Kauneudesta

G12 - näyttely sukeltelee somekuvissa. Facebook ja instagram ovat vahvat lähteet kuvissa, selailen paljo eri hashtagien takaa löytyviä tulevia kuvallisia traditioita, nykyisiä trendejä. Hauska katsella miten tarkkaan kopioituja ne ovat. Selfie - kuvista siis on kyse.

Kuvia ei oteta tuosta vaan. Niissä poseeraaminen ei ole edes kovin helppoa, tuli todettua kun yritin käyttää itseäni mallina maalausta varten. En kertakaikkiaan edes osaa vääntää vartaloani sellaiseen hyppyriperse - törötissiasentoon huulet tötteröllä ilman tuskaista otsaryppyilmettä ja viittä vaille ensiapuun kiidättävää selkäjumia. Samalla pitäisi hallita asioita kuten tukka, ja asetella sormet puhelimen ympärille myös hyvin hallitulla ja naisellisella tavalla. Vaikeaa. Mahdotonta. En osannut.

Mutta nämä piirteet toistuvat usein hyvin samanlaisina. Erityisen tarkastelun alla oli salikuvat. Niissä samat asennot toistuvat ehkä orjallisimmin. Niitä todella on harjoiteltu, sen huomaa, koska kun itseään koitti vääntää tuosta vaan samaan asentoon, ei tosiaan käynytkään niin yksinkertaisesti. Salilla nämä vielä räpsäistään nopeasti kun kukaan ei katso, joten posen pitää tulla aivan heittämällä.

Maalauksissa tosin on tuon pinta-asento-havainnoinnin lisäksi vielä tämä sisäinen taso, eli täydellisyyden tavoittelun alta pilkottava inhimillisyys. Some on täydellisten paikka, ja vaikka ja koska kukaan ei ole täydellinen, ulkokultaista mielikuvaa syötetään kovalla sykkeellä peittämään kolhuja ja mutkia matkassa. Koitan jättää näitä maalauksissa esille.

Kuvissa on mukana myös tämä haikeampi kuvatyyli, jota alkaa näkemään profiilikuvissakin enemmän. Mainosmaailmasta ja elokuvista hyvin tuttuja kaukaisuuteen katsovia, jostain surusta tai haikeudesta symbolisesti kertovia kuvia. On virkistävää kun "tavalliset" ihmiset alkavat käyttää kuvaa kerronnallisesti niin taitavasti. Näitä on lainattu kuviin myös, ja lisäilty omaa sisältöä: piteleviä käsiä, our lady of sorrows - tikareita, ikoneista tuttuja sädekehiä.

Land of the free (America)

Ja sitten on pari hijab - kuvaa, eli hunnutettuja naisia. Tässä on tällä hetkellä suurin mielenkiinto. Olen nimittäin näitä #selfie #nomakeup #girllikeme #badhairday (ja mitä näitä nyt on) tageja seuratessani alkanut törmäämään myös huntuihin. Ei tässä sinänsä mitään erikoista - nämä omakuvatyylit toistuu aivan orjallisen samana on kuva sitten otettu Suomessa, Equadorissa tai Malesiassa - niin miksei myös hunnutetuilla musliminaisilla? Aloin seuraamaan enemmän näitä #hijabselfie - tyylisiä tageja, ja jotenkin ilahduin niistä. Samalla hämmennyin. Hämmennyin siitä että Katri Sorsan perse (kannattaa lukea Katrin blogikirjoitus omista kuvistaan ja tyttöjen paineistumisesta somekuvissa) olvimainoksessa on ihmisten mielestä ihan ok, mutta hunnutettu nainen on se jonka puolesta voidaan pahoin. Vaikka hän on hunnussaan vapaaehtoisesti - todetaan, että vapaaehtoisuus on nimellistä koska sosiaalinen paine. Ja onhan se niin, sekä pitkät traditiot. Mutta että tämä haluttaisiin varsin jopa kieltää, toisin kuin puolialastomat naiset bussipysäkin mainoksessa, tai se perse olvin mainoksessa. Fucked up.

America

Ymmärrän; ketään ei saa pakottaa mihinkään. Huiviin ja Niquabiin tai Burkaan pakottaminen on väärin. Toisaalta; ehdottomasti puollan vapautta omavalintaiseen pukeutumiseen, eikä keneltäkään saa kieltää huivia. Toisaalta huiviin pukeutuminen vahvistaa sosiaalisen paineen tuomaa painetta pukeutua siihen. Mutta jos joku haulaa pukeutua farkkuihin, pukeutukoon. Jos joku haluaa pukeutua superhessuksi, pukeutukoon. Mutta jos voi pukeutua supermieheksi, pitää saada pukeutua myös mustakaavuksi. Mutta ketään ei saa myös pakottaa farkkuihin, superhessun kalsareihin tai kaapuun.

Seurasin mielenkiinnolla Facebookissa suomalaisten käännynnäisten musliminaisten keskusteluja, he painottavat sitä että "minä päätän" mitä huiveihin tulee. Kyseessä on perin länsimaalaistunut huiviraditio, sillä huiveilla "toteutetaan itseään" ja koristaudutaan. Itsessäni heräsi pieni fundamentalisti. Hijab tarkoittaa "Pukeudu vaatimattomasti", ja sitten ollaan siellä glitterihuivinsa alla kuin Kardashianit. Että ollaanko nyt oikeastaan sisäistetty tämän uskonnollisen symbolin merkitystä, tai miksi sitä sitten edes täytyy pitää ylipäätään,  jos ei haluta kuitenkaan elää sen osoittaman ajatuksen mukaan. Mutta onhan se hyvä että traditiot vapautuvat pakosta ja rajoitteista, asettuvat nykyaikaan. Varsin tyylikkäitä huivinaisia näkyy, mustat pillifarkut, raitapaita ja musta tyylikäs Hijab. Mutta se mikä saa asiaan niin kovasti kiinnittämään huomiota on juuri se, että tämä ei vastaa kauneuden käsitystämme ja on säväyttävää nähdä hyvällä itsetunnolla poseeraava Hijab - nainen kuvastossa jota pidämme länsimaalaisina omanamme. Näemme automaattisesti huivitetun naisen alistettuna. Vaikka tämä olisi kuinka kaunis ja poseeraisi samalla kuvakielellä kuin Suomen tytöt, koemme säälin tunteita. Toisin kuin katsoessamme puolialastomina itsestään selfieitä ottavia teinityttöjä jotka heruttavat instagramissa. Objektisoimassa ja seksualisoimassa itseään ja sukupuoltaan. Saamassa Roope Salmisen laulamaan että mihin luulet olevas menossa tossa mekossas muualle kuin hänen luoksee jatkoille. Tämä on meistä täysin ok. Hyi hitto.

Hijab työvaiheessa

Ja huivi on se minkä haluamme kieltää. Ajattelen tässä itse sitä että kumpi on oikeastaan enemmän vapaa, huivissa (puhutaan nyt vapaaehtoisesti) kulkeva nainen vai länsimaalaistuneisiin ulkonäköihanteisiin paineistuvat tytöt, jotka kokevat että suurin synti on itsensä (ulkoinen!) laiminlyöminen, joiden mielestä on velvollisuus pitää itsestään (ulkoisesti) huolta, oksentaa ruokansa jotta laihtuu, poseerattava perse pystyssä ja pukeuduttava seksikkäästi, siis elettävä näissä tiukoissa ulkonäkönormeissa? Osallistuin männäaikoina keskusteluun jossa fanaattisesti ajateltiin niin että on lähestulkoon velvollisuus käydä vaikkapa kuntosalilla, ja jos ei käy, on kaikki syyt tekosyitä ja ihminen on vaan laiska. Herättää ajattelemaan että minkälaisessa kuplassa me täällä elämme. Toiset hukkuu välimereen ja toiset eivät nää peiliään pidemmälle.

Somearttia

Hyvää kai kaikki tarkoittaa. Ristiriitaisuuksia, inhimillisyyttä. Siitäpä nämä maalaukset.

Lisätään jälkitoimituksena vielä tämä tähän: 

http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/paiva_musliminaisen_asussa

Väsynyt blogahdus

Näyttely on aivan nurkan takana ja työhuoneella vietetään kaikki liikenevä aika. Tämä ei kysy enää innostusta vaan toteuttamista vaikka kuinka väsyttää. Tuloksena voi olla eilisenkaltainen 10-tuntinen työpäivä, jonka jälkee jalat, kädet ja pää on niin kipeät että aamullakin humisee korvissa. Itkettää ajatuskin siveltimeen tarttumisesta. Maalasin koko päivän yhtä pienehköä naamaa, ja lopulta maalasin senkin yli. Normisettiä siis. Paniikki alkaa hiipiä deadlinen lähestyessä.

No, tänään vuorossa kuvaamista joten maalata ei (onneksi) ehdi, ja illalla on tunnit Naantalissa, joten kotiin pääsee tänäänkin vasta kymmenen maissa. Perjantaina taas reippaana maalaamaan...

Tässä tuo murheenkryyni America.

Toimeentulemattomuustukitoimia

Ajattelin pitkästä aikaa bloggailla jotain mukavaa, kunnes postiluukusta kopsahti kirje sossulta. Viime kuu oli taas pitkästä aikaa sellainen, että ei ollut myyntiä tahi muutakaan tuloa tarpeeksi vuokran maksuun, joten lakki kourassa hakemaan toimeentulotukea puuttuvalle osalle.

Positiivisen päätöksen sijaan tuli lisäselvityspyyntö, jossa kehoitetaan hakijaa olemaan yhteydessä TE - toimistoon ja selvittämään mahdollinen oikeus soviteltuun työttömyyspäivärahaan.

Ei ollut ensimmäinen taiteilija = työtön - vertaus jonka olen kuullut, joten kilautinpa toimistoon ja ajattelin selventää tilannetta. Virkailija puhelimessa kuunteli asiani ja pysyi kannassaan että juu, sinulle on tullut kaupungilta palkkaa opetustöistä ja toisaalta sinulla ei ole y - tunnusta, joten sinun täytyy olla työtön, ei yrittäjä, ei itseään työllistävä henkilö. Tässä kohtaa alkaa tunto kadota jaloista - siis oikeastiko, näin näette, että minä olen työtön koska nyt ei tullut kauppoja? Kaiken muun ajan pyörittelen peukaloita jos en ole tauluja kauppaamassa? Tällä hetkellä tilauksia ja suunnittelutöitä muutenkin riittää ja opetus on alkamassa, joten tilanne ei ole pysyvä, kyse yhden (no okei kahden jos yksi tilaus pummaa) kuukauden tulottomuudesta. Siis työtön. Taiteilija on työtön. Taide ei ole työ.

No, sitten alkaa jo äänikin väristä; kuulkaa rouva kun minä en ole työtön. Taiteilija ei ole sama asia kuin työtön. Olen töissä joka arkipäivä ja välillä viikonloppunakin. Mitäs, jos nyt menen ja ilmottaudun työttömäksi, ja menetän hallitusten leikkausten takia vielä lasten päivähoitopaikatkin? Sitten ei taatusti tarvitse enää tehdä töitä ollenkaan. Ja jos nyt ilmottaudun työttömäksi ja odottelen sitä päätöstä pari viikkoa, niin onko tarkoitus sillä välillä saada häätö ja kuolla nälkään?

Virkailija lupasi soittaa myöhemmin uudestaan. Kuulosti sinänsä ihan empaattiselta, varsinkin siinä vaiheessa kun itse itku kurkussa yrittää selittää että olen taiteilija enkä työtön, hiukan arvostusta tai edes kohtuutta jos saan pyytää? Harjoitan ammattiani ja olen kerrassaan vielä ylpeä työstäni, johon olen kouluttautunut 9 vuotta. Soitin siinä sitten odotellessani TE - keskukseen, josta todettiin oitis makean naurun säestämänä että juu ei he minulle mitään soviteltuja työttömyyspäivärahoja maksele, eikä muitakaan työttömyysrahoja, olenhan ammatinharjoittaja jolla säännöllistä tuloa. Eikä minulla ole työnantajaa jotta edes sopisin sovitellun tuen ehtoihin. Heidän mukaansa minun pitäisi nyt ilmoittautua työttömäksi vaikka joka päivä töissä käynkin, odottaa heiltä kieltävää päätöstä ja mennä sen kanssa sossulle ja todistaa, että olen yrittäjäksi rinnastettava itseään työllistävä henkilö joka ei ole työkkärin tukiin oikeutettu, kun muuten eivät usko.

No, enhän minä tätä voi tehdä, koska en mitään työpaikka voisi ottaa vastaan ilman että menettäisin tämän oman oikean työni, ja kaiken lisäksi lähtisi sitten ne päivähoitopaikatkin. Sossun täti soitteli takaisin ja oli aistinut hätäni tilan, ja saanut sompailtua päätöksen toistaiseksi. Sillä ehdolla että tulen vikailijan jututettavaksi kuukauden päästä ja selvittämään tilanteeni ja työni laadun. Jälleen kerran. Selvittämään että taiteilija ei ole tukiaisia punkkukuluihin osteleva loisija. Taas uudestaan todistelemaan että miksi työni on tärkeää, ja että minä kuten kuka tahansa muukin, saattaa kohdata tilanteen jossa kauppa ei käynyt, keikka peruuntui, ja raha ei riitä. Pari kertaa siinä tilanteessa nyt olleena olen todennut että lopputulos  on lopulta hyvä, mutta itse tilanne äärimmäisen nöyryyttävä. Siinä kun ei pelkästään arvostella päätöstäni ryhtyä alalle, vaan myös kyvykkyys ja taiteen laatu kauppatavarana. En odota innolla.

Perustuloa odotellessa.