Väsynyttä naputtelua

 

Istun työhuoneella, päivän ensimmäinen kahvikuppi kädessä, voisarvi ja ruisleipä jo nautittuna. Väsyttää niin vietävästi. Viime viikonloppu meni Saksassa, ja myös pääsiäisviikonloppu. Olo ei varmaan olisi näin väsynyt, jos ihan noin arkenakin etsiytyisi ajoissa nukkumaan. Mutta ei, nukkumaan on vaikea mennä, ja sängystä on vaikea nousta ylös.

Tässä väsyneenä plaraan taidelehteä. Huomaan, että yksikään ”nähdyistä” ei ole naisten settejä. Hiljaista on kritiikeissäkin muutoin kuin yhteisnäyttelyiden osalta. Yleissilmäyksellä kiinnitän huomiota, että myös lehden kuvista aika reipas osa on miestaiteilijoiden teoksia. No. Etsin käsiini vuoden ensimmäisen taidelehden. Sinne on ujuttautunut nähtyihin pari naistakin, kritiikeissä hiljaisempaa. Tarkoitus ei ole nyt kritisoida lehteä naisten syrjinnästä, vaan aloinpa miettimään, että missä ne naiset töineen sitten on.  Kiinnitin tähän siksi huomiota, kun lukaisin lehden jutun lopputyönäyttelyistä (olipa muuten kivasti kirjoitettu juttu, pitää ruusujakin jakaa). Tuossa mainittiin, että vain viidennes valmistuneista oli miehiä, ja että ”maskuliinisen dominanssin aika kuvataiteessa alkaa nyt kerta kaikkiaan olla ohi”. Onko asia siis niin, että naiset eivät vain pidä näyttelyitä, vai niin, että vähemmistöön vähitellen jäävien miestaiteilijoiden teokset edelleen kiinnostavat vaan enemmän?

Vuosi sitten aloitettu maalaus.
Nyt lähdin viemään eteenpäin.

Disclamerina sanottakoon, että en suorittanut havaintoni tueksi tarkistuslaskentaa. Voi olla, että havaintoni oli väärä. Mietin, että enpä ole näyttelyitä pitänyt minäkään. Koronavuodet toki tekivät omaa tuhoaan, ja kahden alakouluikäisen lapsen lähivanhempana työskentely on edelleen tätä myötä jokseenkin rajallista, mutta nyt olen aivan tietoisesti ollut hakeutumatta töineni esille. En halua. Syitä on useita. Olen halunnut vetäytyä nyt hilloamaan töitäni rauhassa. Mitään muuta ei ole, kuin keskeneräistä. Viimeisen viimeistelykynnyksen, viimeisten päätöstenteon hetkellä, olen päätynyt vaihtamaan toiselle kankaalle ja aloittamaan uutta teosta. Olen tilanteessa, jota olen itselleni toisaalta toivonut: työstän yhtäaikaisesti useampaa teosta, ja siirryn niiden välillä joustavasti.

Prosessi yksityiskohtavaiheessa

Paitsi että en siirry.

Olen jotenkin päätynyt tekemään monotonisia teoksia. Yksi on punaisen sävyillä tehty, yksi turkoosin, yksi vihreän. Maalien sekoittaminen itsessään vie puoli päivää, saati että pääsee työn syrjään kiinni, että mistäs tässä teoksessa nyt olikaan kysymys. Siirtyminen on erittäin vaikeaa. Lopputulos: kaikki ovat kesken, stoppivaiheen iskiessä en ole palannut työhön takaisin. Vuoden olen nyt näitä teoksia kaikessa rauhassa tehnyt, valmista ei ole tullut. Toisaalta en ole tehnyt näin korkealaatuisia töitä koskaan aiemmin. Yritän luottaa prosessiin. Toisaalta en ole alitajuisesti edes halunnut viedä töitä loppuun ja valmistella näyttelyä. Ajatus töiden pakkaamisesta ja raahaamisesta jonnekin huutintuuttiin, tuntuu aivan kertakaikkisen uuvuttavalta.

Antiguan matkan inspiroima vihreä maalaus, työn alla.

Seuraan paljon entistä opettajaani Erika Adamssonia. Hän on töineen paljon esillä, paikoissa, joista en ole kuullutkaan. Ihailen hänen töitään ja energiaansa tehdä kaikenlaista. Eräs galleristi minulle jo totesi, että näyttelyä täytyisi pitää, että CV pysyy tuoreena. Ei ketään sitten enää kiinnosta, kun näyttelyissä on liian pitkät välit. Haluan vastustaa tätä ajatusta, vaikka aktiivisia kollegoitani ihailenkin. En halua viedä esille enää yhtään raakiletta, ja prosessini on hidas. Se ei ole höyhenenkepeä, ei ole tuotannossa massaa eikä volyymiä, vaan melkoisen raskasta työtä tämä nyhertely on. Mutta haluan myös uskoa niin, että en tarvitse neljän aanelosen CV:tä. Tarvitsen yhden hyvän näyttelyn kerrallaan. Tarvitsen hyvät maalaukset, siinä se. Toisilla se tulee nopeammin, ja prosessi on jouhevaa. Tältä Erikan työskentely minulle näyttää, ja sitä hieman kadehdin. No, nyt minä hilloan, ja kuuntelen itseäni siinä, että ei ole vielä aika näyttelylle.

Muuttoa tässä myös pikkuhiljaa pohditaan. Yhteiseen kotiin ollaan muuttamassa kumppanin kanssa, ja kämppäkin on jo katsottu. Tilaa olisi myös työskennellä sitten uusissa kotinurkissa, joka helpottaisi kummasti elämää. Talon pihassa kun on rakennus, jossa työtila. Voisi maalata, vaikka lapset sairastuisivat peräjälkeen, ja olet kaksi viikkoa nuhanenien kanssa kotona. Tämä nyt ei ainakaan tule töiden valmistumista edesauttamaan, mutta kaikki ajallaan. Ans kattoo. 

Huomenna avataan!

Tervetuloa avajaisiin lauantaina 4.8. Galleria G12 Helsinkiin klo 14-16!

Nähdään siellä! 💖

Kuvassa "Joanie"
200 x 160 cm
Hiili, akryyli ja spray kankaalle
2018

Näyttely lähestyy

G12 - näyttely lähestyy. 4.8. avataan.

Olen vähän laiskanlaisesti taas notkunut täällä bloggerin puolella. Päivittäistä päivittelyä sensijaan harjoitan tuolla instagramin puolella. Instagram - tilini löytyy osoitteesta https://www.instagram.com/liitola/ 
 Laitan tähän muutaman kuvankaappauksen tarinoista, joissa näkyy myös näitä G12 - näyttelyyn tulevia piirroksia. Näyttelyn tiimoilta tulossa myös tapahtumaa Helsingin taiteiden yönä.

Näyttelyyn tulee paljon referenssikuvista tehtyjä töitä, kuvissa on niin yksityishenkilöitä kuin valokuvaajien otoksia. Olen kysynyt luvat kuvien käyttöön luonnollisesti. Yllä oleva on puristehiili, spray ja akryyli paperille.

Yllä oleva teoksen alku on Sergei Pavlovin kuvasta tehty tulkinta. Aloittelemme Sergein kanssa yhteistyöprojektia, josta myöhemmin lisää. Spray paperille ja hiili päälle. Ei ole tulossa G12 - näyttelyyn. Myös Cismittää - näyttelyyn on tulossa duuneja, myös yhteistyökuviolla toteutettuja, med valokuvaaja Joonas Ahtikallio.

Joihinkin duuneihin malliksi kysymäni henkilöt ovat ottaneet selfieitä toiveideni mukaisesti, kuten yllä olevan Inkan kuvassa. Hiili, spray ja akryyli kankaalle (yksityiskohta, työn alla)

Työskentely on tuntunut sujuvan parhaiten ilta-aikaan ja öisin, ei kaikkein vähiten tämän melkoisen helteen takia. Näyttelystressi ja unettomat yöt ovat johtaneet ripeään tahtiin aikamoiseen kestoväsymykseen, eikä mikään oikein tahdo pysyä päässä. Ei ihan pikkujuttuja ole tullut unohdeltua, esim. haastattelukeikka Birgitan Yössä.. hupsis. Mutta nyt ei oikein millekään muulle riitä ajatusta kuin näyttelylle.

Väsymyksen myötä tulee melkoiset vaikeudet keskittymisen kanssa. Lääkkeet tuplattu ja kofeiinimäärä triplattu, niin alkaa lyyti kirjoittaa..

Tämä vähän isompi piirustus on tulossa G12 - näyttelyyn. Kuvareferenssi Eugene Kukulka. Olen hurahtanut aikalailla täysillä ukrainalaisiin mv-kuvaajiin..

Mukana myös itse kuvattua referenssisettiä. Hiili ja spray paperille tässä.

Myös tämä takana näkyvä työ toivottavasti valmistuu näyttelyyn. Hiili ja spray paperille.

Valokuvauspuolelta kuuluu myös, huomenna kuvaillaan Klasulle uutta levyä varten referenssikuvia levynkansitaidetta varten. Pääsen siis piirtelemään kuvitusta. Tsekkaa Klasu Spotifyssä:  https://open.spotify.com/artist/73TiqWJqVxwqXvmDpnIHo7?si=QgvDpRGcQeexiKI08Do2fw



Tällainen pikainen päivittely. Nyt piirustushommeleihin, työ-yö kutsuu!

Juttuja

Työn alla uusi piirustus. Turku biennaali ihmetelty.Ei merkkiäkään Mikaelista. Siinä pääasiat.. biennaalista pitäisi kirjoittaa muutama sananen. Oli jotenkin järkyttävää että meillä oli tässä kokonaisuus joka pyrki osoittamaan kuinka monin eri tavoin voimmekaan tehdä maalauksen kaltaisia asioita tekemättä itse tylsiä buubuumaalauksia. Suomikäsitys nykytaiteesta tuntuu olevan jotain erikoista erimuotoista outoa ja fantsuu, eikä maalaus sisälly nykytaiteen käsitteeseen näköjään lainkaan. Tulee vähän mieleen euroviisut joihin vieläkin lähetetään novelty acteja, koska se on showta ja erikoisuutta ja outoo ja hassuu ja niin siellä kuuluu olla. Meillä ajatellaan ilmeisesti nykytaiteen kontekstin olevan sitä. Vähän töttöröä ja sudittua vaneria. Eikä ainuttakaan maalausta.

Suomalainen kuvataide maalaustaiteen ja piiroksen teknisellä taitotasolla on isossa kasvussa ja suunta on voimakkaasti ulkomaille, kiitos taidekentät rajattomaksi tekevän sosiaalisen median, luulisi että sille olisi jalansijaa edes yhden maalarin verran. Videota kyllä senkin edestä ja vähän ritilää jossain lattiassa ja hassuja karvaröllyköitä. Heh heh. Hassut hatut ja kainalopierut. Kattokaa hei maaalaustaide voi olla tämmöstäki niinku ihan erimuotost. Aha. Mitäköhän ne seuraavaksi keksii, viedä jonkun pisoaarin galleriaan? Ne radikaalit.

Massaa

Taiteen äärellä Ars Novassa

Näyttely avattu, näyttely suljettu, ja kellahdettu näyttelynjälkeiseen elämään. Se on aina yhtä vaikeaa. Tällä kertaa ehkä vähemmän vaikeaa kun sävelet uusien töiden suhteen ovat selvät, mutta jokatapauksessa seuraa tämä pohdinta, joka kerta.

Miksi.

Yksityisnäyttelyn pitäminen on aina ponnistus. Varsinkin jos on haukannut näytelmöitäväksi koko kaksikerroksisen gallerian. Mikään ei pyöri enää minkään muun ympärillä, kuin maalaamisen. Yötä ja päivää. Mikään muu ei mene läpi. Nyt kun jälkikäteen katselee kesää, niin kävin parit festarit, mutta muuten tein hommia. Sama läpi kevään. Eikä mitään sillätavalla että vähän tästä päivällä maalaskelee kun lapset ovat poissa, vaan se tempominen on ihan järjetöntä. Minulla ei - eikä lapsilla - ollut kesälomaa lainkaan, eikä mihinkään ollut aikaa. Viimeiseen yöhön asti painoin kuin reikä päässä.

Olen hidas tekemään. Paitsi sitten ennen näyttelyä kun paniikissa puristaa kasaan kokonaisuuden. Se usein onkin tuotteliainta aikaa - ja syrjäyttää kaiken muun elämän. Ei sen ihan niin pitäisi mennä. Settiä pitäisi syntyä kokoajan tasaiseen tahtiin. Se kai tarkoittaisi sitä että jättäytyisi tyystin ulos kaikesta muusta. Ulos opetushommista ja kuvaustöistä. Pitäisi kiinni kurinalaisesta työrytmistä. Tämä tämmöinen rykiminen vie vaan mehut, ja saa jälkeenpäin kyselemään että miksi. Miksi piti ajaa taas täysillä päätyyn ja ihmetellä että oliko se nyt ihan oikeasti näin ison stressin arvoista? Siihen se väkisinkin menee kun yrittää tehdä myös kaikkea muuta kiinnostavaa. Kyllä niistä varmaankin pitäisi luopua. Vaan siinä on se, että ne antavat myös omaan työskentelyyn paljon. Opetustyön puitteissa pääsee tekemään kaikenlaista näyttelyprojektia ja viimeisimpänä konsertin, johon yhdistimme valokuvaa. Iso hieno produktio. Ja lisää on tulossa. On ollut mentorointiprojektia, kesän taiteilijan vastuita Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksellä, kuvausten järjestämistä, tuotekuvaa.. Se, että välillä astuu oman työpisteensä ulkopuolelle, pitää sosiaalisena ja avaa ajatuksia. Jotenkin tuntuu pelottavalta luopua siitä, mutta tämä toisaalta rikkoo tasaista työrytmiä.

 

Käytiin tänään pitkästä aikaa galleriakierroksella Peltosen Essin ja Ahon Annan kanssa. Luonnollisesti puolet ajasta istuttiin syömässä, mutta käytiin sitä vähän taidettakin katsomassa, Makasiini Contemporary, Ars Nova ja Auran Galleria. Ars Novassa oli esillä vuoden nuori taiteilija. Kaikista näyttelyistä päälimmäiseksi jäi mieleen se, että jokainen esillä ollut tekijä erottuu tekniikallaan. On otettu jokin täysin uusi ja persoonallinen lähestymistapa materiaalin käyttöön. Teemoilla periaatteessa ei ole mitään merkitystä, vaan sillä, miten työt ovat tehty. Erittäinkin materiaalista ja visuaalista siis. Ja onhan se niin - maalaukset ja piirustukset on maalattu ja piirretty jo niin moneen kertaan. Jotenkin täytyy erottua.

Yleinen läppä keskuudessamme on ollut tämä vuoden nuori taiteilija - juttu. Ollaan aina naureskeltu että ei tultu vuoden nuoriksi taiteilijoiksi tänäkään vuonna. Ymmärtää sen kun näyttelyitä on katsonut, ei meistä kukaan ole tekninen tikku silmässä, vaan pyörimme sisältöjen ja tulkintojen ympärillä. Ja se mikä itsellä eniten tälläkin kertaa hätkähdytti, oli teosten määrä. Jumalauta niitä on paljon. Niin paljon että alkoi jo kyseenalaistamaan sen massan merkitystä. En ikimaailmassa saisi tuotettua sellaista määrää teoksia ilman, että toistaisin itseäni ihan tolkuttoman paljon ja ettei työt olisi aivan tekemällä tehtynä. Ja täytyy sanoa että itsekään ei nauti enää edes niin suuren näyttelyn katsomisesta, kun sama toistuu huoneesta toiseen isossa näyttelyssä. Siksipä oli myös vaikeaa tehdä kahden kerroksen näyttelyä Auraan. Töiden tekeminen oli prosessiltaan usein tyyliin "mitäpä tekisin tällä tekniikalla seuraavaksi" ja sitten vaan tekemään. Ei siinä sinänsä mitään, mutta en oikein osaa lähestyä kuvan tekemistä vain ulkoisena asiana. Ja siinä kun pyöritän duuneja sisältö edellä, ulkoinen tahtoo tulla perässä, ja enpä tosiaan tee kokonaisuuksia jotka ovat alusta loppuun samanlaisia.

Otin vastaan ajan G12 Helsingistä ensivuoden elokuulle. G12 tekee takimmaiseen saliin lainaamon, eli näyttelykäyttöön jää vain ensimmäinen huone, johon suhtauduin huojentuen. Pienemmän kokonaisuuden tekeminen tuntuu juuri nyt luonnollisemmalta. Teema ja tekeminen pystyy vielä kasassa. Tilaan tulee noin 6- 8 teosta, joiden tekemiseen kuluu siltikin noin vuosi. Saisin tehdä duunia kolme vuotta, että saisin Ars Novan tilat täytettyä. Mikä järki.

Rakkaudesta toiseen - maalausten metafysiikkaa

Peura ajovaloissa. 

Kevyt Sartren lueskelu suisti ajatukset taas yllättäen täysin raiteiltaan. Ajatuksenahan oli ottaa kaunokirjallisuus kaunokirjallisuutena ja antaa pohdinnan koskettaa ajatusten pintaa kuin perhosen siipi, mutta paskat: Ensimmäisen novellin kanssa tyydyin vielä pieneen referaattiin, nyt "Huone" - teos kirvoittaa jo esseetä. Siinä missä niminovelli "Muuri" oli aika selkeä, jäi Huoneen jälkeen hämmennys. Tämän Olisi voinut ottaa kuvaelmana, vaan kun tiedostaa opuksen olevan Sartren filosofian kivijalkaa kuvastavia ensimmäisiä teoksia Inhon kanssa, oli pakko pysähtyä ajattelemaan. Mitä. Miksi. Miten se tässä nyt. Kirjassa Eve on ikään kuin omaishoitajan roolissa hulluksi hiljalleen tulevan miehelleen Pierrelle. Hänen vanhempansa yrittävä ylipuhua Eveä laittamaan miehensä laitokseen ja "pelastamaan" itsensä. Tätä Eve ei halua, vaan sanoo rakastavansa miestään sellaisena kuin hän on, ja yrittää sensijaan uppoutua hänen maailmaansa. Lopussa Eve selvästi yrittää sanoa itselleen hulluuden tilan olevan vielä jokseenkin aisoissa, mutta lopussa huomaa otteen herpaantuvan, jonka jälkeen hän tekee päätöksen tappaa miehensä ennen kuin näin lopullisesti käy. Ja tavallaan säästää mies laitokselta ja varmaankin joltain ei-olevalta.

Miksi Eve sitten haluaa työntää ulkomaailman pois ja sulautua hullun maailmaan, ja lopuksi tappaa, ennen kuin hulluus kohtaa tietyn katharsiksen? Eve kohtaa oman katharsiksensa juuri siinä päätöksen hetkellä. Pidin mielenkiintoisena sitä miten Eve ajattelee, että mies vielä tietoisesti asettautuu hulluuden tilaan, miten hän tavallaan itse loihtii lentävät patsaat (pohtiessaan ärsyyntyneenä , että miten hän voi aina tietää etukäteen milloin ne tulevat) ja miten Even kutsuminen vieraalla nimelläkin on tietoista testaamista. Ja Eve yrittää sulautua hullun maailmaan itsekin, ja haluaa vaikka toisaalta pelkää elää siinä. Ja siitten kun miehen hulluus ylittää selkeästi tietoisen ajattelun rajan, hän lupaa mielessään tappaa tämän. Jäin miettimään, mitä Sartre haluaa tällä sanoa filosofiastaan. Tietoinen ajattelu. Ihmisen olemassaolon edellytys. Tahtooko Sartre sanoa että ei-olevaisuuden taso on saavutettu, kun tietoinen ajattelu tai logiikka, todellisuuteen perustuvat aistihavainnot, ovat poissa? Ehkä yksinkertaisuudessaan niin, mutta miksi Eve haluaa uppoutua hulluuteen? Rakkaudenko vuoksi vai liekö kyseessä fenomenologisen mielenfilosofian ja psykologian vertailua eksistentialismin olemassaolon arvokäsitteisiin, pesäeroa?

Muistin äkisti tämän kuvassa näkyvän kirjan joka Inhon ja Olemisen sietämättömän keveyden jälkeen seurasi perässä, yrittäen selittää fenomenologian merkitystä ja eroa eksistentialismista, ja ontologian eroa metafysiikasta. Perussyitä, ja perussyiden perimmäisten olemusten eroa, keskittyen vuosituhannen vaihteen etiikkaan, ja erityisesti sen suhdetta rakkauteen, sukupuolisuuteen ja väkivaltaan, ja mitä eettisen kysymykset ja filosofia merkitsevät juuri nyt. Ilahduin kun muistin tämän niteen, sillä rakkaus, olemassaolo, tunneaistimukset, ovat pääroolissa maalausteni eksistentialistisessa pohdinnassa. Kirjoitin aamulla näin:

"Valmistelen tässä siis näyttelyä Auran Galleriaan elokuulle. Olen lueskellut sen tiimoilta Sartrea, ja koettanut onneani myös Nietszchen ja Heideggerin kanssa: eksistentialismi ja fenomenologia, aistit ja olemassaolo, kiinnostavat teemoina. Henkilöt kuvissani usein ovatkin tämän olevaisuuden, tietoisuuden ja havaintokokemusten maailman myllerryksessä.

Aloittelen aamut usein yliannostelemalla itselleni kahvia ja lueskelemalla sitaatteja koskien yllä olevaa ja taiteen filosofiaa yleensä. Tänään toivottelin Heideggeriläistä huomenta:

Aamukahvin ja sen äärellä, että Heideggerin(Myöhemmin "H") mukaan yksittäinen taideteos joka on olemassa "vain eliitin nautintoa varten" (voitaisiinko verrata että yksityisomistuksessa tai vallan ihan matskua museoissa ja gallerioissa?) puhuu täten tämän Hegelin ajatuksen puolesta: "Taide kutsuu meidät ajattelemaan sitä, mitä taide on olemukseltaan, eikä ainoastaan miten taidetta luodaan. Tässä tapauksessa luonnollisesti todisteena siitä että taide on menettänyt absoluuttisen asemansa, eli kykynsä ilmaista totuutta sen korkeimmissa muodoissa 😃 H:n mukaan taide menetti asemansa yhtenäisenä ilmiönä, joka kuvaa aikaansa ja paikkaansa ja näin rappioitui. Kuitenkin H tiivistää Nietzschen ajatuksista viisi väitettä taiteesta joista vimppa kuuluu täten: Taide on arvokkaampaa kuin totuus.

Minä tässä, että mitä on totuus? H:n jalanjäljissä poukkoillut Sartre varmaan toteaisi että sellaista ei ole koska elämän sattumanvaraisuus syö absoluuttisen. Paitti tietysti kokemus itsestä, vaikka tuo olisikin sattumanvaraisesti muodostunut mutta ainut aistittavissa oleva, ainakin juuri sillä hetkellä ja juuri siinä, ja sekin objektiivisuus on subjektiivista. Tavoitan Sartren ajatuksen tässä. Ihmisen teot muodostavat hänen olemassaolonsa ja sen vaikutuksen, tekeminen ja tekemättä jättäminen. Taide: Sepä ei ole tiedostamatonta eikä sattumaa edes vahingossa, tai eksistentialistista pessimismiä jossa kaikki menettää sattumanvaraisuudessaan lopulta merkityksensä, vaan itsestä tulevana omien aistimusten kuvantajana ehkä totuutta puhtaimmillaan."

"Huone" - novelli toimi inspiraationa tälle maalaukselle, jossa ihminen sulautuu toiseen, toisen mielentilaan, toisen hulluuteen, ja miettii oman olemassaolonsa rajoja. 

Aloin vimmatusti kaivaa. Lueskelin Leena Kakkorin "Martin Heideggerin olemisen kysyminen" - kijasta Heideggerin ja Sartren filosofioiden suhdetta, ja Kierkegaard - Karl Jaspersin polkua eksisntentialismiin. Nietzschemäisesti - halua ajatella itse. Viikonloppuna kävin runoillassa, jossa Rymättylän seurakunnan kanttori Esa Vähämäki tulkitsi Risto Nivarin ja Nietzschen runoja. Yhdistelmä oli vallan liian houkuttava jättää väliin. Parhaiten mieleen jäikin Nivarin Nietzscheen nivoutuva ajatus siitä, miten usko (tai ylipäätään mikä tahansa ajatus) voi olla kuin pakkopaita jos siihen on kasvettu ilman että on koskaan ajateltu itse ja kyseenalaistettu mitään. Tämä osuu myös Jaspersin lähtöajatukseen, Jaspersin mukaan jumala on oleminen, johon antautumalla eksistenssi toteutuu. Jumalan olemassaoloa ei voi todistaa, mutta on myös väärin todeta että häntä ei ole. Mutta olemassaolo, itsen tai jumaluuden,  muodostuu ajattelen, siis olen - tapahtuman myötä.  Heidegger ulotti olemiskysymyksen niinkin pitkälle, että lopulta kävi kyseenalaiseksi ihmisen olemuksen tarkastelu järjellisenä elollisena olentona ylipäätään animal rationale - pohdinnoissaan (minkä jälkeen Heideggerin Natsikytkökset ja vaikeneminen juutalaisten joukkomurhasta näyttäytyy taas erilaisessa valossa, vaikka Heidegger ilmeisesti näistä antisemitistisistä aatteista sanoutuikin irti) - ja kun siirrytään tästä taasen Sartren Huoneeseen, ollaan animal rationalen lisäksi "ajattelen siis olen" - aktion äärellä. Kun ei enää kykene ajattelemaan rationaalisesti, ei ole. Vain tietoinen ajattelu muodostaa olemassaolon. Tämä on ehkä se tulkinta mihin jäin, oikeastaan siksi että en jaksa syväsukeltaa nyt fenomenologiaan ja näkemään sen ja eksistentialismin vertailua kirjan tekstissä. Laiskuus.  Kysymysmerkiksi edelleen jää Even halu tai yritys jakaa hulluuden tilaa. Tämä tarjoaa toisaalta itselle tarttumapintaa siihen pohdintaan miksi itse on valinnut miten on valinnut ja oikeastaan enemmän kaihtanut normaalia kuin epänormaalia.

Valmistelen maalauspohia myös paloista tällä haavaa. Sattumanvaraisuuden muodostamat kokonaisuudet ja minäkuvat ovat tässäkin taustalla, omien palojensa pohdinta, ja ehkä tietty värillinen tunneilmaisu, kuten esittävissä maalaúksissakin.

Mutta näitä. Näissä pyörii maalausten tyypit. Tässä pohdinnassa ja myös suhteessa toisen olemassaoloon. Kuvitelmiin. Mielikuvitteluun. Rakkauteen. Tunteisiin ja niiden hallitsemattomuuteen. Arkipäiväiseen hulluuteen. Tässä maalatessa ja eteenkin silloin kun lapset ovat poissa, huomaa itse uppoutuvansa syvälle näihin ajatuksiin ja taiteilun "putkeen". Ei näe eikä kuule eikä aisti enää mitään muuta, ja jotenkin hyvin lähellä viipyilee ajatus siitä, miten helppoa olisi luiskahtaa sinne toiselle puolelle kokonaan ja ikäänkuin tulla hulluksi. Ei mikään ihme jos taiteilijat nähdään välillä vähän erikoisina. Kyseessä on jatkuva dialogi omien ajatusten kanssa ja niiden runnoutuminen kuviksi. Minut tuosta maailmasta pudottaa todellisuuteen aina nuo lapset, on pakko pysäyttää ajatusjuna ja tiskata, pyykätä, tehdä ruokaa, leikkiä. Olen todennut ennen että tarvitsen kiukkua ja draamaa että saan maalaamisen sujumaan ja tavallaan se onkin paikkaansapitävää. Oikeammin kuitenkin niin, että kun on suhteessa, kaikki kivasti ja leikkii kotia, ei pääse siihen ajatusputkeen, vaan on niin paljon arkisia asioita pitämässä ajatukset normaaleissa arkisissa jutuissa. Metsäpolulla. Geokätköllä. Ikeassa. Verhoissa. Nyt kun mikään muu kuin lapset eivät pudota siitä enää ulos, on siinä enemmän "sisällä". Voi vain kuvitella mikä olisi meininki jos lapsia ei olisi. Tässä ollaan vähän niinkuin Huoneen Evenä, ja ehkä vähän Pierrenäkin: vielä tajuissaan, itse manaamassa näkyjä, itse luomassaan huoneessa, matkalla sinne hulluuteen. Jossain sillä välillä. Mutta koska näin ajattelen, minun täytyy vielä olla. Näin on hyvä.

Etenee

Maalailut on hyvässä vaiheessa, ajatus on melko selkeä ja hommat sujuu. Kuten edellisestä postauksesta sopii ounastella niin apurahoja sensijaan ei herunut. Työskentelyolosuhteen siis pysyvät edelleen joko hyvin ahtaina (kotiautotalli) tai matkojen takiakin jo hintavina (keskustan työtila). Prosessikuvien oheen tilanteeseen sopiva mietelmä.
Eteenpäin.

Huijasin

On tässä nimittäin vähän muutakin tullut tehtyä kuin kuunneltua Vesalaa. Siitäpä syystä ei ole tullut bloggailtua. Koko alkuvuosi on mennyt hommia painaessa sellaisella intensiteetillä että ei yksinkertaisesti ole ennättänyt ajattelemaan. Valokuvakeikkaa on riittänyt sekä valokuvakaikkea - kuvatessa, opettaessa ja näytön edessä istuessa on mennyt nyt 4 kuukautta. Tuntuu istumalihaksissa.

Eilen saatiin pakettiin vuosi sitten aloitettu produktio "Meri - saaristolaisen piha ja puutarha", joka oli osa Suomi100v - juhlavuoden ohjelmistoa. Aloin vuosi sitten ideoimaan ohjaamalleni valokuvausryhmälle proggista, jossa voitaiisin yhdistellä valokuvaa livemusiikkiin. Työpaikkani Naantalin Opisto on ollut siitä mahtava, että oikeastaan minkälaiselle projektille tahansa on tarjottu toteutusmahdollisuudet. Rehtori Erja Launialan kanssa lähdettiin miettimään opiston bändejä mukaan konserttiin, ja saatiin remmiin mukaan vielä Raision Työväenopistolta Raision laulajat, ja siinä sitä oltiinkin sellaisen projektin äärellä jossa yhdistyi Swing - musiikki (Sunny Side Swing Band), kansanmusiikki (kansanmusiikkiryhmä Naamuskat) sekä kuorolaulanta (Raision Laulajat). Tässä vaiheessa mieleen tuli että olemme saattaneet tulla luoneeksi hirviön, miten nämä saadaan fuusioitua yhteen? Lopputulema: aivan mahtavasti! Ryhmät soivat yhteen niin hienolla tavalla että kylmät väreet juoksee vieläkin. Fotarit - ryhmä veti taas homman päätyyn ihan sata lasissa kuten tavallisesti, ja kuvaesitystä olenkin koostanut runsaasta kuvamäärästä koko alkuvuoden. Ja innostuin itsekin soittelemaan, ylläolevan videopätkän taustamusat nimittäin. Kännykällä ihan äänitin :D

Kuva sarjasta Myrskyluodon Maija. Janne hukkuu. Kuva on tunneilla tehty miniatyyri / yhdistelmäkuva. Lumimyrsky tehtiin jauhoa puhaltamalla ja avantoon hukkuva Janne kuvattiin myös tunnilla.  Kuva: Pasi Leimu

Huikea määrä muusikkoja mahtui juuri ja juuri lavalle, ja kuoro tuli vielä puolikkaalla miehityksellä. Fotarit kuvasivat myös videopätkät biisien väliin. Bändit soittivat/lauloivat vuorotellen omia vetojaan sekä yhteisvetoina Yksinäinen saarnipuu ja La Mer. Kuva: Pasi Leimu

Meikä ja Fotarikonkari Sami Malkamo. Kuva: Pasi Leimu

Minä ja rehtori Launiala säätämässä tekniikkaa. Minun roolini oli valvoa tarkkaamossa että biisit ja vidot synkkaa, ja tauottaa kuvaa tarvittaessa. Kaikki muu meinkin putkeen, paitsi että läppärin virtapiuha jäi kytkemättä ja kone ilmoitti kesken konsertin että AKKU ON LOPPUMASSA. Isolla oranssilla ilmoituksella. Videon päälle. Onneksi oli piuha lähellä.. 

Konsertti oli erittäin hieno kokemus ja oli ilo työskennellä upeiden muusikoiden kanssa. Konsertti tullaan todennäköisesti vetämään vielä uudestaan. Sen tämä kylläkin teki että en ole ehtinyt maalata ollenkaan, ja Auran Gallerian näyttely lähestyy. Nyt on takki melkoisen tyhjä, pitää vähän keräillä itseään että pääsee jonkinnäköiseen työvireeseen, joka sävyttää tällä hetkellä epämiellyttävästi tämä kielteisten apurahapäätösten suma. Mutta täytyy sanoa että tällaiset projektit on se syy miksi teen opetustyötä ja mitä siitä parhaimmillaan saan - palkkaa tietty vähän mutta näiden projektien vetäminen on sitä suurinta palkintoa, kun näkee jonkun toteutuvan ja kun saa tuoda kulttuuria omaan ympäristöönsä ja tarjota mahdollisuuksia tehdä ja osallistua. Elämyksiä. Toivottavasti jokin apurahataho näkisi että työni ja panostukseni oman alueeni kulttuurin kentälle ehkä ansaitsisi jossain vaiheessa jonkun positiivisenkin päätöksen. No, kattellaan ja odotellaan.

No muutakin on tullut puuhailtua, olen mukana Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen järjestämässä näyttely/taidekahvi/mentorointiprojektissa, jossa Naantalilaisia ammattitaiteilijoita on mentoroimassa paikallisia harrastajia, joilla on mahdollisuus näyttelyhakuun avoimeen näyttelyyn Naantalin Taidehuoneella syksyllä. Toukokuussa alkavat mentoroinnit ja aletaan katselemaan mitä ajatuksia kuvaajilla on - olen onnekkaasti saanut haalittua itselleni mentorointiryhmän valokuvaajista. Vaikka maalari olenkin niin täytyy sanoa että tämän taidemuodon kanssa toimiminen on pitänyt itsellä kyllä ajatukset virtaamassa ja tekee hyvää irtautua välillä omasta maalauskuplastaan. Valokuva tuo hirveästi mahdollisuuksia ja sen ilmaisua voi venyttää lähes loputtomasti. Lisäkseni muita mentoreita ovat Tapani Kiippa ja Camilla Björkman, ja teosvalintaa ja projektin suunnittelua on mukana tekemässä myös Raimo Äijälä, kuvanveistäjä, joka aikoinaan oli perustamassa Turun Piirustuskouluun veiston osastoa. Hän on myös tehnyt Rymättylän Nuotanvetäjän patsaan, jossa mallina on ollut hiljattain kuollut isoisäni Eino Liitola, vanha nuottamies.

Eikä siinä vielä kaikki.. kaiken kukkuraksi tulin valituksi Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen Vuoden taiteilijaksi, eli pääsen tekemään tänä vuonna pyhän Birgitan maalauksen. Vuosittain valitaan vuoden taiteilija, joka aina tekee oman teoksensa aiheesta, joka huutokaupataan Birgitan Yössä. Tuotto menee valitsemaani hyväntekeväisyyskohteeseen. Nyt pitäisikin miettiä hyvää kohdetta Naantalista.
Tämän lisäksi minut kutsuttiin Raision Kameroiden Martti Tuomisen muistokilpailun veturiksi, antamaan aiheen seuraavalle kilpailulle ja tuomaroimaan sitä. Tulee mielenkiintoista siitäkin.

Nämä, Auran näyttely ja kuvakeikat päälle - nyt ehkä konsertin jälkeen on se takkityhjänä - olo kun on sitä intensiivisesti vääntänyt, mutta tekemistä riittää, ihan niin paljon että ei onneksi ole aikaa miettiä noita Vesalajuttuja kuin hetkittäin. Ja kokoajan lyhenevin hetkin. Kevättä ja kesää kohden ja kaasu pohjassa, kuten tavallisesti! Ajatuksia on taas mieli tulvillaan, että miten hienoa olisikaan tehdä tämä juttu uusiksi vaikkapa Naantalin Musiikkijuhlien yhteydessä..? Ja vieläpä tehdä oppilaiden kera toinen projekti jossa päästäisiin projisoimaan kuvia värejä ja tunnelmia vaikka johonkin musajuhlien kirkossa olevaan konserttiin? Teatterilaisten kanssa musiikkiteatterivalokuvamatineoita? Naantalin Musiikkijuhlat ja alueen teatterit jos luette tätä, niin laittakaa viestiä tulemaan! :-D

Lopuksi keväthurmaa: Ihanin SMG <3

Apurahahaha

Uusin : Regina, akryyli, spray ja hiili kankaalle 

No nyt on sitten apurahasesonki. Tuossa pari viestiä aikaisemmin harmittelin kun niitä apurahoja aina hakee ja toivoo, eikä koskaan saa. Tässä uutta prosyyriä taas kirjoitellessa mieleen hiipi ajatus, että entäs jos hakemukseni on täysin paska, eikä niinkään taide, kuten on ollut taipuvainen ajattelemaan kun tulee se hylkäävä päätös. Mutta miten tämän sitten selvittäisi?

Kysyin kaverilta. Laura Lilja on saanut hyvin apurahoja, eikä nyt ihan pelkästään hyvillä hakemuksilla, vaan myös laadukkailla teoksilla ja projekteilla. Mutta osaa taatusti apurahahakemuksen kirjoittamisen taidon. No minä kysyn, apuja, vinkkejä, ja vertaan sitten omiin hakemuksiini. Laura auttaa. Ja siinä se sitten valkeni: hakemukseni todella ovat aivan paskoja. En yhtään ihmettele, että apurahoja ei ole tullut :D Olen tehnyt kaiken niin, niin väärin, ja kuvitellut tekeväni niin hienoja hakemuksia, että!

Muokkasin koko pohjan uusiksi ja täytin hakemukset toisin. Se nyt ei tietenkään takaa mitään, mutta nyt on ihan eri meininki tehdä näitä. Nyt saa paremmalla ajatuksella tehtyä muutkin loppuun.

Lisää täytettä näihin hakemuksiin ja päiviin muutenkin on tiedossa työryhmältämme Liitola - Aho - Peltonen. Olemme suunnittelemassa kolmeakin rojektia: Omaa kolmen hengen näyttelyteemaa johonkin museoon, yhteisnäyttelyä yhteisteoksista galleriaan sekä yhtä vähän isompaa - nimittäin yhteisnäyttelyä Virolaisten kollegojen kanssa vähän jännemmällä hankkeella, jonka työnimi on "FINEST". Silmissämme siintää tapahtumavuosi 2019, jolloin toteuttaisimme näyttelyt Suomessa (Turussa) sekä Virossa (Tallinna-Tarto?) tietenkin poikkitaiteellisine afterpartyineen klubeilla. Tarkoituksena ei ole toteuttaa vain kuivaa yhteisnäyttelyä mitä juuri kukaan ei käy katsomassa, vaan saada hankkeelle kunnon rahoitus, hanketyöntekijä (kuraattori?) joka huolehtii sisältöpuolesta ja kommunikoi taiteilijoiden välillä. Teemana jokatapauksessa nuoret (tai siis "nuoret" köh, alle nelikymppiset) taiteilijat, ja ihmisteema. Kummassakin näyttelytapahtumassa houkuttelisimme paikalliset galleristit, taidekoulut, kulttuurivaikuttajat, museot sekä kuraattorit luentoon  ja portfoliotapaamiseen taiteilijoiden kanssa. Tapahtuma on myös hyvä harjoittelutilaisuus taideopiskelijoille ja afterparty stage muille taiteenaloille - kulttuurituotannosta (afterpartyn tuotanto) esiintyjiin (sirkus/tanssi/konsis/mediat ja videot.. mitä näitä nyt on!) eli kumpikin taho pistäisi parastaan.

Lähtökohtanahan tässä on se, että suivaantuneena siitä kun tullaan aika karsituksi ulos isoista näyttelyistä ja kaikki muutenkin tapahtuu aina Helsingissä, niin järjestetään oma tänne Turkuun ja luodaan itse omat kontaktimme kuraattoreihin ja verkostoidutaan! Se niin vaikeaa voi olla. Paitti se apuraha-hakemuksen kirjoittaminen näin isoon proggikseen kun se on mennyt päin peetä jo omissakin hakemuksissa. No, oppia ikä kaikki.

Laitetaas tässä ihan avoin haku sitten päälle jos joku kiinnostunut sattuu lukaisemaan: FINEST tarvitsee työmyyriä jotka eivät välttämättä (ainakaan tässä vaiheessa projektia) kaipaa vielä dollareita taskuun.  Hanke on rahoituksenkartoitusvaiheessa, eli tarkastelemme kulupuolta tapahtuman suunnitteluun ja visuaaliseen ilmeeseen ja markkinointiin, sekä kartoitamme kiinnostuneita taiteilijoita ja huhuilemme kuraattoreiden, kriitikoiden ja muiden kiinnostuneiden tahojen perään! FINEST19 - näyttelyt ja klubit, täältä tullaan! Nuorella otteella, vähän säpinää Turun kulttuurielämään.

Ettei ihan hankkeiluksi menisi niin täytyy maalata ja. Tässä work in progress.

Tässä yksi valmis, nyt jo kiilapuissa. Vähän pimiä kuva mutmut. 

Jokivarren museoturnee

Perinteikäs taidekoulun tyttöjen galleriapäivä. Käväistiin ensin Auran Galleriassa josta poistuin näyttelyajan kanssa, eli jonkinnäköiset avajaiskokkareet olisi tiedossa vuoden päästä taiteiden yönä.

Siitä eteenpäin kohti Ars Novan aula cafe'a. Tyhjällä vatsalla ei tule taidetta katseleman, joten lounas ensin. Maistoimme sieniä; emme edelleenkään kollega Essi Peltosen kera pidä niistä. Toisin kuin kollega Anna Aho joka söi kakomatta kolme.

Ars Novan kattaus oli vähän pliisu. Suurimmalti osin samat teokset mitä oli esille viime- vaiko toissakesäisessä kokoelmanäyttelyssä. Ehkä suurimman elämyksen allekirjoittaneelle tuotti tuo yllä seisova ajatelma. Ilahduimme kyllä kaikki Jaakko Sieväsen suuresta maalauksesta, varsinkin kun sen vastakappale löytyi WAMin seinältä!

Valokuvakeskus Perissä on esillä koskettava setti valokuvia esineistä jotka ovat kuuluneet kiireellisesti sijoitetuille lapsille. Näyttely tarjoaa karua statistiikkaa: Vuonna 2013 yksi kymmenestä Suomessa asuvasta lapsesta oli lastensuojelun piirissä. 

Kuvat esineistä eivät hirveästi koskettaneet: monotoninen tapa kuvata esineet mustaa taustaa vasten eikä autenttisessa ympäristössään teki kokonaisuudesta ehkä turhan toteavan tietopläjäyksen. Tekstit sen sijaan herättävät. On aivan älytöntä ja surullista miten lapset joutuvat heittopusseiksi laitoksista ja kodeista toiseen. 

WAMin puolella oli kaikenlaista sekalaista. Ripustus oli osin vähän haastava. Joukosta löytyy helmiä, kuten tämä Kim Simonssonin tuore (2016) Moss Girl and Deer (Keramiikka, köysi, nailonkuitu). 

Lauri Astalan Maailma on fantasian kartta - installaatio. Tämä on hauska. 

Itse pidin tästä Paula Ollikaisen pienestä öljymaalauksesta "Juhlat" (2009). 

Sami Lukkarisen pikselimaalaukset jakoivat mielipiteet, äänestimme jatkoon äänin 2/3. Eteenkin koimme nimen "Russian Bride" (oikeanpuoleisin maalaus) tukevan tekniikkaa jossa mielikuva on selkeä kaukaa mutta lähellä ei näytäkkään enää samalta. 

Yleensä en lämpene tekstille valokuvassa ja näiden Jari Silomäen kuvienkin kohdalla olin eka et pthyi. Salaa olen dikkaillut kyllä ennenkin tätä "sarjasta Sääpäiväkirjani, 2001 - " kuvamaailmaa ja kyllä lämpenin kuitenkin taas näille Silomäen kuville, koska no, nämä tekstit ja kuvat vaan tekee niin nappiyhdistelmän. Nimenomaan sarjana. 

Näyttelyn parhaan ripustuksen palkinto tuli yleisestä haastavuudesta huolimatta WAMille tästä Johannes Paavola - Erika Adamsson - yhdistelmästä. Ilmiselvän muodon lisäksi aikuinen lasten kanssa rannalla - teema, toisessa ennen lapsista pääasiassa huolehtinut nainen ja toisessa mies, ja kiinnostavana yksityiskohtana tuo miehen fallistinen avainnippu tuossa ikäänkuin osoittamassa kuinka roolit ovat muuttuneet ja lapsia hoitava mies onkin voimakas maskuliininen ja asioita hallinnassaan pitävä hahmo eikä tossu alle alistettu lapanen.  

Taiteilijat Aho ja Peltonen Jan - Erik Anderssonin monrianismin armoilla. 

Taidekoulun tytöt galleriakierroksella

Täällä Turussa kun lähtee galleriakierrokselle, tarkoittaa se käytännössä WAMia, Ars Novaa ja Taidemuseota. Onhan täällä myös Auran Galleria, Å, Joella ja Titanik, mutta tällä haavaa niissä ei ollut tällä haavaa meille oikeastaan mitään ihailtavaa. Meille, tarkoittaen (vanhalta karaokenimeltämme) Taidekoulun tyttöjä eli Essiä (Peltonen) ja Annaa (Aho). Essin kanssa ollaan tuttuja jo yläasteelta, ja Annaan tutustuttiin Paimiossa kansanopiston kuvataidelinjalla, jotain 17 vuotta sitten. Samoja kouluja ollaan siis käyty ja taiteillaan edelleen ja näyttelöidään porukalla. Tehdään melkolailla samoja teemoja ja samoja ajatuksia mutta omista vinkkeleistämme.

Kaikille on nyt koittanut vapaus, eli Anna ja Essikin ovat saaneet lapset päivähoitoon ja taidetta tehdään enemmän ja vähemmän päätoimisesti. Vapautta pitää toki juhlistaa, ja mitenkäs muutenkaan kuin näyttelyissä ja lounaalla.

Wäinö Aaltosen museossa käytiin ensin. Valokuvakeskus Peri tarjoili Mari Hokkasen Set & Settingin. Kokonaisuus oli hyvin nykyvalokuvataiteellinen. Sisälsi muutamia helmiä, kuten tuossa perin sivulla olevan The sheperdesin ja Disposerin, jossa henkilö näkyy ahmineen itsensä kuoliaaksi ja oksentaneensa kaiken ulos pakkauksineen päivineen. Sheperdess sisälsi paljonkin symboliikkaa. Sädekehä ja paimenetar - nimi viittaa toki Jumalaan, tahi Jeesukseen, nyt on myönnettävä oma puute tuossa kristinuskon tuntemuksessa. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu - kummasta siinä nyt sitten puhutaan. No, tässä oli paimenetar, pää kaavulla peitettynä ja hänen laumansa koostui mustasta lampaasta ja kuolleista rotista. No oli ihan pakko googlettaa. Tähän psalmiin oma ajatus ohjautui:

PSALMIT 23
1. Daavidin virsi. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. 
2. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. 3. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. 4. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. 5. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. 6. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

The Sheperdess, Mari Hokkanen. Kuva lainattu Perin sivuilta. 

Tämä oli mustien lampaiden ja rottien paimen. Katsellessa keskuudessamme heräsi ajatus siitä että tässä on teema, jota ei kannata aihetta tuntematta lähteä käsittelemään. Taustatyö on tarkeää. Tästä oli hyvin tulkittavissa toki nämä olennaiset, mutta lopputulema jäi kuitenkin kaivelemaan. Ei voi olla tekemättä mies/nais - rinnastusta, laupeana vihreiäisille niityille johdattava herra on miespuolinen ja tämä rottien ja mustien lampaiden on naispuolinen. Siitäkö tässä ollaan asettamassa kysymystä? Siitä näkemyksestä että oikea kristittyjen herra voi olla vain miespuolinen ja nainen ei mitään, ja sitä kärkkäästi kommentoitu? Vai ylipäätään naisen asemaa, johtajuutta, arvoa?
Varmaan olen hakoteillä mutta kertonee siitä että aihe on hankala lähestyä. Tämä naisjumala joka tapauksessa vaikuttaa päästäneen nuo rotat päiviltä ja on asetettu tuolille kuin irvaillakseen naiseudelle. Hauska yksityiskohta on tuo kulta naisen takana ja mustat kivet edessä. Niin paljon symboliikkaa sisältää tämä, että vaatii melko tovin päästä kuvaan sisälle. Siinä ehkä piileekin työn hienous.

Saara Ekström Wamissa, ja itselleni kolahtanut teos ekassa salissa.

Wamin puolella on esillä Saara Ekströmin "Alkemia".
Ajatukset tästä näyttelystä jakautuivat aika lailla sektorilla "onneksi ei tarvinnut maksaa tästä" jonkinlaiseen oivallukseen. Itse lukeudun tuohon oivallussektoriin. Heti ensimmäisenä katsojan haastaa teos joka on aika nokkelasti koostettu. Alun valokuvateokset, valmiit ja kokonaiset, muuttuvat hiljalleen. Ensin seinään liimattuna tulosteina, sitten osin revenneinä, lopulta päällekkäisinä, häivähdyksin toistuvina välähdyksinä. Näin add-jälkilöylyissä itselle työ iski lujaa. Juuri tuolta oman pään sisällä näyttää, ja noin asiat kokee. Ja toisaalta juuri noin pelkää muistin, ajan ja ikääntymisen menevän. Että unohtaa. Näkee enää repaleisia häivähdyksiä ja lopulta ei sitäkään. Kaikesta tulee ajatusten vesakkoinen kaatopaikka.

Seuraavan salin täytetyt pöllöt olivat toivat myös vahvan tunnelman. Kuolleet katselemassa ylhäältä alaspäin. Tässä kun itse on miettimässä tuota kuolemaa lintuhahmossa, järisytti lujaa tormätä samaan teemaan, ei ehkä lintuihin kuoleman tuojina vaan lintuja konkreettisina kuolemina, menneinä eläminä. Kuolemakin kuolee, kaikki katoaa.

Yksi sali ylempänä oli ehkä näyttelyn haasteellisin osuus. Orgaanisia ja epäorgaanisia samannäköisiä ja oloisia asioita. Valokuvateoksia kuin ne olisivat jostain oikeasta paikasta, pimeästä metsästä taskulampulla havaituista asioista, tai ehkä vahingonlaukauksista. Yhdessä kuvassa pilkistävät hiukset vie taas ajatukset katoavaisuuteen. Avautuvaa ja sulkeutuvaa, sisuksiinsa asioita piilottelevaa kasvia kuvaava videoteos näytti alkuun hyvin IC98:ta. Ajattelimme siinä, että tällaisen haluaisi kotiin. Makkarin seinälle iltaisin pyörimään. Mitähän taiteilija tuumaisi kokonaisuutensa osan muuttamiseseta hankittavaksi hyödykkeeksi ja miten vain esitettäväksi pläjäykseksi kenen tahansa seinälle? Myykö joku kuluttajalle videoteoksiaan siten? Miksikäs ei?

Tämän jälkeen seurasi toinen videoteos, räätälistä ompelemassa pukua. Tätä oli jotenkin hypnoottista seurata. Screenin edessä oli kuulemma jokin vesiallas, jota en huomannut katsoessa yhtään. Sen kuulemma siinä bongasi vasta kun luki teoksen nimen seinältä, että siihen sisältyi myös allas josta kuva tietyssä kulmassa hieman heijastui. Se ehkä ajatuksen tasolla toikin videoon hieman lisää sisältöä, joka kokonaisuutta tarkastellen viittilö johonkin muistikuvajaiseen ja katoavaisuuteen sekin.

Haastavin osuus seurasi tämän jälkeen. Pieni sali täynnä perus valokuvavedoksia lasin takana, joissa erilaisia asetelmia. Tässä kohtaa putosin täysin. Esitteessä sanotaan: "Näyttelyn useat teokset tarkastelevat muodonmuutosten merkitystä kyseenalaistaen arvoasetelmiamme ja tapojamme jäsentää, luokittaa ja arvottaa niin materiaa, kuvia kuin taideteoksiakin." No tässä yllättäen toteutui tuo jälkimmäisin. Siinä oli tosiaan kuvia ja taideteoksia, joka muuhun kokonaisuuteen verrattuna, jäi ilman linkkiä muuhun. Teosten sisällöstä olisi sitten voinut poimia jotain, kukkavaasista pöydällä, tai oliko ajatus sitten sen yhteyden etsimisen herättely katsojassa, kysymys ilman vastausta jotta saataisiin vähän ajattelemaan. En tiedä. Hämmennys.

Hämmennys kasvoi edelleen kun siirryttiin eteenpäin. Seurasi installaatio sanomalehtipinoista ja seinään liimattuja printtejä jonkun dokumentaarisista kuvista. Pari sikiötä pussissa. Taisi kaikilla tässä kohtaa herätä yhtenäinen WTF - ajatus. Ekströmin näyttely on saanut paljon rahoitusta eri tahoilta. Videoita on kuvannut, leikannut, tehnyt iso määrä ihmisiä, taiteilijan nimen esiintyen tämän rotlan perässä silti tekijän roolissa. Nieleskelimme tätä asiaa siinä näyttelyn edetessä, mutta tässä kohtaa tuli tuska: On ihan päivänselvää että nämä kuvat installaatiohuoneen seinällä eivät ole hänen ottamiaan. Videot eivät ole hänen tekemiään. Mikä näistä on hänen tekemäänsä? Ja onko se oikeasti enää ollenkaan olennaista taiteessa? Ensimmäiset salit menivät niin hienosti yhteen, ja sitten tuli asetelma - ja installaatiokohdassa hajaannus. Varsinkin installaatio tuntui eriävän kokonaisuudesta niin totaalisesti. Se tuntuu olevan asia josta taiteilija on vaikuttunut, ja hän on halunnut tehdä oman dokumentoinninsa ja muistijälkensä asiasta taiteen keinoin, eli kahden kotiinsa linnoittautuneen ja sinne kuolleen hamstraajan elämästä.
No joo. On tässä edelleen kuolema, katoavaisuus, esineet ja asiat. Mukaan sai teoksesta yhden sanomalehden, joka oli mielenkiintoinen teoksen toteutusmuoto.
Lopussa ei seissyt kiitos vaan suuri videoteos. Kaloja. Rappeutuva akvaario. Orgaanisia asioita. Katoavaisuus ja ikuisuus. Istuttiin siinä hyvä tovi kelaamassa sitä, että missä määrin taiteilijan täytyy olla itse tekemässä teostaan. Ei assistenttien käyttäminen vierasta taiteessa ole ollut koskaan, ja toisaalta toisiko videolle yhtään lisäarvoa se, että taiteilija olisi kuvannut sen itse eikä teetänyt työtä jollain kellä on vehkeet ja taito käyttää niitä. No, eipä varmaan. Iitseen on silti niin vakiintunut se taiteilijan "minä itte" ja "taito", itse tekeminen, oma fyysinen kädenjälki. Onko sitä sitten enää, kun on saatu suuret rahoitukset ja teetetty oma ideansa osin muilla valmiiksi?

Siirryttiin Wamista arsnovaan. Tarjolla oli nukkekoteja, Juhana Moisander ja värikerros. Äkkiseltään tuo pelkkä värikerroksen takia sisälle maksaminen tuntui huonolta idealta, kun nukkekodit ei ketään mistä napannut. Lost boys olisi ollut ehkä ihan hyvä nähdä, ottaen huomioon että 2/3 meistä opettaa myös valokuvaa. Nukkekodit häätivät meidät Arsnovan lounaan jälkeen suoraan Turun Taidemuseoon.

Alakerran Miikka Vaskolasta lähdettiin liikkeelle. Täytyy sanoa että suuri osa ajasta kului maalauspohjien tarkasteluun. Onko Cotton Duckia? Millä helvetillä nuo suuret pohjat pysyy suorina? Onko siellä kakkosnelosta ja jykevät kulmaraudat takana? Kankaat näyttävät olevan suorastaan uitettu maalissa, ja heti herää kysymys - ONKO VÄRI MENNYT LÄPI!??! Tästähän on paljon ollut puhetta. Eihän siltä voi välttyä jos lotraa väreillä, varsinkin jos on pohjustamaton kangas. Koulussa asiasta tuli sanomista, ja yhdessä galleriassakin; ei voi myydä näitä maalauksia joissa maali on mennyt läpi. Olisi tehnyt mieli kurkata työn taakse. Onkohan sitä itse liian kiltti ja sääntöjä seuraava tapaus?
Itse työt olivat komeita. Arvuuteltiin iso tovi onko utuiset jäljet tehty dremelillä. Näyttää maskiaineeltakin joka olisi revitty pois. Paljon herkullista teknistä tarkasteltavaa. Kaikenkaikkiaan virkistävä kokonaisuus. Raati hyväksyy.

Yläkerran Reinikaisen installaationäyttelystä tuli kyllä marssittua läpi. Sinänsä komea teksti ei uponnut töiden äärellä ollenkaan. Sen sijaan marssimme perällä olevaan pimiöön ja OIJOI mikä teos siellä odotti! Videotaide ei ole välttämättä keskuudessamme koskaan herättänyt hirveitä intohimoja, vaikka Porin Taidekoulussa meillä kaikilla oli video ihan toisena pääaineena (tosin taisi olla siksi että videopajalla oli hauska ja rento notkua. Oli se kyllä mukavaa puuhaakin), tosin itse videotaiteeseen emme siellä perehtyneetkään. Teimme pientä taiteilijadokkaria (Jarkko Peltonen, Kaisa Villikka ja Irene Nyholm) ja animaatiota ("onk knakei myyrä") sekä legendaarisen taidepläjäyksen metsänpeikosta vai keijusta vai mikä se oli, joka kyynelehti Rymiksen metsissä ja tanssi ystäviensä kera loitsien roihuavan tulen ympärillä, taikoen metsää uhkaavat koneet hittohon (tai jotain) :D

(Huono ja pieni) kuva videoteoksesta. Tässä ollaan sytyttelemässä kaiken nielaisevia liekkejä. Ihan ite. Mutta suljetaan silti silmät siltä, mitä tapahtuu. Tai muut sulkee, hiljaa hyväksyen, vaieten kuoliaaksi ongelmat ja itsensäkin.

Noo mutta takaisin studioon; teos oli aivan mielettömän hyvä ja vaikuttava. Laitan tähän ihan suoran lainauksen koko museon sivujen tekstistä:

Reynold Reynoldsin ja Patrick Jolleyn filmi Burn (2002, 10 min.) kuvaa suhdettamme maailmaan ja valmiuksiamme kohdata todellisuus ja pelkomme. Teos koostuu kolmesta kohtauksesta, joiden tapahtumapaikkana on palava talo. Liekit nuolevat seiniä ja irtaimistoa niin keittiössä, olohuoneessa kuin makuuhuoneessakin oudon hiljaisuuden vallitessa. Ne tavoittelevat myös tilanteessa absurdeina näyttäytyviin arkisiin askareihinsa uppoutuneita talon asukkaita, joista kukaan ei tunnu erityisesti välittävän heitä uhkaavasta vaarasta. Ehkä tietämättömyys, torjunta tai lamaannus estää heitä vastustamasta kohtaloa, jolta heidät voi pelastaa pian enää ihme.

Tuskallisen hitaasti mutta vääjäämättömästi etenevä skenaario tarjoaa tulkinnanmahdollisuuksia neljän seinän sisäisistä ongelmista aina maailmanlopun tunnelmiin. Burn saa katsojan kysymään itseltään, missä todellisuudessa elämme ja onko meistä tullut tämän todellisuuden vankeja. Vaikenemmeko ongelmamme ja itsemme kuoliaiksi kieltämällä tosiasioiden tilan?

Reynold Reynolds (s. 1966, Alaska) on amerikkalainen elokuvantekijä. Hän teki läheistä yhteistyötä vuodesta 1995 lähtien valokuvaaja Patrick Jolleyn (1964–2012) kanssa niin elokuvan, videon, valokuvan, veistotaiteen kuin installaationkin parissa. Burn valmistui päätösosaksi heidän ilman, veden ja tulen ympärille väljästi rakentuvaan trilogiaan. Niin Reynoldsin henkilökohtaista kuin yhteistyössäkin syntynyttä tuotantoa yhdistää sama trauman, paranoian ja tukahduttamisen tematiikka sekä kiinnostus median esittämiin katastrofien representaatioihin. Hänen teoksiinsa sisältyy Burnin tavoin myös surrealismia, makaaberia huumoria ja melankolista runollisuutta.

Tuon trilogian haluaisi kyllä nähdä kaikkineen.

Sitten vähän kiukuttelua loppuun.
Taidemuseolla on tämä näyttely "Sadan vuoden kuvia" joka on esillä myös kutakuinkin sata vuotta. Näyttelyaika on 21.11.2014 - 6.11.2016! Kaksi vuotta! Museolla on varmasti vaikka mitä hienoa kokoelmissaan jolla voisi päräyttää salit katsojia täyteen tai vaikka antaa seinät uusien lupauksien isoille näyttelyille hieman useammin, tai hitto vie - mitä tahansa - muuta kuin ne muutamakymmentä lättyä jotka ovat homehtuneet siellä seinillä jo ikuisuuden. Nyt oikeasti. Joku roti siihen touhuun.

No mutta, saatiin siinä pohdittua vähän suunnitelmia seuraavaa maailmanvalloitustamme ajatellen. Näyttelykierrokset varmaan uusitaan kun näyttelyt taas vaihtuvat. Koitetaan vähän rofessionaalistua silläkin saralla.


Noniin muoks muoks: kuvat hyppii vääriin paikkoihin ja tekstiä piti vähän vielä täsmentää. Näin se menee kun päivittää osin sovelluksella ja osin selaimesta :)