Jarin muistolle

Kuvataiteilija, opiskelutoveri Jari Laurénin muistolle.

Kun ei jaksa enää kirjoittaa, on muistettava.
Kun ei jaksa enää valokuvata, on nähtävä mielen silmillä.
Kun ei jaksa enää lukea,
on oltava täynnä kertomuksia.
Kun ei jaksa enää puhua,
on soitava.

Kun ei jaksa kävellä, on lennettävä.

Ja kun se aika tulee, on luovuttava muististaan,
sielunsa silmistä, lakattava soimasta,
oltava hiljaa ja pantava siivet suppuun.

Mutta miten tahansa käykin, kertomus jatkuu ja jatkuu.

- Eeeva Kilpi

Mukavaa

Todella mukava oli tänään tehdä hommia. Otin eväät mukaan, radio päälle, aseet ojennukseen ja pitkästä aikaa omassa rauhassa tekemässä hommia ilman häliseviä seuralaisia. Kouluympäristössä on vaan niin vaikeeta / mahdotonta keskittyä työskentelyyn. Todella hyvältä tuntu tehdä itekseen omassa tahdissa.


Kohta olis näyttöpäivä opinahjossa ja koitan saada maalauskurssin duunia vähän parempaan malliin. Itsellenikin sen lopullinen muoto on vielä mysteeri, mutta luonnostelua, luonnostelua.. aamun nainen olis päälimmäisenä mielessä tällähetkellä mutta ehkä siitä kuoriutuukin jotain muuta. Tekis mieli myös lähteä seuraamaan sen pinnan kiiltoja ja napata niistä muotoja ja värejä.
Mutta huomenna taas. Odotan innolla!

Just ja just hengissä

Puolen vuoden lämpöily alkaa lähteä käsistä ja lämpötila on hiponut 39:ää astetta. Harmittaa vietävästi, koska väliin jäi innolla odottamani Jyrki Parantaisen valokuvaluento. Jäi myös kuvaamatta lumi-tehtävä, ulkona kameran kanssa kekkuloiminen oli viimeisenä asiana mielessä kun piilottelin peiton alla jossain tajunnan rajamailla.

Kävin kuitenkin tapaamassa Renja Leinon kanssa joka opettaa Ismo Luukkosen kera valokuvakurssin. Tapaaminen meni taas minulle tyypilliseen tapaan, paikalle myöhässä koska unohdin kuvat kotiin ja käännyin takaisin hakemaan niitä, ja itse tapaamiseen en ollut valmistautunut yhtään mitenkään. Oli minulla mukana Harri Pälvirannan valokuvakurssilla Porissa valmistettu väkivalta-sarjakin, mutta jostain syystä päädyin esittelemään pieniä itselle tärkeitä snapshotteja ja vähän viitteitä lännen rannan maisemasta jota olen kuvannut vuosia.
Huomenna olis ihminen-sarjan palautus, hain siihen puvutkin Kotkasta ja olen jo katsonut kuvauspaikat, mutta en tiijä riittääkö nyt potkuja sen toteuttamiseen.
Paljon jäi kyllä ajatuksia tapaamisesta, eniten siitä että mitä kuvaan ja miksi, koska kuvaan kuitenkin paljon. Paremmin pitäisi hahmottaa se, että mitä haluaa kuvata maalaten ja mitä kameralla ja miksi. Mun mielestä välineellä on kuitenkin merkitystä, ja valokuvamainen sarjamaisuus on vieraampaa ja paljon mulla onkin maalauksen kaltaisesti kuvattuja yksittäisiä kuvia, eikä niinkään kokonaisuuksia. Mutta en kyllä jaksa siitä stressata. En mä ole valokuvaaja. Olen maalari. Haluaisin kyllä kehittyä valokuvaajana ja valokuvailmaisussa mutta se mitä mä olen kuvaajana tehnyt - jotain pukkikuvauksia, kauppakeskuksen tapahtumia, ollut avustamassa studiokuvauksessa, kuvannut matskua firmojen nettisivuille, se on erilaista kuvaamista, ei se ole taidekuvausta. Se on uusi ala mulle enkä edes voi olettaa itseltäni siitä paljoa. Mutta valokuva kiinnostaa. Sitä lisää. Ei olis oikeestaan pitänyt viedä näytille mitään kuvia.

Aivan äärimmäinen vitutus, sillä takana on ehkä raskain puolivuotinen ikinä, taistelua näyttelyiden ja koulun ja töiden ihmissuteen ja muuttojen sovittamisesta yhteen oman terveyden kustannuksella ja ajattelin että nyt viimein saan edes loput kursseista kunnialla suoritettua, mutta ei hyvältä näytä. Todella yritän parhaani mutta on se vaan helvetin ihmeellistä että mikään ei voi ikinä mennä putkeen. Takki alkaa todella olla tyhjä..

Sambatyttöjä tarkka-epätarkka-tehtävästä

stilleben

Hiihtolomat takana ja uusi kurssi menossa. Tai oikeastaan loppumassa.
Loman jälkeen startattiin videokurssilla jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Tehtävänantona oli valmistaa 1-3min video kuvakäsikirjoituksineen sun muine härpäkkeineen.

Lähtökohdaksi työhön muodostui hiljaisuuden käsite: täytyy olla hiljaista että kuulee / mitä enemmän on ääntä sitä vähemmän kuulee. Vastakohtaisuuksia: mitä pimeämpää sitä paremmin näkee valon. Melu ja hiljaisuus. Melun kuva, hiljaisuuden kuva. Stereotypiat.



Tekstiä pohdin lukemalla hiljaisuudesta taiteessa, mm. Josef Beuyksen ja Fluxuksen 1964 tapahtuneesta aktiosta "Marcel Duchampin hiljaisuus on yliarvostettu".
Teoksessa Beuys lausui repliikkejä Ingmar Bergmanin elokuvasta Hiljaisuus ja kirjoitti pätkälle nimen antaneen iskulauseen pahville. Beuysin mukaan teos oli Duchampin antitaiteen käsitteen ja siitä seuranneen taiteellisen vaikenemisen kritiikkiä. Duchampin hiljaisuudella tarkoitetaan sitä, kun Duchamp lopetti taiteen tekemisen vuonna 23, hänen mielestään taide oli tullut tiensä päähän, merkityksellisenä asiana ainakin. Duchamp näki taiteen tekemisen hyödyttömänä joka tietenkäänei pitänyt paikkaansa, koska taide on aina aikansa kuva.

No mutta. Tästä siis lähdin liikkeelle. Lisää tekstejä tutkittuani päädyin kuitenkin Yhdysvaltalaisen filisofin John Zerzanin artikkeliin ja kotoisamman Jyrki Simovaaran tekstiin Huutava hiljaisuus (Kiasma-lehti 2/98).
Nimensä duuni sai saksan hiljaiseloa tarkoittavasta sanasta stilleben.



Tuloksena 03:33min pitkä pätkä, jossa pohdin hiljaisuuden teemoja, sen stereotyyppistä kuvaa ja sen vastakohtaa, ihmisen koneiden ja äänien tunkeutumista hiljaisuuden kulttuurimaisemaan. Hijaisuuden kaksinaisuudesta: siihen pyritään, ja sitä kammotaan ja se yritetään täyttää, kuin valkoiset pinnat tauluilla ja koriste-esineillä, jotta vältettäisiin tyhjyyden tunnetta.

Editti hoidettiin taideakatemian fritseriassa mäkillä ja final cut pro:lla (versio 4.jotain) ja kameran merkkiä ja mallia en muista. Tietenkään.