tavalla toteutettuja tähänkin asti.

Katsojan ominaisuudessa ymmärrän kyllä myös toisen puolen. Oman henkeni salpaa parhaiten äimistys siitä, miten taiteilija on tällaista pystynyt visioimaan ja kuvana toteuttamaan. Niin hienosti, yksityiskohtaisesti, taitavasti, upeasti, kauniisti, värikkäästi, massiivisesti, hauraasti, miten vaan. Se kokemuksen taso lämmittää, ja ymmärrys siitä miten vaikeaa on olla hyvä taiteilija. Kun näkee toisen tekevän asioita upeasti, työn äärelle hiljentyy kuin hartauteen, suuren kunnioituksen ja vaikutuksen vallassa, ja toisaalta hivenen kateellisena ja pienuutta kokien, kun omat työt nyt on tommosia räpellyksiä ja kauheeta hässäkkää eikä ollenkaan noin hienoja ja raikkaita, miksen minäkin osaa. Olisiko kokemukseni erilainen, jos selviäisi, että kuvaa ei olekaan visioinut kuvannut piirtänyt toteuttanut ihmisen käsi ja mieli, vaan tietokoneen nappula? Vai lopputulos merkitsee, niinhän itse juuri sanoin, mutta.. Ei se aivan niin ole, ja toisaalta kaikkeen ei pysty tekoälykään.

Ashley Oubré: To Widow
Ink, pastel, carbon on paper
32"x42"
Taiteilijan ensimmäinen piirros kahteen vuoteen. Lainattu instagramista taiteilijan tililtä @oubash

 Ashley Oubré on yksi suurista idoleistani. Aivan käsittämättömän taitava tekijä. Olen tavallaan saalistanut päänahkoja; kun aloitin realismin parissa, seurailin tiettyjä tekijöitä ja mietin, osaankohan koskaan yhtä hyvin. Vuosien treenaamisen jälkeen tiedän jo pystyväni teknisesti samaan tai joskus parempaankin kuin ihailemani maalarit, eikä se tunnu enää niin olennaiselta asialta kuin tekniikkaa harjoitellessa, mutta Oubré on yksi heistä, joita en tavoita koskaan, ja se on osa työn viehätystä. En kokisi samaa kunnioitusta ja ihailua, jos työt olisi toteuttanut tekoäly. Eikä kyse ole pelkästään taidosta, vaan näkemyksestä. Hän on yksi heistä, joilla ei ole, eikä voi edes odottaa valtavaa määrää taideteoksia. Hänkin hilloaa kaikessa rauhassa, ja ulos pukkaa vain tarkkaan harkittua priimaa, ja työt yksinkertaisuudessaan ovat niin rakenneltuja, että en minä niin osaisi ajatella. Itse lisään aina enemmän, enemmän, enemmän, ja siksi Oubrén töistä pidän, työt tarjoavat uuden näkökulman, mitä en itse kykene visioimaan, ja niiden katsominen on kokemus. 

Disclamer: En tällä toki sano, etteikö nopeasti ja tuotteliaasti maalaavat myös pukkaa ulos tarkkaan harkittua priimaa, uskon näin olevan kaikilla ammattitaiteilijoilla. Ihailen myös tätä kykyä ja rentoa maalausjälkeä ja luontaista ja helpon oloista työotetta. Itseeni vetoaa kuitenkin erityisellä tavalla tämä Oubrén pohdiskeleva ja valikoiva ote ja vähäinen ulosanti, ja itselleni se lisää töiden arvokkuutta. Tätä kohti hipsin itse, massan jäädessä taakse – ainakin tällä hetkellä. Ehkä sekin vielä tekee paluun.

Väsynyttä naputtelua

 

Istun työhuoneella, päivän ensimmäinen kahvikuppi kädessä, voisarvi ja ruisleipä jo nautittuna. Väsyttää niin vietävästi. Viime viikonloppu meni Saksassa, ja myös pääsiäisviikonloppu. Olo ei varmaan olisi näin väsynyt, jos ihan noin arkenakin etsiytyisi ajoissa nukkumaan. Mutta ei, nukkumaan on vaikea mennä, ja sängystä on vaikea nousta ylös.

Tässä väsyneenä plaraan taidelehteä. Huomaan, että yksikään ”nähdyistä” ei ole naisten settejä. Hiljaista on kritiikeissäkin muutoin kuin yhteisnäyttelyiden osalta. Yleissilmäyksellä kiinnitän huomiota, että myös lehden kuvista aika reipas osa on miestaiteilijoiden teoksia. No. Etsin käsiini vuoden ensimmäisen taidelehden. Sinne on ujuttautunut nähtyihin pari naistakin, kritiikeissä hiljaisempaa. Tarkoitus ei ole nyt kritisoida lehteä naisten syrjinnästä, vaan aloinpa miettimään, että missä ne naiset töineen sitten on.  Kiinnitin tähän siksi huomiota, kun lukaisin lehden jutun lopputyönäyttelyistä (olipa muuten kivasti kirjoitettu juttu, pitää ruusujakin jakaa). Tuossa mainittiin, että vain viidennes valmistuneista oli miehiä, ja että ”maskuliinisen dominanssin aika kuvataiteessa alkaa nyt kerta kaikkiaan olla ohi”. Onko asia siis niin, että naiset eivät vain pidä näyttelyitä, vai niin, että vähemmistöön vähitellen jäävien miestaiteilijoiden teokset edelleen kiinnostavat vaan enemmän?

Vuosi sitten aloitettu maalaus.
Nyt lähdin viemään eteenpäin.

Disclamerina sanottakoon, että en suorittanut havaintoni tueksi tarkistuslaskentaa. Voi olla, että havaintoni oli väärä. Mietin, että enpä ole näyttelyitä pitänyt minäkään. Koronavuodet toki tekivät omaa tuhoaan, ja kahden alakouluikäisen lapsen lähivanhempana työskentely on edelleen tätä myötä jokseenkin rajallista, mutta nyt olen aivan tietoisesti ollut hakeutumatta töineni esille. En halua. Syitä on useita. Olen halunnut vetäytyä nyt hilloamaan töitäni rauhassa. Mitään muuta ei ole, kuin keskeneräistä. Viimeisen viimeistelykynnyksen, viimeisten päätöstenteon hetkellä, olen päätynyt vaihtamaan toiselle kankaalle ja aloittamaan uutta teosta. Olen tilanteessa, jota olen itselleni toisaalta toivonut: työstän yhtäaikaisesti useampaa teosta, ja siirryn niiden välillä joustavasti.

Prosessi yksityiskohtavaiheessa

Paitsi että en siirry.

Olen jotenkin päätynyt tekemään monotonisia teoksia. Yksi on punaisen sävyillä tehty, yksi turkoosin, yksi vihreän. Maalien sekoittaminen itsessään vie puoli päivää, saati että pääsee työn syrjään kiinni, että mistäs tässä teoksessa nyt olikaan kysymys. Siirtyminen on erittäin vaikeaa. Lopputulos: kaikki ovat kesken, stoppivaiheen iskiessä en ole palannut työhön takaisin. Vuoden olen nyt näitä teoksia kaikessa rauhassa tehnyt, valmista ei ole tullut. Toisaalta en ole tehnyt näin korkealaatuisia töitä koskaan aiemmin. Yritän luottaa prosessiin. Toisaalta en ole alitajuisesti edes halunnut viedä töitä loppuun ja valmistella näyttelyä. Ajatus töiden pakkaamisesta ja raahaamisesta jonnekin huutintuuttiin, tuntuu aivan kertakaikkisen uuvuttavalta.

Antiguan matkan inspiroima vihreä maalaus, työn alla.

Seuraan paljon entistä opettajaani Erika Adamssonia. Hän on töineen paljon esillä, paikoissa, joista en ole kuullutkaan. Ihailen hänen töitään ja energiaansa tehdä kaikenlaista. Eräs galleristi minulle jo totesi, että näyttelyä täytyisi pitää, että CV pysyy tuoreena. Ei ketään sitten enää kiinnosta, kun näyttelyissä on liian pitkät välit. Haluan vastustaa tätä ajatusta, vaikka aktiivisia kollegoitani ihailenkin. En halua viedä esille enää yhtään raakiletta, ja prosessini on hidas. Se ei ole höyhenenkepeä, ei ole tuotannossa massaa eikä volyymiä, vaan melkoisen raskasta työtä tämä nyhertely on. Mutta haluan myös uskoa niin, että en tarvitse neljän aanelosen CV:tä. Tarvitsen yhden hyvän näyttelyn kerrallaan. Tarvitsen hyvät maalaukset, siinä se. Toisilla se tulee nopeammin, ja prosessi on jouhevaa. Tältä Erikan työskentely minulle näyttää, ja sitä hieman kadehdin. No, nyt minä hilloan, ja kuuntelen itseäni siinä, että ei ole vielä aika näyttelylle.

Muuttoa tässä myös pikkuhiljaa pohditaan. Yhteiseen kotiin ollaan muuttamassa kumppanin kanssa, ja kämppäkin on jo katsottu. Tilaa olisi myös työskennellä sitten uusissa kotinurkissa, joka helpottaisi kummasti elämää. Talon pihassa kun on rakennus, jossa työtila. Voisi maalata, vaikka lapset sairastuisivat peräjälkeen, ja olet kaksi viikkoa nuhanenien kanssa kotona. Tämä nyt ei ainakaan tule töiden valmistumista edesauttamaan, mutta kaikki ajallaan. Ans kattoo. 

Jos et tykkää

 

Mietin edellistä tekstiäni, ja pohdin että väheksyykö kritiikin kritiikki katsojaa ja kriitikkoa, että ei välitetä heidän ajatuksistaan, ammattitaidostaan tai elämyksestään? Päädyin siihen lopputulokseen, että ei sitten vähääkään. On kerrassaan kuollut ajatus, että on jokin tietty runko tai ranka, ilmaisun tai tekemisen tapa tai tyyli, joka on mitattavissa onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi. Voidaan puhua ammattimaisesta tai amatöörimäisestä jäljestä, mutta ei voida puhua amatöörimäisestä jäljestä ammattitaiteilijan ilmaisun kohdalla, vaan myrkky on nieltävä. On olemassa heitäkin, jotka tässä kohtaa älähtävät, että ei kaikkia taivaanrannanmaalareita voida taidekentälle päästää tekemään visuaalista populistitaidetta, kukkatauluja, joita sitten halvalla ostetaan, ja oikeat taiteilijat jäävät vaille asiakkaita. Sanoisin että vähissä on sen maalarin ammatillinen itsetunto, jos ajattelee neljällä huntilla abstraktimössöjä tai kukkatauluja vääntävän kansanopistomaalarin vievän heiltä duunit. Ei ne vie. Ei ole olemassa oikeata tai väärää tapaa tehdä, on olemassa erilaisia tekijöitä ja erilaisia yleisöjä, ja ne kaikki kohtaavat kyllä toisensa, eivätkä ole toisilta pois. Jos et tykkää, kattele toisaalle. Tämä ajatus kritiikistä on kaikessaan raakile, ja paljon tätä monisyisempi, mutta tällainen kahvitauon tuumailu. Innoituksena toimi kritiikki, jonka juuri lukaisin. Kuvassa klassista rujoa ekspressionismin tyylilajia edustava nykytaiteen teos, joka aika tavalla jo tuomittiin jo monta kertaa nähdyksi, kunnes lopussa seisoi todistus siitä, että tekijän omakohtainen kokemus tuokin ilmaisuun uskottavuutta. Luvan, ehkä. Sanoisin tässä kohtaa, että kaikki formalistinen ajattelu ei ole pahasta. Maalaus oli aivan riittävä jo ilmankin tätä teemaa, vaikka se kuvaa syventääkin.

Tunnistan tätä hyvä/huono -mentaliteettia koulun kuvisopetuksessa, joka onkin mielenkiintoinen teema. Jokainen lapsi syntyy taiteilijana, mutta jossain kohtaa se itseluottamus katoaa, ja tekemisen ilo tapetaan. Aletaan ajatella, että en mä osaa. Syyllisiä ovat lähimmät aikuiset: vanhemmat ja opettajat, jotka sanovat, että ei noin, älä sotke, tai älä piperrä. Väärin menee, miten tahansa teetkin. Oma lapseni vetäisi yllättävän huonon numeron kuviksesta, ja oli aivan häkeltynyt, sillä on innokas tekijä ja pitää itse teoksiaan todella hienoina. Ne ovatkin. Hän ei ole sellainen tekijä, jolla silmä ja käsi toimii mutkattomasti yhdessä, ja muodon ilmaisu on epätyypillistä sille, mitä koulussa haetaan. Hän keskittyy viivaan, tekee pienesti keskelle paperia, fokus on yksityiskohdissa (ehkä jotain on äidin maalauksista napattu omaan työskentelyyn). Lapsessa selvästi heräsi pieni latistus siitä, että eikö mun duunit olekkaan hienoja ja olenko sittenkin epäonnistunut. Sanoin lapselleni, että ala laveeraamaan isolla pensselillä ja käytä paljon väriä, niin numero nousee varmasti. Tee sitten omia duunejasi kotona, mutta älä vaan anna kenenkään väittää, että se, mitä teet, on väärin. Keskity siihen mistä eniten nautit, ja tee se innolla ja hyvin. Intentio ratkaisee.

Kritiikki on kuollut - helvetin hyvä

Kuvituskuvassa aito keskeneräinen raakile.

Useasti olemme kollegojen kesken harmitelleet sitä, että näyttelyistä ei enää kirjoiteta kunnon kritiikkejä. Jos joku vaivautuukin paikanpäälle ja jotakin kirjoittamaan, tiedossa on lähinnä sisällysluettelo, vertaus Kuutti Lavoseen tai Schjerfbeckiin ja korkeintaan joku sivallus sivellintyöskentelystä. Ei enää saa kunnon mättöä saatana.

Yön pimeinä tunteina tuli nukkumattia odotellessa muisteltua erästä kritiikkiä, joka julkaistiin koskien erästä näytelmää, jota olin tähdittämässä teini-ikäisenä. Kyseessä oli harrastajateatteri, ensikertalaiset harrastelijanäyttelijät, ja tekstin oli kirjoittanut amatööri, jolla on kuitenkin näytelmän aiheesta vahva omakohtainen tuntemus. Kiritiikissä tämä näytelmä vietiin teuraalle, nyljettiin elävältä ja ruho ripustettiin kaikkien nähtäväksi varoituksena siitä, että ei parane ryhtyä mihinkään ikinä.

En väitä, että näytelmämme olisi ollut täyttä timanttia, mutta kakaraporukan ensiesiintymisen lyttääminen julkisesti lehden kulttuurisivuilla on täysi pohjanoteeraus, joka on täysin irti omasta kontekstistaan. Jos odotti todistavansa ammattitason esitystä, on pettynyt varmasti, mutta esityksestä kirjoittaminen siinä kehyksessä on luokatonta. Ei liene kriitikon tehtävä huolehtia taiteilijan motivaation säilymisestä, mutta kirjoittajalla on vastuu – laatuvastuu, laatukriteeristö ja edellytys jonkinlaiseen tilannetajuun, ja kyky lokeroida teos omaan kategoriaansa, ja arvostella sen puitteissa.

On toki olemassa objektiivisia mittareita, joilla laatua voi arvioida. Jos ei muisteta vuorosanoja, jos maalaukset ovat vinoja ja kankaat tahattomasti rutussa, jos teksti on kerronnallisesti vaikeasti seurattava tai jos tekniikka nyt on auttamattomasti perseellään. Klassista kritiikeissä oli myös puntaroida, josko tai milloin nuori taiteilija löytäisi oman tyylinsä. Ajatus, joka fokusoituu klassiseen ajatteluun siitä, että taiteilijan tulee olla tyyliltään tunnistettava, nykyään puhutaan jopa brändäämisestä. Kritiikkejä odotti kauhunsekaisella innolla, eteenkin jos on erehtynyt tekemään jotakin taiteellisesti epäseksikästä, tai jos sattuu sukupuoleltaan olemaan nainen, jolloin työtäsi herkästi arvostellaan feminiinisyyden ja herkkyyden tai äitiyden tai jonkun muun täysin irrelevantin tekijän kautta. Nuorena ja aloittelevana taiteilijana huono kritiikki saattoi tuntua murskaavalta. Vuodatettuasi ensin kaikkesi kankaalle, tulee joku viisaampi kertomaan, kuinka perseestä oletkaan. Joskus tuli jopa kirjoitettua kriitikolle takaisin, kun bongasi lehdestä jonkun todella huonon kritiikin. Huonolla tarkoitan subjektiivista ”mä en tykkää tämmösestä” -tekstiä, joka on sitten vielä päätetty julkaista. Laatukriteerit ne on kritiikeilläkin.

Kypsässä 40 vuoden iässä ei enää kiinnosta paskaakaan, että tykkääkö joku vai ei. Laadukkaita kritiikkejä kyllä lukee mielellään, vaan ei niitä enää sanomalehtien sivuilta tavoita, harvoin niitä sisällysluetteloitakaan. Silmänsä tulee luoda ammattilehtiin, joissa tosin lähinnä taiteilijat puhuvat taiteilijoille, ja piiri pieni pyörii. Saisipa tätä myös julkisiin medioihin, jotakin, jonka on kirjoittanut joku, joka tuntee kentän, kontekstin, viitteet, tekniikan ja osaa puhua teoksista – muullakin tavalla kuin ennen vanhaan sanomalehtien mättökritiikeissä, jotka luojan kiitos sittenkin ovat jo kuolleet. Listaan alle muutamia mättöhelmiä, joita muistuu mieleen:

-          Realismi on kuollut taiteenala (tätä lukee vielä nykyäänkin)

-          Esittävä taide ei ole nykytaidetta (olen kuullut omassa kritiikissäni)

-          Luonnosmainen sivellintyöskentely vaikuttaa keskeneräiseltä (eikä??)

-          Näyttää Kuutti Lavoselta (jos vähänkin käyttää viivaa)

-          Schjerfbeckin jalanjäljillä (vain jos taiteilija on nainen)

-          Hakee vielä tyyliään (uskomatonta tuoreelta taiteilijalta)

-          Värien käyttö on naisellisen herkkää (jos kyseessä nainen)

-          Värien käyttö on rohkeaa (jos kyseessä mies, mutta samat värit)

-          Maalausten teemoissa ei ole mitään uutta (pyörä on keksittävä uudestaan)

-          Ilmaisu vaatii vielä kypsyttelyä (nuoren opiskelijan työt, ihanko totta)

-          Käyttää liikaa ruskeaa (tai jotain muuta väriä)

-