Feilaamisesta

Osallistun taas pitkästä aikaa opintoihin turun taideakatemiassa. Kyseessä on kulttuurialan ammattilaisen osaajakoulutus, joka koostuu erilaisista opintojaksoista, jotka vuoden ajan seuraavat toisiaan. Noin kerran viikossa istuskelen etäluennolla oppimassa virtuaalisesta todellisuudesta, viestinnästä, saavutettavuudesta. Tällä hetkellä osallistun opintojaksoon, joka käsittelee tulevaisuuden työelämää ja sen muutosta, sekä viestintää. En ole ensimmäistä kertaa tällä opintojaksolla. Kävin sen myös YAMK-opintojen osana, ja viestintää totisesti harjoitin, jonka johdosta luentojen kuumottavat keskustelut päätyivät lehtien sivuille asti kivigaten muodossa (ks. tämä, tämä ja tämä). Siitä on nyt vierähtänyt viitisen vuotta, ja nyt kun omaa viestijäkuvaansa ja ennen kaikkea käsitystä itsestään ammattilaisena tarkastelee uudestaan, on kokemus aika lailla pysäyttävä. 

 Kaivoin esiin YAMK-opintojeni aikana tehdyn uratarina-videon, jolla kerrottiin kehityskaarestaan siksi, miksi on tullut, ja miten tulevaisuus piirtyy mielikuvissamme. Olin nähnyt paljon vaivaa videon tekemiseen, ja sanottavaa oli paljon. Kerroin itsestäni laajalla paletilla, olin sitä ja tätä, edustin tätä ja tuota, ja minulla oli hyvin selkeä kuva siitä, kuka olen, ja minne olen matkalla. 

 Terveisiä vaan Marialle menneisyydestä, mutta aivan vituiksihan se ennustus meni. Ei siitä ihmisestä ole jäljellä enää yhtään mitään, ja tilalla on aivan täysin uusi tyyppi. 

Nyt tämä video pitäisi tehdä uudelleen, ja sepäs onkin tuntunut erittäin vaikealta. Olen kirjoittanut tekstit uudestaan moneen kertaan, enkä ole palauttanut videosta tekstejä, saati kuvaa. En uskalla lausua mistään enää mitään, sillä yksinkertaisesti: koen sen täysin turhaksi. Emme me voi mitään täällä ennustaa, ja takanakin on lähinnä kaaos. Kuulkaa: kaikki suuret tavoitteet, jotka kuulemma tarkalla suunnittelulla ja määrätietoisella työskentelyllä voi tavoittaa, ovat aivan täyttä hypoteesia. Tulemme eri lähtökohdista, ja olemme myös matkalla erilaisiin sellaisiin. Aina voi tarkastella, kuinka on päätynyt siihen missä on, mutta jos tähän on tultu ajamalla kahtasataa kohti loistavaa tulevaisuutta, vaan löytääkseen yhä uudelleen edestään piikkimaton, ei jumalauta: en minä aio tehdä siitä videon videota. Ja itsehän minä ne piikkimatot olen eteeni käynyt levittelemässä, niin ei siinä varmaan kannata näytellä yllättynyttä, kun matkanteko hidastuu. En sano sitäkään, että ne kaikki piikkimatot ovat kurjia ja ikäviä. Tekstin alussa oleva kuva paljastaa niistä yhden. Nykyisessä elämäntilanteessa joutuu ja saa matkustaa paljon, joka vie paljon myös aikaa omaan uraan panostamiselta. Mutta kyllä se myös antaa elämyksiä, joka taas näkyy maalauksissa. Pitäisi osata hyväksyä se, elämä, ei se olekaan hallittavissa, ja suhtautua siihen empaattisesti ja positiiviseen keskittyen. Eihän sekään hyvä asenne ole, että lannistuneena ei aseta itselleen enää mitään tavoitteita, miltä tämä räntti saattaa hivenen haiskahtaa. En siihen toki halua ketään houkutella. Tehkää suunnitelmia, tavoitteita, ja kurotelkaa niihin, niin minäkin edelleen teen. Ehkä pääsette tavoitteeseenne, mutta jos kuuseen kurkotellessanne kapsahdatte katajaan, niin nähdään siellä sitten. Eikä meillä siellä asiat huonosti ole: kataja voi elää yli tuhat vuotta vanhaksi. Se taipuu, mutta ei katkea, ja voimme maustaa sillä oman ginimme. Kataja suojaa myös pahoilta hengiltä, ja toimii lääkkeenä reumaan ja kihtiin. Hyvä siellä on hengata, maalailla siellä sitten. Ehkä kataja joustavuudessaan auttaa taas ponnahtamaan ylöspäin. Pääasia on, että ei pudotessaan päästä pensselinvarresta irti. 

Vaikka tämä hiukan dramaattiselta kuulostaa, niin ei tässä asiat nyt niin huonosti ole. Katson asioita vaan aika laajalla kaarella. Aloitin 16 – vuotiaana taideopinnot, ja silloin jo koimme painetta siitä, että Suomen kultakauden taiteilijat tekivät omat ”pääteoksensa” siinä 16-19 ikävuosien nurkilla. Me emme tehneet, sillä olimme pub 19:ssa laulamassa karaokea. Emme tehneet sen jälkeenkään, sillä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Tuli perhettä, pandemiaa ja eduskuntavaaleja sekä muita katastrofeja. Nyt ollaan päälle nelikymppisiä, ja edelleen painetaan ruuhkavuosia lasten harrastusten ja oman elämän ja puolison elämän muodostamalla yhteisellä miinakentällä. Ei tullutkaan tehtyä niitä elämänvalintoja, jotka tukevat loistavaa urakehitystä. Ei päästy koskaan Nuoret – näyttelyyn, eikä tultu valituiksi vuoden nuoriksi taiteilijoiksi. Perheellisenä ei ole mitään saumoja hakea residensseihin ja taidekosmopoliittina suihkaroida edustamassa ja vaikuttamassa. Joillain harvoilla meistä on pyyhkinyt hyvin ja huomionosoituksia on sadellut, mutta suurin osa meistä istuu täällä ammatillisessa katajapensaassa miettimässä, että miten tämä nyt ei johtanutkaan suuriin museonäyttelyihin, onko meillä oikeasti työympäristöä ollenkaan, saati tulevaisuuden sellaista, vai olenko ihan vaan paska taiteilija. 

Paska taiteilija palmun alla

No, emme me ole paskoja taiteilijoita. Ei ole yksikään meistä, jotka edelleen nelikymppisinä puskevat eteenpäin, vaikka välillä tuntuu, että ei ole minkäänlaisia toimintaedellytyksiä. Paremmaksi me vaan tulemme koko ajan, mitä enemmän kilometrejä jää taakse. Vaan sitä voi olla vaikka maailman paras taiteilija, eikä se näy palkkakuitissa tai meriittilistalla millään lailla. Siinä niitä uskoa ja tavoitteita sitten tarvitaan, että miten täältä katajanoksalta voisi niitäkin saavuttaa. Ei pidä luovuttaa. 

 Olen katsellut nyt tietoisella silmällä taiteilijoiden haastatteluita ja esittelyjä. Olen kateellinen heidän upeasta kyvystään ajatella ja puhua taiteesta, sen merkityksestä, ja sen lasersäteen lailla kansakunnan lävistävästä ominaisuudesta tuoda valoa, älyä ja ymmärrystä synkkään ja pimeään. Minä en osaa ajatella niin hienosti. Voi olla että syynä on se, että käytän päivästä huomattavan paljon enemmän aikaa kännykkäpelin näpelöimiseen kuin taidefilosofian opusten lehteilyyn, mutta totuus työskentelystä ja sen syvästä filosofiasta on se, että teen jotain, ja ehkä onnistun, ja sitten teen taas jotain muuta. Siinä se. Siinä on kaikki. Maaliaineen levittämistä kankaalle, yksin. Se on alku, ja se on loppu. 

Ehkä videon tekemisen vaikeus piilee siinä, että en aivan täysin vielä tunne tätä uutta tyyppiä, joksi olen metamorfoosini myötä muodostunut. Sen tiedän että: en pidä enää suklaasta, en kestä enää krapulaa, en ole soittanut mitään instrumenttia useaan vuoteen saati säveltänyt, minulla ei ole enää ollenkaan omaa aikaa, painan kymmenen kiloa enemmän, olen useimmiten helvetin väsynyt, naamassa on ryppyjä ja hiukset harmaantuvat, ikätoverini alkavat sairastua syöpään ja saamaan sydänvaivoja, maalauskankaan pohjustaminen ja värien sekoittaminen tuntuu fyysisesti raskaalta, olen hivenen allerginen valkoviinille, juoksuharrastusta on vaikea pitää yllä kun alkaa olla yhtä jos toista kremppaa, en pelkää menettämistä sillä mikään ei täällä ole pysyvää, yksin on sittenkin hyvä olla, en piirrä enää yhtään, minua ei voi enää manipuloida, ymmärrän mitä rajat ovat ja kuinka niistä pidetään kiinni, olen oppinut että valtaa ei oteta, vaan se annetaan, enkä pelkää pitää omastani kiinni. Sen minä haluaisin videolla sanoa. Mitä taiteilijan työstäni haluaisin sanoa? En mitään. Sitä minä en tiedä. En osaa sanoittaa kehityskaartanikaan. Tulen syömään sanani. Olen jo syönyt ne kaikki, joita olen eteeni asetellut. Ehkä se se sitten on tekijyyteni ydin. Ehkä sitten kun elämä on valmis ja taulut maalattu, osaa sanoa, mitä tuli oltua ja tehtyä.

Tekoälystä

 

Opetin useita vuosia Naantalin Opistossa, lasten kuvataidekoulua ja aikuisille digivalokuvausta. Oli alkeis- ja jatkokurssia ja Fotarit harrastajaryhmää. Fokus vaihteli ryhmien kesken kameran peruskäyttötaidoista sen miettimiseen, että mitä haluaa kuvata ja miksi. Tehtiin projekteja ja kokeiltiin kaikenlaisia uusia kikkoja mitä valokuvausmaailman trendeinä kulki. Pudoteltiin hedelmiä vesilasiin ja kuvattiin roiskeita. Tehtiin bokeh-kuvia eri kuvioilla. Tehtiin kuvausreissuja, käsiteltiin laajoja teemoja, pidettiin näyttelyitä erilaisissa julkisissa tiloissa, dyykattiin, tehtiin esineinstallaatioita, kuvattiin kakolan vankilat laitoksen sulkemisen jälkeen, ja suurimpina koitoksina toteutettiin valokuvakonserttisarja, jossa kuvat projisoitiin bändien ja kuorojen esityksiin Myrskyluodon Maijan teeman ympärillä, ja Seili-teeman kanssa tehtiin yhteistyöprojekti Turun Kaupunginteatterin Seili-musikaalin kanssa. Fotarit painoivat niska limassa, ja itsekin nautin opetustyöstä, kun innokas nuorista eläkeläisiin ulottunut harrastajaporukka oli valmis mihin tahansa haasteeseen mitä satuin keksimään. Olo oli kuin kapellimestarilla, ja oppilaat olivat orkesteri. Ammensin hommaan kaiken mikä itsestä irtosi, ja lopulta tuntui siltä, että ei ollut enää mitään annettavaa. Jättäydyin opetushommista pois, myös lastenhoidollisista ongelmista, enkä oikein kokenut voivani tuoda mitään uutta toimintaan enää. Quit when you’re winning, ajattelin, ja ryhmät jäihin. Haikealta tuntui silti painaa Naantalin lukion ovi viimeistä kertaa kiinni, ja palauttaa avaimet opistolle. Itse en ole kuitenkaan koskaan valokuvausta varsinaisesti harrastanut. Olen ottanut muotokuvia freenä, kuvannut solmiokuvia Matexille sokoksen kuvastoon, yritysten henkilökuvia jne, mutta vain pakon edessä ja jos kaverit kysyy. Mutta fokus valokuvauksen opetuksessa on ollut sama, kuin maalaustyössä itselläni. Mistä löytää motivaatio omaan työskentelyyni, ja millaisen kuvan haluan tehdä? Väline on vain eri, prosessi on aikalailla sama.

Nyt olen viime aikoina miettinyt, että viimein voisi olla jotakin, josta voisi jatkaa, ja syynä on tekoäly. Asiassa ei ole sinänsä mitään erikoista. Tekoälynä olen tähän asti toiminut minä itse. Prosessini on kautta vuosien mennyt niin, että maalaukseni ovat yhdistelmä erilaisia kuvia, joita otan osin itse ja osin etsin netistä. Yhdistelen suun, silmän, kädet, eri kuvista, luonnostelen pitkin matkaa tietokoneella, käsittelen kuvia reippaasti luonnosteluvaiheessa. Eli olen tehnyt manuaalisesti saman, kuin mitä tekoäly tekee muutamissa sekunneissa. Prosessi on tolkuttoman paljon pidempi käsin tehtynä, ja sisältää sisäistä painia, turhautumista, kuvauspäiviä ja loputtoman paljon internetin selaamista ja omien idoleiden kuvien kyttäämistä instassa. Jotakin palkitsevaa siinä kuitenkin on, kun luonnoksen on saanut valmiiksi. Vähemmän palkitsevalta usein tuntuu luonnoksen orjallinen toistaminen kankaalle, kun haluaa sen olevan Täysin Samanlainen. Missä taiteellinen vapaus ja luomisen vimma ja se rento maalauksellinen ote, jota ennen töissäni käytin? No, olen syväsukeltanut realismin ja fotorealismin maailmaan, ja haluan maalauksen näyttävän referenssikuvalta, jokaista ihohuokosta myöden. Ja sehän on sitten täysin omien korvien välissä. Katsoja hyväksyy kuvan riittävän esittäväksi ja mahdolliseksi vähemmälläkin pipertämisellä, mutta itse en kykene luovuttamaan, ennen kuin olen saavuttanut tavoitteeni 1:1. 

Usein kuitenkin tulee itseltä kysyttyä, että eikö laatimani digitaalinen luonnos ole riittävän hyvä ja valmis jo niin. Digitaalisena kuvana. Ehkä printtinä, ehkä jotenkin muuten presentoituna. Miksi se pitää kopioida maalauksena? En osaa tähän vielä vastata, maalaaminen on juttuni, eikä printti ole minulle tarpeeksi. Omat tarpeeni eivät siis täyty. Ehkä tätä piperryspuroa on nyt vaan seurattava, ja katsottava mihin se vie. Tätä motivoituneempi en ainakaan ole koskaan ennen ollut. Mutta opetustyössä tämä voisin olla jotain, josta voisin jotakin ammentaa. Tällä hetkellä yleisurheiluvalmennushommat vievät tehokkaasti vapaa-ajan, mutta ehkä kurssin saisi jonnekin sovitettua, vaihtoehtoisen todellisuuden teemalla? Ehkä tämä huutelisi uutta näyttelyprojektia? Saisiko Naantalin kirkon ikkunat pimennettyä, ja freskot heräämään tekoälyn avulla eloon, vaikka musiikkijuhlien konsertin osana? Silliperinnemuseo Dikseliin immersiivinen nykyistä ja mennyttä aikaa yhdistelevä teos, yhdessä Rymättylän teatterin kanssa? Ideoita alkaa virrata! Ehkä aika alkaa olla kypsä uudelle opetusryhmälle?

Olen kokeillut tekoälyä maalausteni luonnostelussa, ja yllätyin positiivisesti. Toki tekoälyllä lisätyt kädet ja yksityiskohdat eivät ole niin tarkkoja eikä tarkkuus vielä riitä minulle, mutta olo on kuin lapsella kaverisynttäreiden ongintapisteellä, kun verhon takaa nousee ämpäri ja ämpäristä yllätys. Mitähän kone tarjoaa? Olisinko tullut itse ajatelleeksi tällaista vaihtoehtoa? Otanko tämän osaksi työtä vai en? Sataprosenttisesti tekoälyllä tuotettua maalausta en ole tehnyt, joskin tämä kutkuttaa toteuttaa muiden rinnalle. Mutta käytännössä maalaukseni ovat olleet ihan samalla tavalla toteutettuja tähänkin asti.

Katsojan ominaisuudessa ymmärrän kyllä myös toisen puolen. Oman henkeni salpaa parhaiten äimistys siitä, miten taiteilija on tällaista pystynyt visioimaan ja kuvana toteuttamaan. Niin hienosti, yksityiskohtaisesti, taitavasti, upeasti, kauniisti, värikkäästi, massiivisesti, hauraasti, miten vaan. Se kokemuksen taso lämmittää, ja ymmärrys siitä miten vaikeaa on olla hyvä taiteilija. Kun näkee toisen tekevän asioita upeasti, työn äärelle hiljentyy kuin hartauteen, suuren kunnioituksen ja vaikutuksen vallassa, ja toisaalta hivenen kateellisena ja pienuutta kokien, kun omat työt nyt on tommosia räpellyksiä ja kauheeta hässäkkää eikä ollenkaan noin hienoja ja raikkaita, miksen minäkin osaa. Olisiko kokemukseni erilainen, jos selviäisi, että kuvaa ei olekaan visioinut kuvannut piirtänyt toteuttanut ihmisen käsi ja mieli, vaan tietokoneen nappula? Vai lopputulos merkitsee, niinhän itse juuri sanoin, mutta.. Ei se aivan niin ole, ja toisaalta kaikkeen ei pysty tekoälykään.

Ashley Oubré: To Widow
Ink, pastel, carbon on paper
32"x42"
Taiteilijan ensimmäinen piirros kahteen vuoteen. Lainattu instagramista taiteilijan tililtä @oubash

 Ashley Oubré on yksi suurista idoleistani. Aivan käsittämättömän taitava tekijä. Olen tavallaan saalistanut päänahkoja; kun aloitin realismin parissa, seurailin tiettyjä tekijöitä ja mietin, osaankohan koskaan yhtä hyvin. Vuosien treenaamisen jälkeen tiedän jo pystyväni teknisesti samaan tai joskus parempaankin kuin ihailemani maalarit, eikä se tunnu enää niin olennaiselta asialta kuin tekniikkaa harjoitellessa, mutta Oubré on yksi heistä, joita en tavoita koskaan, ja se on osa työn viehätystä. En kokisi samaa kunnioitusta ja ihailua, jos työt olisi toteuttanut tekoäly. Eikä kyse ole pelkästään taidosta, vaan näkemyksestä. Hän on yksi heistä, joilla ei ole, eikä voi edes odottaa valtavaa määrää taideteoksia. Hänkin hilloaa kaikessa rauhassa, ja ulos pukkaa vain tarkkaan harkittua priimaa, ja työt yksinkertaisuudessaan ovat niin rakenneltuja, että en minä niin osaisi ajatella. Itse lisään aina enemmän, enemmän, enemmän, ja siksi Oubrén töistä pidän, työt tarjoavat uuden näkökulman, mitä en itse kykene visioimaan, ja niiden katsominen on kokemus. 

Disclamer: En tällä toki sano, etteikö nopeasti ja tuotteliaasti maalaavat myös pukkaa ulos tarkkaan harkittua priimaa, uskon näin olevan kaikilla ammattitaiteilijoilla. Ihailen myös tätä kykyä ja rentoa maalausjälkeä ja luontaista ja helpon oloista työotetta. Itseeni vetoaa kuitenkin erityisellä tavalla tämä Oubrén pohdiskeleva ja valikoiva ote ja vähäinen ulosanti, ja itselleni se lisää töiden arvokkuutta. Tätä kohti hipsin itse, massan jäädessä taakse – ainakin tällä hetkellä. Ehkä sekin vielä tekee paluun.

Väsynyttä naputtelua

 

Istun työhuoneella, päivän ensimmäinen kahvikuppi kädessä, voisarvi ja ruisleipä jo nautittuna. Väsyttää niin vietävästi. Viime viikonloppu meni Saksassa, ja myös pääsiäisviikonloppu. Olo ei varmaan olisi näin väsynyt, jos ihan noin arkenakin etsiytyisi ajoissa nukkumaan. Mutta ei, nukkumaan on vaikea mennä, ja sängystä on vaikea nousta ylös.

Tässä väsyneenä plaraan taidelehteä. Huomaan, että yksikään ”nähdyistä” ei ole naisten settejä. Hiljaista on kritiikeissäkin muutoin kuin yhteisnäyttelyiden osalta. Yleissilmäyksellä kiinnitän huomiota, että myös lehden kuvista aika reipas osa on miestaiteilijoiden teoksia. No. Etsin käsiini vuoden ensimmäisen taidelehden. Sinne on ujuttautunut nähtyihin pari naistakin, kritiikeissä hiljaisempaa. Tarkoitus ei ole nyt kritisoida lehteä naisten syrjinnästä, vaan aloinpa miettimään, että missä ne naiset töineen sitten on.  Kiinnitin tähän siksi huomiota, kun lukaisin lehden jutun lopputyönäyttelyistä (olipa muuten kivasti kirjoitettu juttu, pitää ruusujakin jakaa). Tuossa mainittiin, että vain viidennes valmistuneista oli miehiä, ja että ”maskuliinisen dominanssin aika kuvataiteessa alkaa nyt kerta kaikkiaan olla ohi”. Onko asia siis niin, että naiset eivät vain pidä näyttelyitä, vai niin, että vähemmistöön vähitellen jäävien miestaiteilijoiden teokset edelleen kiinnostavat vaan enemmän?

Vuosi sitten aloitettu maalaus.
Nyt lähdin viemään eteenpäin.

Disclamerina sanottakoon, että en suorittanut havaintoni tueksi tarkistuslaskentaa. Voi olla, että havaintoni oli väärä. Mietin, että enpä ole näyttelyitä pitänyt minäkään. Koronavuodet toki tekivät omaa tuhoaan, ja kahden alakouluikäisen lapsen lähivanhempana työskentely on edelleen tätä myötä jokseenkin rajallista, mutta nyt olen aivan tietoisesti ollut hakeutumatta töineni esille. En halua. Syitä on useita. Olen halunnut vetäytyä nyt hilloamaan töitäni rauhassa. Mitään muuta ei ole, kuin keskeneräistä. Viimeisen viimeistelykynnyksen, viimeisten päätöstenteon hetkellä, olen päätynyt vaihtamaan toiselle kankaalle ja aloittamaan uutta teosta. Olen tilanteessa, jota olen itselleni toisaalta toivonut: työstän yhtäaikaisesti useampaa teosta, ja siirryn niiden välillä joustavasti.

Prosessi yksityiskohtavaiheessa

Paitsi että en siirry.

Olen jotenkin päätynyt tekemään monotonisia teoksia. Yksi on punaisen sävyillä tehty, yksi turkoosin, yksi vihreän. Maalien sekoittaminen itsessään vie puoli päivää, saati että pääsee työn syrjään kiinni, että mistäs tässä teoksessa nyt olikaan kysymys. Siirtyminen on erittäin vaikeaa. Lopputulos: kaikki ovat kesken, stoppivaiheen iskiessä en ole palannut työhön takaisin. Vuoden olen nyt näitä teoksia kaikessa rauhassa tehnyt, valmista ei ole tullut. Toisaalta en ole tehnyt näin korkealaatuisia töitä koskaan aiemmin. Yritän luottaa prosessiin. Toisaalta en ole alitajuisesti edes halunnut viedä töitä loppuun ja valmistella näyttelyä. Ajatus töiden pakkaamisesta ja raahaamisesta jonnekin huutintuuttiin, tuntuu aivan kertakaikkisen uuvuttavalta.

Antiguan matkan inspiroima vihreä maalaus, työn alla.

Seuraan paljon entistä opettajaani Erika Adamssonia. Hän on töineen paljon esillä, paikoissa, joista en ole kuullutkaan. Ihailen hänen töitään ja energiaansa tehdä kaikenlaista. Eräs galleristi minulle jo totesi, että näyttelyä täytyisi pitää, että CV pysyy tuoreena. Ei ketään sitten enää kiinnosta, kun näyttelyissä on liian pitkät välit. Haluan vastustaa tätä ajatusta, vaikka aktiivisia kollegoitani ihailenkin. En halua viedä esille enää yhtään raakiletta, ja prosessini on hidas. Se ei ole höyhenenkepeä, ei ole tuotannossa massaa eikä volyymiä, vaan melkoisen raskasta työtä tämä nyhertely on. Mutta haluan myös uskoa niin, että en tarvitse neljän aanelosen CV:tä. Tarvitsen yhden hyvän näyttelyn kerrallaan. Tarvitsen hyvät maalaukset, siinä se. Toisilla se tulee nopeammin, ja prosessi on jouhevaa. Tältä Erikan työskentely minulle näyttää, ja sitä hieman kadehdin. No, nyt minä hilloan, ja kuuntelen itseäni siinä, että ei ole vielä aika näyttelylle.

Muuttoa tässä myös pikkuhiljaa pohditaan. Yhteiseen kotiin ollaan muuttamassa kumppanin kanssa, ja kämppäkin on jo katsottu. Tilaa olisi myös työskennellä sitten uusissa kotinurkissa, joka helpottaisi kummasti elämää. Talon pihassa kun on rakennus, jossa työtila. Voisi maalata, vaikka lapset sairastuisivat peräjälkeen, ja olet kaksi viikkoa nuhanenien kanssa kotona. Tämä nyt ei ainakaan tule töiden valmistumista edesauttamaan, mutta kaikki ajallaan. Ans kattoo. 

Jos et tykkää

 

Mietin edellistä tekstiäni, ja pohdin että väheksyykö kritiikin kritiikki katsojaa ja kriitikkoa, että ei välitetä heidän ajatuksistaan, ammattitaidostaan tai elämyksestään? Päädyin siihen lopputulokseen, että ei sitten vähääkään. On kerrassaan kuollut ajatus, että on jokin tietty runko tai ranka, ilmaisun tai tekemisen tapa tai tyyli, joka on mitattavissa onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi. Voidaan puhua ammattimaisesta tai amatöörimäisestä jäljestä, mutta ei voida puhua amatöörimäisestä jäljestä ammattitaiteilijan ilmaisun kohdalla, vaan myrkky on nieltävä. On olemassa heitäkin, jotka tässä kohtaa älähtävät, että ei kaikkia taivaanrannanmaalareita voida taidekentälle päästää tekemään visuaalista populistitaidetta, kukkatauluja, joita sitten halvalla ostetaan, ja oikeat taiteilijat jäävät vaille asiakkaita. Sanoisin että vähissä on sen maalarin ammatillinen itsetunto, jos ajattelee neljällä huntilla abstraktimössöjä tai kukkatauluja vääntävän kansanopistomaalarin vievän heiltä duunit. Ei ne vie. Ei ole olemassa oikeata tai väärää tapaa tehdä, on olemassa erilaisia tekijöitä ja erilaisia yleisöjä, ja ne kaikki kohtaavat kyllä toisensa, eivätkä ole toisilta pois. Jos et tykkää, kattele toisaalle. Tämä ajatus kritiikistä on kaikessaan raakile, ja paljon tätä monisyisempi, mutta tällainen kahvitauon tuumailu. Innoituksena toimi kritiikki, jonka juuri lukaisin. Kuvassa klassista rujoa ekspressionismin tyylilajia edustava nykytaiteen teos, joka aika tavalla jo tuomittiin jo monta kertaa nähdyksi, kunnes lopussa seisoi todistus siitä, että tekijän omakohtainen kokemus tuokin ilmaisuun uskottavuutta. Luvan, ehkä. Sanoisin tässä kohtaa, että kaikki formalistinen ajattelu ei ole pahasta. Maalaus oli aivan riittävä jo ilmankin tätä teemaa, vaikka se kuvaa syventääkin.

Tunnistan tätä hyvä/huono -mentaliteettia koulun kuvisopetuksessa, joka onkin mielenkiintoinen teema. Jokainen lapsi syntyy taiteilijana, mutta jossain kohtaa se itseluottamus katoaa, ja tekemisen ilo tapetaan. Aletaan ajatella, että en mä osaa. Syyllisiä ovat lähimmät aikuiset: vanhemmat ja opettajat, jotka sanovat, että ei noin, älä sotke, tai älä piperrä. Väärin menee, miten tahansa teetkin. Oma lapseni vetäisi yllättävän huonon numeron kuviksesta, ja oli aivan häkeltynyt, sillä on innokas tekijä ja pitää itse teoksiaan todella hienoina. Ne ovatkin. Hän ei ole sellainen tekijä, jolla silmä ja käsi toimii mutkattomasti yhdessä, ja muodon ilmaisu on epätyypillistä sille, mitä koulussa haetaan. Hän keskittyy viivaan, tekee pienesti keskelle paperia, fokus on yksityiskohdissa (ehkä jotain on äidin maalauksista napattu omaan työskentelyyn). Lapsessa selvästi heräsi pieni latistus siitä, että eikö mun duunit olekkaan hienoja ja olenko sittenkin epäonnistunut. Sanoin lapselleni, että ala laveeraamaan isolla pensselillä ja käytä paljon väriä, niin numero nousee varmasti. Tee sitten omia duunejasi kotona, mutta älä vaan anna kenenkään väittää, että se, mitä teet, on väärin. Keskity siihen mistä eniten nautit, ja tee se innolla ja hyvin. Intentio ratkaisee.

Kritiikki on kuollut - helvetin hyvä

Kuvituskuvassa aito keskeneräinen raakile.

Useasti olemme kollegojen kesken harmitelleet sitä, että näyttelyistä ei enää kirjoiteta kunnon kritiikkejä. Jos joku vaivautuukin paikanpäälle ja jotakin kirjoittamaan, tiedossa on lähinnä sisällysluettelo, vertaus Kuutti Lavoseen tai Schjerfbeckiin ja korkeintaan joku sivallus sivellintyöskentelystä. Ei enää saa kunnon mättöä saatana.

Yön pimeinä tunteina tuli nukkumattia odotellessa muisteltua erästä kritiikkiä, joka julkaistiin koskien erästä näytelmää, jota olin tähdittämässä teini-ikäisenä. Kyseessä oli harrastajateatteri, ensikertalaiset harrastelijanäyttelijät, ja tekstin oli kirjoittanut amatööri, jolla on kuitenkin näytelmän aiheesta vahva omakohtainen tuntemus. Kiritiikissä tämä näytelmä vietiin teuraalle, nyljettiin elävältä ja ruho ripustettiin kaikkien nähtäväksi varoituksena siitä, että ei parane ryhtyä mihinkään ikinä.

En väitä, että näytelmämme olisi ollut täyttä timanttia, mutta kakaraporukan ensiesiintymisen lyttääminen julkisesti lehden kulttuurisivuilla on täysi pohjanoteeraus, joka on täysin irti omasta kontekstistaan. Jos odotti todistavansa ammattitason esitystä, on pettynyt varmasti, mutta esityksestä kirjoittaminen siinä kehyksessä on luokatonta. Ei liene kriitikon tehtävä huolehtia taiteilijan motivaation säilymisestä, mutta kirjoittajalla on vastuu – laatuvastuu, laatukriteeristö ja edellytys jonkinlaiseen tilannetajuun, ja kyky lokeroida teos omaan kategoriaansa, ja arvostella sen puitteissa.

On toki olemassa objektiivisia mittareita, joilla laatua voi arvioida. Jos ei muisteta vuorosanoja, jos maalaukset ovat vinoja ja kankaat tahattomasti rutussa, jos teksti on kerronnallisesti vaikeasti seurattava tai jos tekniikka nyt on auttamattomasti perseellään. Klassista kritiikeissä oli myös puntaroida, josko tai milloin nuori taiteilija löytäisi oman tyylinsä. Ajatus, joka fokusoituu klassiseen ajatteluun siitä, että taiteilijan tulee olla tyyliltään tunnistettava, nykyään puhutaan jopa brändäämisestä. Kritiikkejä odotti kauhunsekaisella innolla, eteenkin jos on erehtynyt tekemään jotakin taiteellisesti epäseksikästä, tai jos sattuu sukupuoleltaan olemaan nainen, jolloin työtäsi herkästi arvostellaan feminiinisyyden ja herkkyyden tai äitiyden tai jonkun muun täysin irrelevantin tekijän kautta. Nuorena ja aloittelevana taiteilijana huono kritiikki saattoi tuntua murskaavalta. Vuodatettuasi ensin kaikkesi kankaalle, tulee joku viisaampi kertomaan, kuinka perseestä oletkaan. Joskus tuli jopa kirjoitettua kriitikolle takaisin, kun bongasi lehdestä jonkun todella huonon kritiikin. Huonolla tarkoitan subjektiivista ”mä en tykkää tämmösestä” -tekstiä, joka on sitten vielä päätetty julkaista. Laatukriteerit ne on kritiikeilläkin.

Kypsässä 40 vuoden iässä ei enää kiinnosta paskaakaan, että tykkääkö joku vai ei. Laadukkaita kritiikkejä kyllä lukee mielellään, vaan ei niitä enää sanomalehtien sivuilta tavoita, harvoin niitä sisällysluetteloitakaan. Silmänsä tulee luoda ammattilehtiin, joissa tosin lähinnä taiteilijat puhuvat taiteilijoille, ja piiri pieni pyörii. Saisipa tätä myös julkisiin medioihin, jotakin, jonka on kirjoittanut joku, joka tuntee kentän, kontekstin, viitteet, tekniikan ja osaa puhua teoksista – muullakin tavalla kuin ennen vanhaan sanomalehtien mättökritiikeissä, jotka luojan kiitos sittenkin ovat jo kuolleet. Listaan alle muutamia mättöhelmiä, joita muistuu mieleen:

-          Realismi on kuollut taiteenala (tätä lukee vielä nykyäänkin)

-          Esittävä taide ei ole nykytaidetta (olen kuullut omassa kritiikissäni)

-          Luonnosmainen sivellintyöskentely vaikuttaa keskeneräiseltä (eikä??)

-          Näyttää Kuutti Lavoselta (jos vähänkin käyttää viivaa)

-          Schjerfbeckin jalanjäljillä (vain jos taiteilija on nainen)

-          Hakee vielä tyyliään (uskomatonta tuoreelta taiteilijalta)

-          Värien käyttö on naisellisen herkkää (jos kyseessä nainen)

-          Värien käyttö on rohkeaa (jos kyseessä mies, mutta samat värit)

-          Maalausten teemoissa ei ole mitään uutta (pyörä on keksittävä uudestaan)

-          Ilmaisu vaatii vielä kypsyttelyä (nuoren opiskelijan työt, ihanko totta)

-          Käyttää liikaa ruskeaa (tai jotain muuta väriä)

-           

 

Kahleiden kilistelyä

 

Erinomainen Mikko Paakkola kirjoittaa taide-lehdessä suunnitelmistaan tarjota ohjeita kirjoittajille. Mikko onnistui ainakin kohdallani siinä mielessä, että kirjoitan ylipäätään mitään. Tai olenhan minä kirjoittanut, mutta en ole mitään julkaissut. Jokin on kirjoituksen tarpeessani muuttunut; siinä missä ennen kirjoitin suoraan blogieditoriin ja julkaisin heti, nyt kirjoitan, mutustelen, enkä lopulta julkaise mitään. Nyt ajattelin sen kuitenkin tehdä.

Olen miettinyt kovasti, kuinka valottaa nykytilannettani. Muutin uudelle työhuoneelle, joka on ihana. Edellinen työtilani oli käytännössä varastokoppero, jonka etuna oli luonnonvalo ja työkaverit. Työkavereilla tarkoitan nyt satunnaisia kohtaamisia samassa rakennuksessa työskentelevien henkilöiden kanssa, jotka puuhaavat mitä kukin. Pääasiallisesti jutustelin yhden herran kanssa, muita morjenstin, jos sitäkään. Mutta edes jotain. Tunsin meneväni töihin, ja olevani osa jonkinlaista yhteisöä.

Miinuspuolena oli tilan koko. Aivan onnetontahan siellä oli koittaa mitään tehdä, kun tila ei riittänyt edes pohjustamiseen. Metrisiä korkeintaan pystyi tekemään, lopulta päädyin hinkuttamaan samoja duuneja kuukausien ajaksi. Tila, krooninen köyhyys ja sitä myötä materiaalien vähäisyys, korona ja sen tuomat pitkät karanteenipoissaolot työhuoneelta, lasten lomat ja niin edelleen. Työskentely katkesi jatkuvasti, eikä rohkeus riittänyt käyttää vähäisiä massejaan riskinottoon.

Puolisentoista vuotta itkin kurjuuttani poikaystävälleni, joka luonnollisesti halusi auttaa. Kerta toisensa jälkeen torjuin avun, itte pitää pärjätä saatana, ja itsehän olen kurjuuteni valinnut. Vaikka harvakseltaan mitään saatoin valmiiksi asti, työt kuitenkin menivät kaupaksi suoraan työhuoneelta ja samoin tein. Ei kuitenkaan niin useaan, että sillä toimeen tulisi. Joten ajauduin lopulta rahoineni totaaliseen umpikujaan, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi luopua työhuoneesta. Ihmiset kyselevät töitä ja odottelevat näyttelyä, jota ei nyt ole tulossa, kun ei ole työskentelyedellytyksiäkään. Sinänsä positiivinen stressi, mutta kauhuhan se siinä mielen valtaa, ja silloin tulee tehtyä epätoivoisia tekoja, kuten otettua poikaystävän tarjoamaa apua vastaan.

Ollessani ensitreffeillä poikaystäväni (myöh. saksalainen) kanssa, hän vaikuttui suuresti kivigate-tarinastani, ja totesi, että yhteistyötä tehdään, tulee suhdetta tai ei. Itse en tästä yhteistyömahdollisuudesta vakuuttunut, sillä hänen ehdotuksensa painottuu alueelle, jota en tunne. Hän oli käynnistelemässä NFT – kauppaa omalle yritykselleen, ja kyseli, josko tekisin duuneja tähän tarkoitukseen. Aivan liian jännittävältä, hämärältä ja epäilyttävältä tämä vaikutti, joten sanoin ei. Ajauduttuani vuosikymmenen kriisiin, hän toisti tarjouksensa. Kutakuinkin näin, että jos saisit täydelliset tilat, ja niin paljon materiaaleja, että voisit tehdä aivan mitä tahansa, mitä tekisit? Ensin nauroin (täysin epärealistista) ja sitten itkin (miksi lyödä lyötyä) ja seuraavaksi vedinkin jo nimeä paperiin, sillä minulle esitetty projektisuunnitelma sisälsi juuri nämä elementit. Plus kuukausipalkan. Ja näin siinä sitten kävi, että olen mahdollisesti maapallon ainut kuukausipalkkaa kuvataiteilijana nauttiva taidemaalari. Tehtäväni on tuottaa taidetta ja integroida kuvataidetta NFT-maailmaan parhaaksi katsomallani tavalla. Mikä hyödyttäisi taidetta ja taiteilijaa eniten, ja mitä kaikkea tällä kentällä voi tehdä.

Ja mitä minä nyt sitten teen, kun voin tehdä aivan mitä tahansa? Sitä kuvittelisi, että nyt aukesi uusi maailma ja työskentely vapautuu. Juuei. Kauhu, blokki ja aivan liian korkea rima. Nyt voin oikeasti kehittää jotain, tehdä jotain mihin minulla on koulutus (taiteen uudet kontekstit-maisteri), viedä jotakin eteenpäin, vapauttaa itseni kahleista. Sen sijaan kuristun omiin kahleisiini. Eivät ne ole edes missään kiinni, eikä niitä kireämmälle vedä kukaan muu, kuin Liitola itse.

Käytiin Kunsthalle Mannheimissä pääsiäisen aikaan. Näyttelyohjelmassa oli ns. Kaikkea valokuvateemasta hiilitöihin ja mindbombs -kokonaisuuteen, joka käsitteli terrorismin läsnäoloa taiteessa. Itselleni mindbombs näyttäytyi lähinnä visuaalisena esitelmänä terrorismista. Kiinnostavaa se oli joka tapauksessa. Katselin pitkän aikaa järkyttyneenä videota ISIS-terroristeista, jotka marssittivat sotilaslaumaa teloitettavaksi. Videossa analysoitiin itse videota, sen jakamisen vaikutuksia ja ihmisten kasvonilmeitä. Lähdin siinä miettimään, että miksi tämä tubevideon kaltainen pläjäys on taidehallissa taiteen nimikkeen alla. Ei varmaan olisikaan, ellei se olisi ollut osa tätä teemaa ja kokonaisuutta. Setti tarjosi elämyksellisiä ja vaikuttavia elementtejä, jääden kuitenkin hajanaiseksi. Miksi tämä visuaalinen esitelmä oli taidehallissa, kysyin edelleen. Vastasin itselleni, että miksi ei. Missä se sitten olisi? Ei ole olemassa Museum of things – tyyppistä paikkaa, jossa vain esitelmöidään jostain, mitä ei voi oikein taiteeksikaan kutsua. Vai onko?

Lopulta näyttelystä löytyi Van Goghin maalaus, joka vaikutti minuun paljon voimakkaammin, mitä mindbombs. Sivellintyöskentely. Maalin materiaalisuus. Kaikki se, mitä en uskalla tehdä, jotta ei haaskaisi materiaaleja. Värit paukahtavat suoraan paikalleen ja oikein. Pam, pam. Kyllä minä vaan olen lopultakin esteetikko. Ja kateellinen taitaville maalareille.

Kunsthalle tarjosi myös Hanna Nagelin näyttelyn, joka säväytti. Pidin siitä, miten taiteilijan vaiheita ja ajatuksia avattiin seinään vedetyillä teksteillä näyttelyn edetessä. Samaistuin voimakkaasti Nagelin ajatuksiin siitä, miten haastavaa on olla nainen taiteen kentällä. Hyvävelikerhot elävät edelleen voimakkaasti, ja lasten hoito lankeaa pääsäätöisesti naisille. Taiteilijan kun pitäisi pystyä keskeytyksettä paneutumaan työhönsä, upota siihen kuplaan, ettei ”putoa” ajatuksesta ja luovuuden tiloistaan. Aina kun niin käy, aloittaa ikään kuin alusta. Kuten korona-aikana. Erityisesti äiti-ihmisille.

Näyttelyistä poispäin tallustellessamme minulle kerrottiin saksalaisesta laista. Pääisäisen aikana on pyhä, jolloin tanssiminen baareissa on kiellettyä. Koin välittömästi valtavaa tarvetta rynnätä lähimpään baariin tanssimaan saksalaisen kanssa, ja tulla heitetyksi baarista ulos. Siitä kun ottaisi kuvat, oltaisiin lähellä sitä, mitä NFT-maailmassakin tulisi tehdä. Heittää kahleensa nurkkaan, lakata ajattelemasta mitä pitää ja saa tehdä, ja mitä taiteilijan työltä odotetaan.

Onko taiteesta kirjoittamisella lopultakaan merkitystä, Mikko kysyy taide-lehdessä. Onko taiteen tekemiselläkään ylipäätään merkitystä, on kerennyt kyseisessä aviisissa kyselemään jo moni kirjoittaja. Itse eksistentialistisesta kriisistä alati kärsivänä, ja siitä jotenkin myös nauttivana, ilahdun tästä keskustelusta. Mikkokin zoomaa ulos taiteilijan kuplasta Ukrainan ruumiskasoihin asti. Zoomataan kauemmas, ulkoavaruuteen. Universumiin. Eihän tällä millään ole mitään merkitystä. Häviävän pienen hetken ollaan tällä pallolla, eikä mitään tästä tule jäämään jäljelle. Se pistää taiteilijan määrättömän tuskailun ja luomisen kriisin ja tarkoituksen pohtimisen ja itsensä kiduttamisen kyllä valoon, mitä se myös kaipaa. Mitä jos lakataan pohtimasta sitä merkitystä, ja tehdään vaan mitä halutaan. Paskat taidemaailmasta, yhtenevistä sarjoista, samankokoisista maalauspojista jotta näyttelystä tulee tasalaatuinen, tunnistettavasta työnjäljestä, taiteilijaimagosta tai maineesta ylipäätään. Tanssitaan kun on tanssikielto, ja lennetään pihalle. Sitä varten me taiteilijat täällä ollaan, tekemässä mitä halutaan.

Taas mieleni pahoitin

 

Nihkeältä tuntuu työskentely. Vieläköhän voi syyttää koronaa?

Työhuoneella olen viimepäivät käynyt lähinnä pilaamassa vanhoja maalauksia ja tuijottelemassa tyhiä pohjia. Tila teoksissa mietityttää edelleen. Tila ja tilallisuus on trendannut koko taidekoulutukseni ajan, viimeisintä tutkintoa lukuunottamatta. Ehkä tämä on syynä loputtomaan tilapohdintaan. Useimmiten jätän viitteet tilasta pois, jonka vuoksi kysynkin aina itseltäni MIKSI? Missä tuo tyyppi on, ja mitä se siellä tekee? Olen päättänyt, että henkilö itsessään riittää sen tulkitsemiseen, ja sen työn voi halutessaan katsoja tehdä itse. Katseet kertovat, niinhän sitä sanotaan. Mutta.

Olen miettinyt työskentelyni kokonaiskaarta. Ihan aikojen alussa tein tilaa töihin paljonkin, no, koska siitä kokoan puhuttiin. Ja teemasta. Käsiteltävästä kokonaisuudesta. Asiasta, jota tulevan kokonaisuuden myötä ollaan tutkimassa. Tutkiva taiteilija. Vanha tuttu käsite, josta olen avautunut useaan otteeseen. Vähitellen tilan viitteet jäivät pois, tilalle tuli ekspressiivinen ja räiskyvä tekotapa. Rikkonaiset valuvat epätoivoiset tuijottavat massiiviset naamat ja teokset. Väriskaala oli aika lokerossa pysyvää. Tätä seurasi värikkäämpi kausi. Ihmishahmo alkoi asettua. Sitten tulikin maalaamiselle täysstoppi, enkä maalannut vuoteen siveltimen vetoakaan, vaan piirsin. Yhtäkkiä aivan valokuvantarkasti. Ei pystynyt väreihin yhtään. Oli kova tarve pitää kaikki tiukasti hallinnassa ja hiljaa. Nyt, tiukkuus on alkanut saada taas väriä ympärilleen. Saatan pilata kurinalaisen työn vetämällä sen päälle spraytä, siveltimellä maalia, mitä vaan. Yritän tietoisesti vetää zoomia makrosta telepäähän. Mutta se tila - se on edelleen hiljaa. Se on monotonisempi. Jos se yrittääkin riistäytyä hallinnasta, maalaan sen piiloon. Vapaampi maalausjälki edelleen ahdistaa tiukka ja esittävä ja hallussa pysyvä tuo hyvänolontunteen. 

Ei tarvitse olla kummoinenkaan kahvipöytäpsykologi ymmärtääkseen, että oman elämän vaikeet ja vaiheet näkyvät työskentelyssä. Kuten olen useasti blogissa avannutkin. Se, kuinka hiljaista töissä on, on suorassa linjassa sen kanssa kuinka paljon ylipäätään pystyn ilmaisemaan. Kuinka ohuita värit on. Onko jaksanut maalata yhtään? Tarve pitää piirustus tiukasti hallussa on tarvetta kontrolloida elämää ja pitää se aisoissa, ylipäätään. Mutta se tila. Sitä on aivan tolkuttoman vaikea tuoda työhön, se tuntuu päälleliimatulta, epäolennaiselta, ja se puskee kokoajan työn päälle. Muttakun en tiedä itsekään missä olen. Elämä on seis, enkä sitä ole uskaltanut tästä mihinkään suuntaan liikautella. Samalla kuitenkin tuntuu, että se pelkkä olemassa oleminen ei enää riitä. Ja samalta se tuntuu tosielämässäkin. Jos pitäisin nyt näyttelyn niin siellä olisi, mitä, kymmenen istuvaan henkilöä? Sitä tässä on nyt käynyt läpi, ja se puskee läpi.

Toisaalta miksei olisi. Syy siihen miksi työt ja tila välillä ahdistaa, on se, että ei hyväksy sitä mitä luontevasti nyt tulee, mitä juuri nyt on. Katselee liikaa muiden töitä (muiden elämää), analysoi, ja miettii että pitäisi pyrkiä samaan (elää samoin kuin muut). Paksuihin harmaan skaalan peittoväreihin. Epämuotoisiin hahmoihin. Harmonisiin väriskaaloihin. Massaan, massaan ja vielä kerran massaan. Tilaan. Interaktioon. Jonnekin. Puhunko enää taiteesta vai itsestäni, ja miten ne ovat erotettavissa toisistaan? 

Itse mieleni pahoittamiseen: luin Petteri Enrothin kirjoittaman  näyttelyarvostelun Taide-Lehdestä, uhrina Rauha Mäkilä. Petteri kysyy: "Onko edes samaistumisen kokemus, niin lohdullinen kuin se onkin, riittävä peruste rakentaa taiteellinen työ henkilökohtaisuudelle?"

Liitola kysyy: No milles helvetille se sitten rakennetaan?

Juttelin kollegani kanssa terapiasta. Hän kertoi kokemuksistaan, ja häntä ärsytti, kun terapeutti näkee taiteilijan ja työnsä niin vahvasti sidoksissa toisiinsa. Taiteilija tulee aina, ja kaikissa yhteyksissä, nähdyksi ammattinsa kanssa. Miten itseilmaisee sitä kautta. Käsittelee tunteitaan sitä kautta. Miten se pitää järjissään ja elävien kirjoissa. Ja kun monesti kun se on vaan työtä. Kollega kertoi miten raivostuttavaa on se, että tulee terapiassa nähdyksi niin. Kun sillä ei ole mitään tekemistä itse käsiteltävän ongelman kanssa. Sehän on varsin romanttinen käsitys että taiteilija on identiteetti, ei ammatti, joka on erotettavissa henkilöstä. Kollega kehoitti minuakin hakeutumaan terapiaan sitoutumiskammoni vuoksi, mihin en tietenkään suostunut, koska kuka nyt vallihautansa umpeen muuraisi, saatana. (I shall fart in your general direction!) Mutta voin kuvitella miten pahottaisin mieleni siitäkin, jos terapeutti alkaisi tulkitsemaan tilannetta ammattini kautta. En minä pysty maalaamaan tietäni tästä ulos, mutta maalaan tietäni. Kaksi eri asiaa.

Tuossa stereotypiassa on kyse nimenomaan siitä, että taiteilija rakentaa taiteellisen työnsä henkilökohtaisuudelle. Ja nyt on paljastettava, että vaikka se on helvetin ärsyttävää, se on myös totta. Ei siten, että ammattini olisi syypää sitoutumiskammoon (pikemminkin se on siinä vallihaudan roolissa, ei tartte käsitellä asioitaan kun on kiirus maalata), mutta miten muutoinkaan sitä maailmaa katselisi, kuin omilla silmillään? Mitä painoarvoa on taiteella jota tekee jonkun toisen mahdollisesta tulokulmasta? Onko se työ validia? Eikö sellaista voisi jopa kutsua valheeksi? Työt kehittyvät elämän mukana. Joskus työt huutavat, joskus ne ovat hiljaa, joskus tiukassa kontrollissa. Joskus on viite tilasta, joskus ei todellakaan haluta tietää tai kertoa missä henkilöt ovat. Se kaikki rakentuu mitä syvimmän henkilökohtaisuuden päälle. Sekin, että valkoinen pohja pitää ensin pilata kiukuttelemalla siihen sprayllä VITTU SAATANA jonka jälkeen se maalataan yli, ja tehdään siihen jotain muuta. 110% henkilökohtaista, vaikka se ei näkyisi ulospäin ja alleviivattuna. Saattaa se näkyä niinkin, että henkilöä vituttaa globalismi, ja tehdään siitä teos. Taiteilijan sormenjäljet ovat kaikkialla. Ei taidekäsitys voi niin inhokartesiolaista olla, että tekijyys ja henkilön kokemus katoaa täysin. Ei tekijä ole kone. Subjektiivinen taso säilyy aina.

Liitola kysyy: Olisiko taide parempaa, jos kuvissa ei olisikaan perheenjäsenet, vaan palkatut mallit? Jos töiden teemat olisikin sisaruksen elämästä eikä omasta? Tai jonkun ihan tuikituntemattoman Sri Lankalla, tai jos niissä pysyteltäisiin yleisellä tasolla? Jos tutkia halutaan, eikö oman elämänpiirinsä asiantuntevuus ja sen detaljit tuo tarkkoja ja totuudenmukaisia havaintoja ihmisyydestä, perheistä, elämäntavoista ja kulttuurista, suhteesta yhteiskuntaan? Jos halutaan että taide kommentoi, kritisoi ja ottaa kantaa, eikö ihmisen elämän yksityiskohtien esille nostaminen, ihmisenä oleminen, ole kommentti ensinkään? Eikö se alleviivaa mitään? Vai vaatimuksena vain poliittinen kantaaottavuus?

En näe miten voi olla mahdollista rakentaa taiteellista työtä millekään muulle, kuin henkilökohtaisuudelle. Se on sitä, on kyseessä sitten yhteiskunnallisen asian esiin nostaminen tai kahvikupin piirustelu. On satoja ja taas satoja syitä, miksi tekijä sitä kuppia kuvaa. Työ tulee aina tekijän perspektiivistä. Aina. Make my change my mind.