12.7.2007
3.7.2007
Timo Mähönen ja luovan luokan vallankumous
Ankkuri-lendessä 20.6.2007 julkaistussa artikkelissa haastateltiin Kotkan valokuvakeskuksen kantavaa voimaa eli "setä aurinkoista", Kotkan taiteilijapersoonista ehkä värikkäimpää karakteeriä.
Jutussa oli oivallisesti pureuduttu asian ytimeen. Jo muuttaessani kotkaan ihmettelin vallalla ollutta trendiä taiteen "ulkoistamisesta": näyttelyissä, joita ei muuten paljon tässä kaupungissa ole, kävi ihmisiä tasan jos taiteilijana on Kuutti Lavonen tai joku muu raflaafa ja tunnettu korppu, ja patsaspuistossa käydään ihastelemassa suomalaisten huippujen julkista taidetta.
Ei siinä mitään.
Onhan sekin hieno tapa toisaalta käyttää kulttuurin määrärahoja.
Itse olisin ennemmin tukenut niillä euroilla paikallisten, mielenkiintoisten Kotkan taidetarjontaa kentälle nostavien tekijöiden työskentelyä ja esittänyt paikallista osaamista kansallisen rinnalla. Tietenkään mihinkään (poliittiseen) kiintiötaiteeseen en usko enkä halua sellaista toteutuvan, mutta pinnan alla kaupungissa tottaviel sitä kiintiötaidetta, vai pitäisikö sanoa kiintiötaiteilijuutta, harrastettiin ja harrasteTAAN eikä pelkästään kunnallisella tasolla. Kotka tarvitsi jotain uutta mikä avartaa mahdollisuuksia eikä tarjoa vain jotain oikeanlaiseksi jossain piirissä todettua taidetta, vaan tahon, joka jäsentää taidetta tyylillä samalla pitäen sen katsojaa lähellä. Jotain, mikä tekee taiteesta hivenen vähemmän "taiteellista" mutta nostaa kuitenkin sen profiilia - tahon, joka tekee ja toimii! Kotkasta ei ulkopuolinen tiedä muuta kuin punaisen talon ja kairon, olisihan se hienoa jos täältä tunnettaisiin vaikka joku edistyksellinen galleriakin.
Kotkan valokuvakeskus on mielestäni vastannut tähän haasteeseen, ja antaa ihmisille mahdollisuuden toimia itse päättävänä elimenä siinä, millaista taidetta arvostaa ja mitä haluaa katsoa. Valokuvakeskus rikkoo tiettyä vallalla ollutta tyyliä ja herättää keskustelua. Sternin ja Morathin Marilyn veti 3000 katsojaa joka Kotkan mittapuussa on todella paljon, eikä suurin osa ihmisistä tajunnut edes imevänsä itseensä pop-taidetta, populaarikulttuuria, raakaa realismia ja markkinataloutta yhdistettynä esittävään taiteeseen - näyttelijäntyöhön, musiikkiin ja performanssiin. Näiden aspektien sulauttaminen kävi kuin leikiten.
Mähönen toteaa jutussa näin:
"Kotkasta ei kuulu mitään
Mähösen mukaan Kotkan seudun gallerioissa mättää se, ettei niistä tiedetä mitään kauempana. Esimerkiksi Helsingistä katsottuna Kymenlaakso on niin sanotusti valkoista aluetta.
Mähönen heittää ajatuksen, että heillä kun on valokuvakeskuksessa positiivinen ja osaava tiimi, he voisivat fuusioida Galleria Uusikuvan itseensä.
Mähösen mukaan paikallisten taideinstituutioiden johtoon tarvitaan leipäytyneiden virkamiesten sijaan visionäärejä.
- Pöhöttyneiden kyldyyrikabinettien sampanjalasien kilinän sijaan tarvitaan luovan luokan vallankumous, julistaa Mähönen."
Mielestäni oli aikakin todeta tämä ääneen. On korkea aika tomuttaa Kotkan So Called taidetarjontaa ja puhaltaa henkiin sitä mitä Kotkalla on tarjota, ainutlaatuisena muista suomen kaupungeista: karua teollisuusjamppameininkiä, heviä, asennetta!
Esim. taidemuseon/kulttuurikeskuksen istuttaminen juna-aseman liepeillä oleviin vanhoihin isoikkunaisiin tiilirakennuksiin olisi loistokas askel eteenpäin.
Kotka voisi olla Suomen ja Venäjän taiteen yhtymäkohta ja linkki. Kotkan taidemuseo voisi olla rujo ja totinen. Mutta siellä voisi tapahtua valtakunnallisessakin mittakaavassa isosti, ja se voisi olla mahdollista, jos kaupungissa olisi useampi Timo Mähönen.
Jutussa oli oivallisesti pureuduttu asian ytimeen. Jo muuttaessani kotkaan ihmettelin vallalla ollutta trendiä taiteen "ulkoistamisesta": näyttelyissä, joita ei muuten paljon tässä kaupungissa ole, kävi ihmisiä tasan jos taiteilijana on Kuutti Lavonen tai joku muu raflaafa ja tunnettu korppu, ja patsaspuistossa käydään ihastelemassa suomalaisten huippujen julkista taidetta.
Ei siinä mitään.
Onhan sekin hieno tapa toisaalta käyttää kulttuurin määrärahoja.
Itse olisin ennemmin tukenut niillä euroilla paikallisten, mielenkiintoisten Kotkan taidetarjontaa kentälle nostavien tekijöiden työskentelyä ja esittänyt paikallista osaamista kansallisen rinnalla. Tietenkään mihinkään (poliittiseen) kiintiötaiteeseen en usko enkä halua sellaista toteutuvan, mutta pinnan alla kaupungissa tottaviel sitä kiintiötaidetta, vai pitäisikö sanoa kiintiötaiteilijuutta, harrastettiin ja harrasteTAAN eikä pelkästään kunnallisella tasolla. Kotka tarvitsi jotain uutta mikä avartaa mahdollisuuksia eikä tarjoa vain jotain oikeanlaiseksi jossain piirissä todettua taidetta, vaan tahon, joka jäsentää taidetta tyylillä samalla pitäen sen katsojaa lähellä. Jotain, mikä tekee taiteesta hivenen vähemmän "taiteellista" mutta nostaa kuitenkin sen profiilia - tahon, joka tekee ja toimii! Kotkasta ei ulkopuolinen tiedä muuta kuin punaisen talon ja kairon, olisihan se hienoa jos täältä tunnettaisiin vaikka joku edistyksellinen galleriakin.
Kotkan valokuvakeskus on mielestäni vastannut tähän haasteeseen, ja antaa ihmisille mahdollisuuden toimia itse päättävänä elimenä siinä, millaista taidetta arvostaa ja mitä haluaa katsoa. Valokuvakeskus rikkoo tiettyä vallalla ollutta tyyliä ja herättää keskustelua. Sternin ja Morathin Marilyn veti 3000 katsojaa joka Kotkan mittapuussa on todella paljon, eikä suurin osa ihmisistä tajunnut edes imevänsä itseensä pop-taidetta, populaarikulttuuria, raakaa realismia ja markkinataloutta yhdistettynä esittävään taiteeseen - näyttelijäntyöhön, musiikkiin ja performanssiin. Näiden aspektien sulauttaminen kävi kuin leikiten.
Mähönen toteaa jutussa näin:
"Kotkasta ei kuulu mitään
Mähösen mukaan Kotkan seudun gallerioissa mättää se, ettei niistä tiedetä mitään kauempana. Esimerkiksi Helsingistä katsottuna Kymenlaakso on niin sanotusti valkoista aluetta.
Mähönen heittää ajatuksen, että heillä kun on valokuvakeskuksessa positiivinen ja osaava tiimi, he voisivat fuusioida Galleria Uusikuvan itseensä.
Mähösen mukaan paikallisten taideinstituutioiden johtoon tarvitaan leipäytyneiden virkamiesten sijaan visionäärejä.
- Pöhöttyneiden kyldyyrikabinettien sampanjalasien kilinän sijaan tarvitaan luovan luokan vallankumous, julistaa Mähönen."
Mielestäni oli aikakin todeta tämä ääneen. On korkea aika tomuttaa Kotkan So Called taidetarjontaa ja puhaltaa henkiin sitä mitä Kotkalla on tarjota, ainutlaatuisena muista suomen kaupungeista: karua teollisuusjamppameininkiä, heviä, asennetta!
Esim. taidemuseon/kulttuurikeskuksen istuttaminen juna-aseman liepeillä oleviin vanhoihin isoikkunaisiin tiilirakennuksiin olisi loistokas askel eteenpäin.
Kotka voisi olla Suomen ja Venäjän taiteen yhtymäkohta ja linkki. Kotkan taidemuseo voisi olla rujo ja totinen. Mutta siellä voisi tapahtua valtakunnallisessakin mittakaavassa isosti, ja se voisi olla mahdollista, jos kaupungissa olisi useampi Timo Mähönen.
Erään aikakauden loppu
Ateljeen purku on loppusuoralla. Lähes koko työmaa on paketissa. Lähes kaikki kamat on raahattu pois (7 riistobanaanilaatikollista) ja duunit on vielä odottelemassa. Puolet vois niistäkin lapata suoraan roskalavalle... no. Ehkä niihin paskoihin vois sitte maalata päälle.
Mutta yllättävän paljon sitä on kertynyt tavaraa! Kun muutin noihin tiloihin, mulla oli pikkuteline, maalit ja 3 maalauspohjaa. Nyt niiden lisäksi on dammarit, pellavaöljyt, akryylivernissat, sikkatiivit, tärpätit, öljy- ja akryylimaalit, akvarellit, archesit, kangasrullat (raakaa ja päällystettyä), rimaa, kiiloja, kiilapuita, kipsiä, laastia, kyniä, penseleitä, siveltimiä, aterimia, purkkeja purnukoita kahvi- ja teepussukoita lehtiä kirjoja suttupapereita luonnoksia rättejä rekvisiittaa mattoja ämpäreitä... ja pari jätesäkillistä roskaa.
Näky on aika paljas.
Tätä työmaata tulee todella ikävä! Sinne pääsi pakoon rauhoittumaan, stereot päälle ja paperia käteen tai vaikka lehtiä ja kirjoja lukemaan. Tarjolla oli tarpeen vaatiessa mukavaa seuraa ja apureita, ja on noilla puuveneenveistäjillä käsityöläisihmisinä myös hyvin silmää visuaalisille jutuille, ja halutessa sai myös palautetta duuneista. Puuvenekeskuksen peltikaton alla oli mukava kuunnella rankkasateita ja tänäänkin jylissyttä ukkosta, katsella ohi kolistavia junia tai seurata ratapihan toisella puolella komeilevan nelosteatterin ja punaisen talon elämää. Tämä työhuone oli muutakin kuin työhuone, se oli piilopaikka, mietiskelysoppi vailla vertaa.
Posliinikulho nurkassa muistuttaa lumien lähdöstä. Katolle pakkautunut lumi sulaessaan kevätauringossa vedeksi pyrki ateljeen nurkasta sisälle, ja posliinikulhoja sai tyhjennellä useamman kerran.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)