Positiivisen ajattelun yritys

Pari päivää mennyt poissa työhuoneelta. Edellinen yritys oli turhauttava: istuin sohvalla katselemassa töitä, uskaltamatta maalata mitään, hipsuttelin pastellilla vähän jotain johonkin ja pyyhin pois. Sydän alkoi hakkaamaan koko ajan kovempaa niin, että lopulta ei kuule muuta kuin veren kohinan korvissa, omat ajatukset karkaa, kädet alkaa täristä ja huimaa. Nyt vallitsee täysin sama olotila, mutta työhuoneen sohvan sijasta istun kotisohvalla ajattelemassa, että nyt pitäisi jo olla siellä työhuoneella.

Kurkkua kuivaa ja kuristaa, syke nousee kattoon ja hengitys tihenee. Noniin hienoa! Taidepaniikkikohtaus. Vääjäämättä se seuraa onnistumisien jälkeen. Kun tekee jotain hemmetin hyvin, intoriemuissaan vetää rimaa samalla koko ajan korkeammalle. Eikä mitään hiljaa hilaten vaan pitkin reippain vedoin. Nyt sitten katselen täällä maan pinnalla tuota kymmenen metrin korkeudessa huojuvaa rimaa ajatellen, että ei helvetti. En ikinä, ikinä yllä tuonne! Yritykset ovat pieniä säälittäviä hypähdyksiä. Oivoi. Jalat on valettu sementtiin. En halua edes yrittää hypätä tuonne.

No mutta tämän piti olla positiivisen ajattelun yritys, eikä keino lietsoa itseään yhä suurempaan paniikkiin! Koko ajan tästä sohvannurkasta vilkuilen ulko-ovelle odottaen että milloin mies ja tytär tulee kotiin ihmetellen että mikset oo vieläkään lähtenyt töihin. Ei ei tarvitse muistuttaa nyt siitä että.. että että. Niin mistä? Lusmuilusta? Ei, ei ole kyse lusmuilusta. Epäonnistumisen pelosta, taas siitä vanhasta tutusta. En halua poistua tuosta ovesta tullakseni takaisin itse aiheuttamani paineen murtamana, jotain pilanneena, epäonnistuneena hokemaan itselleni että ei pitäis maalata kun ei kerta osaa. Kun ei osaa, kun on paska.

Aaargh, here i go again! Ei haluaisi nyt lähteä tuolle polulle! Tarkoituksena oli yrittää ajatella positiivisesti! Aion yrittää nyt vaikka mikä olisi! Katsotaan valokuvia!
Ennenkin olen tänne postannut kuvia ikkunastamme avartuvasta maisemasta. Meri elää aina, nytkin se on aivan mielettömän näköinen. Se on jäähtynyt viime päivinä paljon, joka on aiheuttanut paksua hernerokkasumua ja utuisia aamuja. Nyt se odottaa raskaana ja tyynenä, kylmän sinisenä, lunta ja jääpeittoa ylleen. Kylmä vesi on eri näköistä. Vakavaa ja odottavaa. En nyt laita kuitenkaan kuvaa juuri tästä hetkestä, vaan parin viimepäivän sadosta, kas näin:

Aurinko laskee

Ja illan rusko..

...on aamun pasko. Nouseva utu nielaisi kaiken alleen. Kohta ei näkynyt enää vastarantaa. Ei mitään kaislikosta eteenpäin.

Sumu nielaisi tosiaan kaiken, samalla tapaa kuin tämä taidekriisi mut. Ei näe mitään eteensä vaikka kuinka huitoo, ja jos autossa laittaa pitkät päälle, ei näe sitäkään vähää. Ei auta kuin edetä varovasti, tai odottaa paikallaan kunnes sumu hälvenee.

No olen odottanut nyt pari päivää ja sumu korvien välissä vaan sakenee. Nyt täytyy:

- Pakata kamat ja lähteä työhuoneelle
- Laittaa stereot täysille
- Ottaa isot pensselit
- Juosta sumun läpi