Kohta maalataan..

Sain viimein luonnosteltua miten jatkan jumiin jäänyttä maalausta. Luulen että huomenna otetaan ihan kunnon erä! Pitkästä aikaa oikein kunnolla ja isosti. Toivottavasti kunto kestää. Vielä on aika räkä&yskäshowta tämä influenssan jälkeinen elämä. Kovasti kovistelevat että vielä ei ole mitään asiaa pensselinvarteen. Mummikin soitti ja kielsi maalaamasta. Ounasteli että influenssani johtuu siitä että olen niin kamalan laiha. Pitäisi kuulemma syödä enemmän. Koska mummia pitää totella, kävin hesellä ja eilenkin söin pullaa. Ja koska olen vaan istunut täällä syömässä (tällä hetkellä chilipähkinöitä) enkä maalannut ole lainkaan (paitsi tuota edellisen postauksen pikkumaalausta ja sekin pre-influenssa), olo on niin turpea että maalit pitää nostaa lattialta valmiiksi pöydälle kun en varmaan maalatessa taivu kyykkyyn ilman, että herkut mahasta pakenee nauttimisväylää myöden takaisinpäin. Röyh.

Terveisiä sossulta

Aurinko laskee taiteilijan ylle.

Alkuvuoden kurssien peruuntumisen kunniaksi sain taas käydä jättämässä toimeentulotukihakemuksen. Kuten ennenkin täällä blogissa todettu, sossusetäni on tarkka ja kriittinen, joten kirjoitin mukaan nipun terveisiä ja selityksiä tilanteestani ja myös toiveita sen paranemisesta kun Ihan Kohta alkaa taas opetustyöt. Käsittelijä oli kuitenkin vaihtunut sedästä tädiksi, ja melkolailla erilainen oli myös loppusumma. Tukea tuli runsaasti enemmän, siis satasia enemmän. En tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, mutta hämmennyin. Onko virkailijan taiteilijavastaisella asenteella todella ollut näin paljon vaikutusta tukeen? No, jokatapauksessa, olen jäänyt miettimään yhtä asiaa päätöksessä. Vaikka tuen määrä oli suurempi eikä nyt ehkä sinänsä pitäisi valittaa, en saanutkaan enää tukea työmatkoja varten. Tähän asti olen saanut seutulipun hinnan. Perusteena se, että alkuvuodelle ei ole palkkatyötä, niin ei myöskään ole työmatkoja. Edellinen virkailija oli kyllä myöntänyt tämän matkatuen työttömille kuukausille. Siis enhän minä tukea ole tietysti hakenutkaan kuin niinä kuukausina kun opetusta ei ole ollut, joten taas on henkilökohtainen näkemys vaikuttanut ratkaisuun. Kyse on pienestä summasta mutta minulle toki suuresta, ja eniten kyse on periaatteesta, että työtäni taiteilijana ei taaskaan katsota työnä. Minulla on työhuone Naantalissa jonne kuljen joka arkipäivä ja kuljetan myös lapseni päivähoitoon Naantaliin, joka päivä reilun puolituntia suunta, jotta pääsen töihin. Mutta koska palkkatulo ei ole säännöllinen tästä päätoimestani, matkoja ei siis lueta matkakuluiksi. Tai siis tämä virkailija ei laske. Maalauksista saamani tulo kyllä kernaasti lasketaan palkkatuloksi. Mitä helvettiä? Voisinko tällä logiikalla pimittää saamani tulot, koska enhän minä mitään työtä ole oikeasti tehnytkään? Kysynpähän vaan.

Tein hädissäni tilaustyöksi meritaulun. Meritaulun. Näin alas on vajottu ;-)

Valitus jatkukoon; ei sitten tullut kohdeapurahaa taikelta. Ei mikään valtava shokkiuutinen, mutta kyllä taas kirpaisee. Tietäähän sen että ei mitään apurahoja kuitenkaan saa, mutta salaa sitä kypsyttelee mielessään ajatusta kuitenkin siitä että tuen saisi, ja voisi työskennellä rauhassa. Aika lailla apurahan toiveen turvin sitä näyttelyaikaa varailee, järjen äänen vastaan hakatessa sitä vaimennetaan ajatuksella apurahasta. Ja sitten kun sitä ei saa, ollaan aivan kusessa. Elämme jännittäviä aikoja. Vielä odotellaan päätöstä näyttöapurahasta ja maakuntarahastolta. Anitta Ruotsalainen on sanaillut aiheesta Suomen Taiteilijaseuran blogissa. Ihan noin dramaattinen ei ole oma reaktioni, en ajatellut alkaa ryyppäämään (siiderin nautin saunassa) enkä nyyhkytä, vaan oikeastaan asian jyrkkä mielestä sysääminen ja kieltävän kirjeen piilottaminen auton penkin alle oli reaktioni aiheeseen. Perseelleen. Perseelleen menee. Menee se, että on uusi hella, joka on niin pitkän mallinen että uusi sikakallis tiskikone ei mahdu vieressä aukeamaan. Ja se, että auto syö säiliöllisen jäähdytinnestettä kerta-ajolla, siinä ei toimi pyyhkimet kuin täysillä ja öljynvaihtoon pitäis viedä. Ja se, että kun ei apurahaa, ei säästöjä voi käyttää mm. noihin edellämainittuihin asioihin. Joten tiskataan käsin. Lisätään litra jäähdytinnestettä päivä. Pyyhitään lasia täysii. Sinnitellään. Juu ja mennään röntgeniin. Peukalon tyvinivelessä mahdollisesti nivelrikko. Eipä onnistu enää kameran käyttö ja vaikeaa myös maalaus. Toivotaan, että vain ohimenevä tulehdus.

 

Sinnittelyn lomassa on hyvä maalata.

Terkkuja köyhyysrajalta

Mustekalassa kirjoiteltiin kuvataideakatemian mittavan projektin päätöstapahtumasta jossa taiteesta ja sen nykytilasta on turistu jopa 12 tunnin verran. Itselle tuosta tiivistelmästä nyt eritoten pisti silmään se, että taiteilija ansaitsee keskimäärin 15 000 € vuodessa (en pääse lähellekään tuota). Taiteilijoiden suurimmiksi tukijoiksi mainittiin säätiöt niiden jakamien (hyvin niukalle osalle lankeavien) apurahojen kautta, ja joita toki suomitaan juuri niukasta jakautumisesta. Itse en osaa sanoa onko tämä samankaltaista naapurikateutta kuin mitä tyhjät kohut maahanmuuttajille maksetuista ajokorteista ovat, mututuntumaa ja kateutta siitä että se minkä toiset saa on iteltä pois. Onkohan se oikeasti niin vai onko tämä apurahanjaoista aina syrjään jäävien katkera mielikuva? Itselläkin on arpa vetämässä nyt kolmella eri anomuksella ja täytyy sanoa, että kovin korkealla ei ole odotukset. Jotenkin tuntuu joka kerta että hakemus oli kuitenkin liian huono. Kuvat ehkä liian huonolaatuisia. Teksti huonosti jäsenneltyä. En tiedä, mutta jokin on pielessä. En tiedä jakautuuko apuraha aina hakemuksen taidokkaan muotoilun avittamana vai katsotaanko näiden asioiden läpi. En tiedä osaanko ikinä kirjoittaa hyvää apuraha-anomusta: ehken ole tässä lajissa kovinkaan lahjakas. Ehken osaa perustella taidenäyttelyn yleismaailmallista tajunnanräjäyttävää vaikutusta. Enkä vakuuttaa taiteeni välttämättömyyttä tässä yhteiskunnassa. Ei ole varaa teettää hienoa portfoliota. Tarve on silti aito ja kohdekin hyvin katu-uskottava. Mutta ehkä silti on aina joku joka kirjoittaa paremmin. Vakuuttaa sanoillaan paremmin. On parempi. Pidempi CV. Tai ehkä olen vaan paska enkä lainkaan apurahan arvoinen ja räpiköin täällä turhaan.

Tekstissä myös todetaan että kauhukuvana on, että taide on vain äärimmäistä epävarmuutta sietävien vahvojen yksilöiden ja taloudellisesti onnellisessa asemassa olevien toimintakenttä. Naurahdin tässä että miten niin kauhukuvana. Niinhän se on. Taiteilijat tekevät taidetta puhtaasti taiteen vuoksi vain toisille taiteilijoille ja taidekentän piirissä (josta ei saa palkkaa), ja ulkopuolisen maailman silmissä todellakin yrittäjänä, tuotteita valmistaen ja maksua vastaan tarjoten kuten kuka tahansa muukin joppari (ja silloin ehkä saa palkkaa). Paitsi että niin sikamaisia hintoja ei haluta maksaa, kuin mitä taiteilija pyytää, ja mielellään tingitään siitäkin. Eli joko teet mitä kansa ostaa, tai sitten kitkuuttelet niiden tositaiteen lättyjesi kanssa sossun tuilla kun eihän näitä puhtaan taiteen pyyteettömiä, markkinataloutta pakoilevia teoksia hullukaan seinälleen osta, ei ainakaan Suomessa. Ei ole meritauluja ne. Tätä kuulen jatkuvasti. Ei kannata tehä tommosia, ei noi myy.

Itseasiassa kuvataiteella ja maataloudella on muutakin yhteistä kun eläkelaitos ja yllä mainittu toimintakenttä; molempien saamia tukiaisia kadehditaan siitä huolimatta että taho tuottaa ympäristölleen ja elää kädestä suuhun. Samalla tavalla maksaisi myös taiteilija gallerioiden hinta-aleista kuten nyt vaikka maidontuottajat kauppojen hintakilpailuista. Kauppa kyllä pitää huolen siitä että oma kate ei laske, vaan lasku maksatetaan tuotantopäässä; halutaan mukamas auttaa kansalaisia vaikeassa tilanteessa, paitsi niitä kansalaisia joista kauppa hyötyy, eli niitä tuottajia. Samoin kävisi taatusti jos galleriat poistaisivat vuokransa. Nyt jo hulppea provisio lähtisi käsistä. Jostainhan se elanto ja vuokra pitää saada. Suomen galleriat pyörittävät toimintaansa toimintansa kuluilla, tai kuten Ilona Anhava taannoin totesi hesarissa, että "Kotimaisen taiteen hinnoilla pyöritetään Suomessa toimivaa suomalaista taidetta myyvää galleriaa" (en saa nyt valitettavasti linkattua juttua mutta se löytyy kyllä kun pasteaa tuon lauseen googleen).
Erotuksena maatalouden tuissa ja taiteen apurahoissa on se, että maanviljelijät ei peukut pystyssä lähetä tukihakemuksia joista sitten parhaat saa tukea. Tukea saa ne, joilla koulutus ja kriteerit täyttyvät, kaikki samojen säädösten mukaan. Sama pitäisi saada taiteilijoille. Muutoinkin kuin sossun kautta, toimeentulotukea saa samojen kriteerien mukaan kaikki, on sitten taiteilija tai hoitsu. Paitsi että se ei toteudu siinäkään ihan oikein. Taiteilijaa uhkaillaan tukien alentamisella jos taulut ei ala myymään tai alaa ei vaihdeta. Ihan sama paljonko duunia teet, on lapsia tai ei, mutta taidetta kun ei nyt pidetä minään muuna kuin tekosyynä. Maanviljelijöitä ei tarkastella sen mukaan kuka on minkäkin arvoinen. Maataloutta tuetaan koska työllisyyttä halutaan tukea. Kotimaista ruoantuotantoa halutaan tukea. Halutaan kauppoihin huokeampaa laadukasta ruokaa. Entäs taiteilijoiden työllistyminen? Kotimaisen taiteen tuotanto? Visuaalinen kulttuuri, hengenravinto sen sisäisesti nautittavan rinnalla.

Onhan ne gallerioiden vuokrat ihan järkyttäviä ja provisiot leikkaa vielä viimeisetkin toiveet siitä että pääsisi näyttelystä edes omilleen. Tässä tarvittaisiin sitä maatalouden tukijärjestelmän kaltaista mallia. On turha olettaa että galleriat pystyisivät tuon kulun omistaan laittamaan, ei ole taiteen myynti tällä hetkellä niissä mitoissa ensinkään. Ja ei varsinkaan jos riskejä ei oteta, ulkomaille ja messuille ei suunnata, taiteilijoita ei markkinoida vaan otetaan nyt vuokrasta ja provikasta palkka että pystytään pitämään pulju pystyssä. Jos taiteilijalla on koulutus ja kriteerit kunnossa (näyttelysoppari, työhuone ja ammattimainen työskentely), pitäisi tuohon vuokraan saada rahoitus samoin kuten viljelijä tukea peltopalstaan. Kaikille samoin ehdoin. Ei niin, että annetaan nyt tolle kun on vakuuttavampi CV ja paremmin kirjoitettu hakemus ja kuvat teetetty painopaikassa eikä kotilaserilla.

Ja sitten joku ihmettelee että miksi taiteilijat edes suostuu tähän. Onhan meillä tämä yksi taiteilijavetoinen Sorbuskin. Meitä taiteilijoita on kuitenkin muutama enemmän kuin mitä Sorbukseen vuosittain mahtuu. Jotenkin on pakko edes yrittää ja mitä sitten, jos tekisin tässä päätöksen että en enää pidä näyttelyä jos joudun maksamaan vuokraa? Minäpä kerron: sitten se aika vaan tarjotaan jollekulle muulle, joka on taloudellisesti onnellisessa asemassa tai jollekulle toiselle äärimmäistä epävarmuutta sietävälle vahvalle yksilölle. Toistaiseksi yritän lukeutua jälkimmäiseen ryhmään, enkä niihin jotka nostaa kiukutellen kädet ilmaan ja menettää ne viimeisetki mahdollisuutensa saada taidettaan esille. Sillä mitäpä oikeasti on sitten se taide jota näkkileivän voimalla väännän täällä, enkä ikinä vie mihinkään esille (koska minkälaisen realistisen vastineen sille sitten keksii että ei pidä enää näyttelyitä)? Onko kuva taidetta ollenkaan ennen kuin se kohtaa katsojan, ja millätapaa sen laatiminen poikkeaa kompulsiivisesta onanoinnista jos se ilmenee vain taiteilijalle itselleen? Ja miten ikinä löytää asiakkaansa ellei esillä olemalla? Miten ikinä saisi sitä CV:tä jolla sitten ehkä apurahaa? Jäsenyyksiä? Uskottavuutta? Vai onko asiakkaista puhuminen jo liikaa lähellä yrittäjyyttä, jota pitää kaikenkaikkiaan karttaa? Haluaisin kuulla tuollaisille ihmettelyille kyllä myös vakuuttavia ratkaisumalleja ettei homma mene ihan taidepopulistiseksi persuiluksi. Että taiteilijat vaan omavetoisia gallerioita pystyttämään ja loppuu tuollainen kaupallisten gallerioiden kekkalointi.

Uhkakuvanahan oli, että ilman valtion ja säätiöiden tukea taiteilijat joutuvat siirtymään yrittäjiksi ja myymään taidettaan ja osaamistaan kapitalismin sääntöjen mukaan. En toisaalta näe miten tuolta vältyttäisiin taiteilijoiden omavetoisessakaan toiminnassa, sillä yhtä lailla pitäisi jostain löytää markkinat ja ostajat taiteelle, jotta taiteilija pysyy leivänsyrjässä kiinni. Tässä mallissa taiteilija tekisi sitten senkin työn itse. Sehän on ammattimaisen galleristin täysipäiväinen työ. Ja melkein väittäisin että taide olisi tuota kautta entistä formalistisempaa ja markkinoita kumartavaa, kun ei olisi edes niitä galleristin kytköksiä käytössä. Toiminta olisi entistä pienimuotoisempaa ja yhä vähemmän saisi mikään meritaulusta poikkeava itselleen kotia. Parhaassa tapauksessa galleristi on siinä päätoimisesti edustamassa taiteilijaa hyvällä ammattimaisella yhteistyöllä. Kyllä siitä edustustyöstä mielellään maksaakin, onhan se takaisin kotiinpäin, mutta ehkä suomen galleriakenttää leimaa pieni munattomuus. Ammattimaisesti toimivia, muutakin kun omaa toimintaansa pienesti pyörittäviä gallerioita kun on niin vähän ja niillä kauheat määrät taiteilijoita. Varsinainen edustustyö jää pieneksi. Ollapa vain näyttelyä vastaan haettava apuraha jonka saisi varmasti, kuten sen maataloustuen, eikä tarvitsisi pelko perseessä hakea näyttelyaikaa miettien, että jos nyt en saa tähän apurahaa niin voinko loppuvuonna ajaa enää autolla? Näyttelytuella taidetta uskaltaisi tehdä vapaammin. Kyllä siihen apurahajärjestelmään tarvitaan muutos ja vahvempi valtion osuus, vahvistaa taiteen vientiä ja aktivoida gallerioita, eikä suomia taiteilijoita siitä että ne suostuu maksamaan tarvitsemistaan palveluista. Minäpä kysyn, että miksi taiteilijat suostuu sitten tähän. Että ensin koulutetaan korkeasti kuvataiteilijaksi mutta ei tueta työllistymistä millään, ja syytetään taiteilijaa joka käänteessä kaikista asioista. Miksi suostut maksamaan näyttelystä? Miksi edes teet tuommosta työtä muiden verorahoilla? Mikset maalaa erilaisia tauluja? Miksi valitat kun olet ite ammattis valinnut? Mikset myy töitäs enemmän? Kierrä ovelta ovelle? Mikset pidä lapsia kotona ja nosta kotihoidontukea, voit maalata öisin? Miksi?
Hassunhauskaa on muuten se, että taiteilijaseurat laskuttaa mielellään vuokran gallerioistaan myös omilta jäseniltään. Miten yksittäinen taiteilija tässä voisi nyt kääntää koko taidekentän kelkan? Joukon voimalla vastarintaan, taiteilijaseuran hallitukseen huutelemaan ja asioita muuttamaan, mutta...

...totuus on kuitenkin tässä. Minä, sekä melko moni muu taiteilija, maalataan autotallissa. Varastossa. Tai ihan oikealla työhuoneella josta tosin joutuu maksamaan 250e/kk. Joudutaan hakeamaan toimeentulotukea joka meneekin suoraan vuokriin, elellään muutaman euron päiväbudjetilla jos se apuraha ei osu kohdalle, koska rahat täytyy pystyä pienistä hippusista säästämään sitä näyttelyä varten, että olisi edes pieni mahdollisuus tulla nähdyksi, löytää maalaukselle koti, löytää yhteistyötahoja. Mitään muutakaan keinoa ei ole. Jollain on pakko ruokkia lapset. Monet sitten menee "oikeisiin töihin" rahoittaakseen taiteilunsa. Sitä pidetään markkinavoimien vastaan taisteluna, kun ei alisteta taidettaan sen vaatimuksille. Sen sijaan se uhrataan taidekentän vastaaville (vai kuka on tosissaan sitä mieltä että taide on yhtä laadukasta silloin jos sitä käy voimiensa mukaan välillä sutimassa, kuin silloin, jos siihen voi keskittyä täysiaikaisesti? Laatu kärsii joka tapauksessa). Sitten kun lukeudun niihin taloudellisesti (ilmeisesti lottovoiton kautta) onnellisiin, voin alkaa huutelemaan että miksi suostutte noihin vuokriin, kun vaihtoehtojakin varmasti on. Paitsi että ei ole. Ei ainakaan itselle tule yhtään mitään oikeasti varteenotettavaa mieleen. Ei täältä työhuoneeltakaan kukaan niitä maalauksia tule käsistä repimään. Minun periaatepäätökseni olla hyväksymättä tällaista maailmanmenoa olisi päästäisen piipitystä. Sitä ei huomioisi kukaan, eikä se muuttaisi mitään muuta kuin sen hypoteettisenkin mahdollisuuden saada tili, löytää asiakas, saattaa taiteensa ihmisten ilmoille tekemään sitä, mitä varten se on olemassa. Siinä menisi melkolailla se viimeinenkin syy jaksaa äärimmäistä epävarmuutta.

Taiteen myynti on vähäistä ja hinnat alhaisia. Gallerioilla ei riitä resurssit lähteä markkinoimaan taiteilijoitaan muualle kuin perus palkansaajien seinille. Ei pienimuotoisella toiminnalla pääse ikimaailmassa vuokrista eroon. Eikä sitä tilannetta rakasta galleristikaan; vuokraa maksatetaan anteeksi pyydellen ja todetaan itsekin että eihän tämä oikealta tunnu. No ei tunnu ei. Taiteilijat voisi toki näyttää esimerkkiä seurojensa kautta. Taiteilijaseura omassa toiminnassaan ja säätiöt ja valtio omassaan. Veikkaan, että resursseja olisi paljon enemmän kuin yhdellä näyttelytoiminnasta pidättäytyvällä tyhjätaskulla.

Kaikesta huolimatta tässä ollaan eikä missään muualla. En ole koskaan halunnut tai aikonut olla missään muualla. Onhan se taide vahvasti kutsumusammatti vaikka se hieman klisheiseltä kuulostaakin. Miesystävä kysäisi että miltä se tuntuu, kun kaikki on aina ollut niin selvää, että mitä haluaa tehdä ja mitä on. Olipa vaikea vastata mitään. Miltä nyt tuntuu olla minä? En voi valita sitä sen enempää kun valita huomisesta lähtien olla naapurini. Ei ehkä ole helpointa aina olla just tätä, mutta se pitää vain hyväksyä itsessään ja olla nahoissaan. Kutsumuksellisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä että haluaa suuresta rakkaudesta tehdä työtään ilmaiseksi. Että tulee kutsutuksi synttäreille siksi että se kuitenkin kuvaa aina juhlissa ja siltä saa sitten pyytää myöhemmin ilmaiset kuvat joita on vaivihkaa pyydelty pitkin iltaa. Ota hei meistä kuva kun ei meistä ole hyvää ja kun sulla on tuo hyvä kamera. Sehän sen kaiken työn tekee.