Suurista asioista

Takana varsinainen tilaisuuksien suma. Näyttely tuli avattua ja pidettyä, tänään oli viimeistä päivää auki. Palaute on ollut hyvää ja itsekin olin lopputulokseen varsin tyytyväinen. Omien avajaisten jälkeen kipaisin taidemuseolle Elliina Peltoniemen näyttelyn avajaisiin ja notkuin hetken jatkoilla. Raskaan työjakson uuvuttamana kuitenkin hyvin pian raahustin kotiin nukkumaan.

Tarkoituksena oli pitää viikon mammaloma maalaamisesta ja sitten käydä taas työn touhuun, vaan tässä sitä lomaillaan vieläkin. Ei sitä sillon näyttelyä valmistaessa taas tajunnut miten suuri koetus se olikaan hoitaa vastasyntynyttä ja lopputyönäyttelyä. Nyt ihmettelee miten pystyi saamaan noin hyvää jälkeä siinä koomassa. Oma kehu haisee kerrankin! Enimmäkseen tulee morkattua omaa jälkeään mutta täytyy sanoa, että hyvältä näytti ja tästä on hyvä jatkaa.

No, ihan laakereillaan ei ole lepäilty tässä lomailun aikana, vaan tuli tässä mentyä myös naimisiin! Vietettiin yhdistettyä nimiäis- ja vihkiäistilaisuutta. Liitto käytiin virallistamassa maistraatissa Essi Peen ja Harri Ärrän todistaessa torstaina, hääkaffella käytiin kauppahallissa ja sitten kotiin. Lauantaina juhlittiin sitten nuo kaksi juhlaa yhdellä iskulla! Kaikkea pitää kokeilla, sano. Vaikka aina olinkin sitä mieltä että en mä koskaan.. :)

Juhlajonossa seuraavana oli Totin synttärit (joista kuvia seuraavaksi) ja kohta on eka äitienpäivä, wohoo!

Viimehetken juttuja

Ei ole kiirettä, eikä paniikkia.
Muuten vaan olen vielä työhuoneella pensseli kädessä, kun huomenna pitäisi viedä työt galleriaan. Mutta kiirettä ei ole. Minähän vaan "viimeistelen".

Silti uni ei meinannut tulla eilen silmään. Ajattelin maalaus kerrallaan, että onko se varmasti valmis. Olisiko pitänyt sittenkin lisätä enemmän väriä. Kestääkö tämä duuni itsenäisenä teoksena. Mitä vielä tekisin siihen (vaikka eipä tässä yhdessä päivässä enää ole tehtävissä mitään mikä muuttaisi mitään suuresti) (tai on toki mutta ei välttämättä parempaan suuntaan).

Vaikka kritiikkiä jännittää ja toisaalta ei jännitä, töiden vastaanottoa jännittää, tietysti hermostuttaa pistää itsensä arvostelun kohteeksi, ei silti tavallaan jännitä. Tämä on nyt se, mitä olen tehnyt. Olen tekijänä se perkeleen hinkuttaja joka aina löytää parantamisen varaa. Totuus on se että voisin pyörittää näitä maalauksia pensselin alla ikuisuuden. Voisin helposti tehdä vaikka koko urani ajan näitä maalauksia, antaa niiden vaan jatkaa elämäänsä. Vaan jossain se maalauksen etiikan raja on tultava vastaan. On osattava päästää irti. Toisaalta myös sitten kun on todella osannut päästää irti ja luovuttaa työn valmiiden töiden kastiin, sille voi taas tehdä jotain mikä vie sen eteenpäin hinkutuksen maailmasta johonkin rennompaan. Koska on saanut vaalia alkuperäistä ideaansa jo tarpeeksi kauan, suojellut sitä kuin pientä linnunmunaa kämmenellä. Se on loputtomaan pakkomielteeseenkin johtava tila. Ei voi poiketa linjastaan. Siinä piilee sen luomisen tuskan ydin.

Tietysti toivoo että kaikki maalaukset eivät tulisi näyttelystä takaisin kotiin. Jos tulevat, niin osaakohan sitä olla "parantelematta" niitä. Menettääköhän nekin hohtonsa silmissäni päätyen 'been there done that' - pinoon ja unohtuvat sinne. Kun ajatuksissaan on mennyt jo eteenpäin..

No, täällä sitä ollaan nyt kuitenkin, tuijottamassa näitä valmiita. Siistimässä. Viimeistelemässä. Kohta pakkailemassa. Pitäisi kai lopettaa se tuijotteleminen ennenkuin olen tuijottanut ne pilalle.