Jos et tykkää

 

Mietin edellistä tekstiäni, ja pohdin että väheksyykö kritiikin kritiikki katsojaa ja kriitikkoa, että ei välitetä heidän ajatuksistaan, ammattitaidostaan tai elämyksestään? Päädyin siihen lopputulokseen, että ei sitten vähääkään. On kerrassaan kuollut ajatus, että on jokin tietty runko tai ranka, ilmaisun tai tekemisen tapa tai tyyli, joka on mitattavissa onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi. Voidaan puhua ammattimaisesta tai amatöörimäisestä jäljestä, mutta ei voida puhua amatöörimäisestä jäljestä ammattitaiteilijan ilmaisun kohdalla, vaan myrkky on nieltävä. On olemassa heitäkin, jotka tässä kohtaa älähtävät, että ei kaikkia taivaanrannanmaalareita voida taidekentälle päästää tekemään visuaalista populistitaidetta, kukkatauluja, joita sitten halvalla ostetaan, ja oikeat taiteilijat jäävät vaille asiakkaita. Sanoisin että vähissä on sen maalarin ammatillinen itsetunto, jos ajattelee neljällä huntilla abstraktimössöjä tai kukkatauluja vääntävän kansanopistomaalarin vievän heiltä duunit. Ei ne vie. Ei ole olemassa oikeata tai väärää tapaa tehdä, on olemassa erilaisia tekijöitä ja erilaisia yleisöjä, ja ne kaikki kohtaavat kyllä toisensa, eivätkä ole toisilta pois. Jos et tykkää, kattele toisaalle. Tämä ajatus kritiikistä on kaikessaan raakile, ja paljon tätä monisyisempi, mutta tällainen kahvitauon tuumailu. Innoituksena toimi kritiikki, jonka juuri lukaisin. Kuvassa klassista rujoa ekspressionismin tyylilajia edustava nykytaiteen teos, joka aika tavalla jo tuomittiin jo monta kertaa nähdyksi, kunnes lopussa seisoi todistus siitä, että tekijän omakohtainen kokemus tuokin ilmaisuun uskottavuutta. Luvan, ehkä. Sanoisin tässä kohtaa, että kaikki formalistinen ajattelu ei ole pahasta. Maalaus oli aivan riittävä jo ilmankin tätä teemaa, vaikka se kuvaa syventääkin.

Tunnistan tätä hyvä/huono -mentaliteettia koulun kuvisopetuksessa, joka onkin mielenkiintoinen teema. Jokainen lapsi syntyy taiteilijana, mutta jossain kohtaa se itseluottamus katoaa, ja tekemisen ilo tapetaan. Aletaan ajatella, että en mä osaa. Syyllisiä ovat lähimmät aikuiset: vanhemmat ja opettajat, jotka sanovat, että ei noin, älä sotke, tai älä piperrä. Väärin menee, miten tahansa teetkin. Oma lapseni vetäisi yllättävän huonon numeron kuviksesta, ja oli aivan häkeltynyt, sillä on innokas tekijä ja pitää itse teoksiaan todella hienoina. Ne ovatkin. Hän ei ole sellainen tekijä, jolla silmä ja käsi toimii mutkattomasti yhdessä, ja muodon ilmaisu on epätyypillistä sille, mitä koulussa haetaan. Hän keskittyy viivaan, tekee pienesti keskelle paperia, fokus on yksityiskohdissa (ehkä jotain on äidin maalauksista napattu omaan työskentelyyn). Lapsessa selvästi heräsi pieni latistus siitä, että eikö mun duunit olekkaan hienoja ja olenko sittenkin epäonnistunut. Sanoin lapselleni, että ala laveeraamaan isolla pensselillä ja käytä paljon väriä, niin numero nousee varmasti. Tee sitten omia duunejasi kotona, mutta älä vaan anna kenenkään väittää, että se, mitä teet, on väärin. Keskity siihen mistä eniten nautit, ja tee se innolla ja hyvin. Intentio ratkaisee.

Kritiikki on kuollut - helvetin hyvä

Kuvituskuvassa aito keskeneräinen raakile.

Useasti olemme kollegojen kesken harmitelleet sitä, että näyttelyistä ei enää kirjoiteta kunnon kritiikkejä. Jos joku vaivautuukin paikanpäälle ja jotakin kirjoittamaan, tiedossa on lähinnä sisällysluettelo, vertaus Kuutti Lavoseen tai Schjerfbeckiin ja korkeintaan joku sivallus sivellintyöskentelystä. Ei enää saa kunnon mättöä saatana.

Yön pimeinä tunteina tuli nukkumattia odotellessa muisteltua erästä kritiikkiä, joka julkaistiin koskien erästä näytelmää, jota olin tähdittämässä teini-ikäisenä. Kyseessä oli harrastajateatteri, ensikertalaiset harrastelijanäyttelijät, ja tekstin oli kirjoittanut amatööri, jolla on kuitenkin näytelmän aiheesta vahva omakohtainen tuntemus. Kiritiikissä tämä näytelmä vietiin teuraalle, nyljettiin elävältä ja ruho ripustettiin kaikkien nähtäväksi varoituksena siitä, että ei parane ryhtyä mihinkään ikinä.

En väitä, että näytelmämme olisi ollut täyttä timanttia, mutta kakaraporukan ensiesiintymisen lyttääminen julkisesti lehden kulttuurisivuilla on täysi pohjanoteeraus, joka on täysin irti omasta kontekstistaan. Jos odotti todistavansa ammattitason esitystä, on pettynyt varmasti, mutta esityksestä kirjoittaminen siinä kehyksessä on luokatonta. Ei liene kriitikon tehtävä huolehtia taiteilijan motivaation säilymisestä, mutta kirjoittajalla on vastuu – laatuvastuu, laatukriteeristö ja edellytys jonkinlaiseen tilannetajuun, ja kyky lokeroida teos omaan kategoriaansa, ja arvostella sen puitteissa.

On toki olemassa objektiivisia mittareita, joilla laatua voi arvioida. Jos ei muisteta vuorosanoja, jos maalaukset ovat vinoja ja kankaat tahattomasti rutussa, jos teksti on kerronnallisesti vaikeasti seurattava tai jos tekniikka nyt on auttamattomasti perseellään. Klassista kritiikeissä oli myös puntaroida, josko tai milloin nuori taiteilija löytäisi oman tyylinsä. Ajatus, joka fokusoituu klassiseen ajatteluun siitä, että taiteilijan tulee olla tyyliltään tunnistettava, nykyään puhutaan jopa brändäämisestä. Kritiikkejä odotti kauhunsekaisella innolla, eteenkin jos on erehtynyt tekemään jotakin taiteellisesti epäseksikästä, tai jos sattuu sukupuoleltaan olemaan nainen, jolloin työtäsi herkästi arvostellaan feminiinisyyden ja herkkyyden tai äitiyden tai jonkun muun täysin irrelevantin tekijän kautta. Nuorena ja aloittelevana taiteilijana huono kritiikki saattoi tuntua murskaavalta. Vuodatettuasi ensin kaikkesi kankaalle, tulee joku viisaampi kertomaan, kuinka perseestä oletkaan. Joskus tuli jopa kirjoitettua kriitikolle takaisin, kun bongasi lehdestä jonkun todella huonon kritiikin. Huonolla tarkoitan subjektiivista ”mä en tykkää tämmösestä” -tekstiä, joka on sitten vielä päätetty julkaista. Laatukriteerit ne on kritiikeilläkin.

Kypsässä 40 vuoden iässä ei enää kiinnosta paskaakaan, että tykkääkö joku vai ei. Laadukkaita kritiikkejä kyllä lukee mielellään, vaan ei niitä enää sanomalehtien sivuilta tavoita, harvoin niitä sisällysluetteloitakaan. Silmänsä tulee luoda ammattilehtiin, joissa tosin lähinnä taiteilijat puhuvat taiteilijoille, ja piiri pieni pyörii. Saisipa tätä myös julkisiin medioihin, jotakin, jonka on kirjoittanut joku, joka tuntee kentän, kontekstin, viitteet, tekniikan ja osaa puhua teoksista – muullakin tavalla kuin ennen vanhaan sanomalehtien mättökritiikeissä, jotka luojan kiitos sittenkin ovat jo kuolleet. Listaan alle muutamia mättöhelmiä, joita muistuu mieleen:

-          Realismi on kuollut taiteenala (tätä lukee vielä nykyäänkin)

-          Esittävä taide ei ole nykytaidetta (olen kuullut omassa kritiikissäni)

-          Luonnosmainen sivellintyöskentely vaikuttaa keskeneräiseltä (eikä??)

-          Näyttää Kuutti Lavoselta (jos vähänkin käyttää viivaa)

-          Schjerfbeckin jalanjäljillä (vain jos taiteilija on nainen)

-          Hakee vielä tyyliään (uskomatonta tuoreelta taiteilijalta)

-          Värien käyttö on naisellisen herkkää (jos kyseessä nainen)

-          Värien käyttö on rohkeaa (jos kyseessä mies, mutta samat värit)

-          Maalausten teemoissa ei ole mitään uutta (pyörä on keksittävä uudestaan)

-          Ilmaisu vaatii vielä kypsyttelyä (nuoren opiskelijan työt, ihanko totta)

-          Käyttää liikaa ruskeaa (tai jotain muuta väriä)

-