Inspiroiduin Milkasta

No ei siitä tullutkaan lilaa, mutta ei kerrassaan mitään ole tätä vastaan

Tähän pyritään. Katsotaan, katsotaan...

Omituista tutinaa

Mulla on tuommonen 140x150 cm - pohja odottamassa. Oli sellainen visio kaoru-maalauksen henkisistä päällekkäisistä kerroksista, joissa yleisilme olisi lila. Kun näin tämän nuotiosta napatun kuvan Kimmon kännykässä totesin, että tämä on täydellinen, juuri se mitä hain. Aloin siis katselemaan tätä tässä pohjan ääressä ja mietin, että miten tähän sommittelisi kasvot... kun huomasin. Tuolta liekeistä tuijottaa jo joku..

Katsokaa nyt vaikka. 

Sillä on silmätkin. 

Kukahan sieltä katselee?

Ennen työhuoneelle tulemista mulla oli sellainen tärinävapina-olo. Sellainen kun vatsasta vääntää, koska tietää unohtaneensa jotain. Tai jos on sopinut liian paljon asioita ja deadlinet hakkaa päälle ja tietää että tähän suohon pian uppoaa! Sydän siis hakkaa miljoonaa. Aivan kuin olisi juonut pari pannua kahvia. 

Nyt kun katselin tuota kuvaa, tunne vaan voimistuu, ja suorastaan hengästyttää. Jos saisi purettua nyt tämän kummallisen olon tuohon hieman pelottavan kuvan työstämiseen. Stereot täysille, työvalot päälle värit kulhoihin, ja siitä se sitten lähtee..

Ainiin, hyvä uutinen:

Arnaud Jullien, joka kuvasi Europalive - dokumentin jossa itsekin esiinnyn, on saanut työstään tunnustuksen: Euroopan parlamentin journalismipalkinnon, (Ranskan) kansallisella tasolla. Hyvä Arno!
 Europaliveen voi tutustua osoitteessa www.europalive.org tai europalive associationin facebook-sivulla.
Tuossa dokumentissa Arnaud kiersi euroopan maita tehden 140 haastattelua 23 eri kielellä, 24 maata, 75 päivää. Sain kunnian edustaa suomea tässä dokkarissa. Älkää helvetissä katsoko sitä ikinä, olen +10 kg painavampi ja puhun aivan puuta heinää, ja laulan nuotin vierestä.
Joo.
LAULAN! Julkisesti. Euroopanlaajuisesti. Kansallislaulua. Ja unohdan sanat.
Puolustaudun sillä että osuuteni oli kuvattu b a a r i s s a. 

Apumunkkianomus

Syksy saa, minä en?

On päiviä, jolloin työhuoneelle tullessa käydään innosta puhkuen hommiin, ja sitten on näitä päiviä, jolloin avataan läppäri, blogi, termospullo ja kaupan leivonnaistiskin pussi. Pussista rapistellaan haparoivin käsin esiin berliininmunkki, jota aletaan ahnaasti sulloa ääntä kohti. Johonkin väliin yritetään siemaista vielä Aivan Liian Kuumaa kahvia ja poltetaan suu, mutta kipuhan tuottaa adrenaliinia ja se endorfiinia ja eikun miten se meni.. No, pääasia että koneeseen saadaan sokeria, rasvaa ja kahvia. Ja nopeasti.

Vein nimittäin juuri pari apuraha-anomusta postiin. Kyllä; rakas harrastus on taas puhjennut kukkaan. Toiveikkaana sujautin kuoret postintädille leimattaviksi, ja näin jo sieluni silmin itseni työskentelemässä vailla huolen häivää, sillä olenhan juuri saanut parit apurahat, joilla kustannan elämiseni, työskentelyni ja näyttelyni Fridassa. Kyllä; kuulun vielä niihin toiveikkaisiin, jotka tosissaan uskovat saavansa paikan apurahataivaassa. Olen nimittäin tehnyt vielä liian vähän hakemuksia ollakseni kosketuksissa todellisen elämän kanssa, jossa ties kuinka monennetta apurahaansa anova taiteilija lähestyy postilaatikkoa epäröiden, sujauttaa kirjeen laatikkoon tuntiessaan samalla hetkellä pettymyksen ensimmäisen aallon pyyhkäisevän ylitseen. Hän näet tietää, että tämäkään kerjuukirje ei tule kuitenkaan tuottamaan tulosta. Hän näkee itsensä avaamassa kuorta jossa odottaa kieltävä vastaus, mikäli säätiö on vaivautunut lähettämään edes mokomaa ilmoitusta. Kirjeen kolahtaessa laatikon pohjalle taiteilija vetää leuan rintaan ja ottaa suunnan kohti uusia pettymyksiä.

Kun taas minä! Minä olen vielä keltanokka, ja naiivi. Intoni vimmassa kirjoitan hankkeestani, sen erinomaisuudesta, siitä miten ihanaa on taide, ja miten haluaa jakaa ilosanomaansa kaikelle maailmalle. Minä ajattelen, että totta mooses ne mulle antaa ne apurahat. Miten kukaan voisi olla tukematta hyvää tarkoitusta? Miten voi olla tavoittamatta tätä tunnetta, ah, tätä taiteen tekemisen paloa?

Suljen silmäni ja haukkaan viimeisen palan berliininmunkista. Kieltäydyn ajattelemasta niitä kaikkia satoja hakemuksia jotka vyöryvät rahastojen postilaatikoihin. En anna ajatustakaan sille, että oliko hakemukseni nyt varmasti tarpeeksi erottuva, oikein tehty, hyvin perusteltu. Nielaisen munkinpalan, ja niin munkki hiljalleen päättää matkansa kohti mahaani, ja sieltä hitaasti mutta varmasti, kohti kankkuani, jonne se jää ikihyviksi. Rasva on ihmisen paras ystävä. Kun sen kerran kohtaa, se seuraa mukana lopun elämää. Aivan kuin se tunne, jonka koen sitten, kun avaan sen säätiöltä tulleen kirjeen jossa lukee....

Sillä lailla!

Maalausflow! Kertakaikkiaan!

Uhuu, wuhuu!

Noniin!
Kuten aina pidemmän tauon jälkeen, hommat alkaa pohjustamisesta.. tai katotaan päästäänkö ees pohjustamisvaiheeseen tänään, mutta jos muutaman pohjan nykäsis. Tilasin tällä kertaa netitse nuo kiilapuut ja muutkin matskut. Kiilapuut tilailin Puusepänliike Nukariselta ks. kotisivut ja verkkokauppa. Heillä valikoimaa oli todella laajalti, ja nämä tilaamani perus 20x40mm yhdestä puusta veistetyt puut olikos ne nyt sitten 3e/metri. Paljon löytyy myös leveämpiprofiilisia isompiin duuneihin, mutta niihin allekirjoittaneen kukkaro ei veny apurahoitta. Tilasin myös välipuut joissa on hieno menetelmä: välipuu vedetään ruuvilla kiinni, ja ruuvia löystämällä ja lyömällä kiilan välipuun ja kehyspuun väliin ja kiristämällä ruuvin taas, saa napakasti korjattua mikäli kangas tai puut on niinsanotusti viturallaan eli toisinsanoen liian kireeksi pingotettu taas :P
Näillä mennään. 100x120-kokoa tilasin viiden pohjan edestä. Maksusta toimitukseen kului viikko. Laatu on puissa hyvä, napakat puut. Katsotaan menevätkö käyriksi, en lähde niitä nyt kiinnittämään puristimilla kuivatusmielessä, eli kankaisiin vaan. Eli joo nyt sitten pohjustamaan. Jos sais liimaan niitä jo tänään, niin kuivumista odotellessa vois kokeilla noita akryylivesivärejä, valmispohjalle malttamattomana :-P

Positiivista!

Viimepäivien kelit ovat olleet tämänlaisia. Mutta myrskyn jälkeen on poutasää?

Perjantaina ajelen Helsinkiin Art Fridaan kera portfolion, juttelemaan näyttelyajasta tuonne jonnekin vuoden päähän. Jännittävää! Eritoten se, miten ikinä löydän perille autoineni, jos se edes nyt kestää perille asti. Ja lisää hyviä uutisia: kevään valokuvakursseja on ehkä tulossa kaksi kappaletta, eli lisää työtunteja siis. Ja vieelä lisää hyviä uutisia: palkka nousee heti kun saan taideakatemiasta paperit käteen. Eli taas hyvä uutinen! Olen tosiaankin lopulta valmistumassa! Koko ajan tuntui tulevan esille uusia asioita vaikka mukamas oli jo hommat hoidettu. No, nyt tämän kuun lopussa valmistun. Lopultakin. Sitten lupaan olla enää opiskelematta ja keskittyä olennaiseen! Ja ehkä jopa nyt viikonloppuna pääsisin jo maalauspuuhiin.

Ja kaiken lisäksi: olen saanut mahtavan yhteistyökumppanin kuviskoululaisten lopputyönäyttelyyn, CelerPak on lupautunut materiaalilahjoittajaksi. Upea juttu kertakaikkiaan!

Nyt tulee niin paljon hyvää, että apua. Jossain vaiheessa se pyörä pyörähtää ja kakka alkaa taas ropisemaan. Vai voisiko olla niin, että hyvät tuulet jatkavat puhaltamistaan? Toivotaan niin!

Sit tää ois niinku prinsessa