Aamunavaus

Jos saisi apurahan. No sitä aina haetaan muttei ikinä saada. Apuraha on suuri tuntematon, joka sisältää erinäisiä oletuksia siitä minkälaista elämä apurahan kyllästämänä olisi. 

Työskentelyapurahalla ei tarvitsisi stressata rahasta. Olis ku ellun kana. Voisi rakentaa päivänsä just niin miten haluaa. Heräilet rauhassa. Voisi aamupäivällä käydä lenkillä. Työstää maalausta. Kaffea väliin. Vaikka joogata vähä. Aikaa on. Palaa takaisin työnsä pariin taas kun siltä tuntuu. Työtä ei tarvitsisi katsoa pankkitili prismana. Maalaus saa muotoutua millaiseksi haluaa, ja siihen voi laittaa rumaa ruskeaa vaikka se ei sopisikaan kenenkään olohuoneeseen. Olisi rauha ja maaginen yhteys universumin kanssa. 

Paitsi jos on lapsia. Et heräile rauhassa todellakaan. Joudut rytmittämään sen päiväsi päiväkodin aikataulujen kanssa. Et uskalla lähteä aamulla lenkille, kun pelkäät että joku näkee: siellä se Liitola lorvii ja rentoutuu  ja lapset joutuu istumaan meluisassa päiväkodissa. Joogata ei voi, kun ei ehdi, koska enää muutama tunti niin pitää hakea lapset. Jos työskentelee kotona niin kahvitaukojen lisäksi työskentelyä rytmittää pyykkien viikkaaminen kun ne nyt tossa läjässä on edelleen, jos työhuoneella niin ei paljon taukoja pidetä kun työmatkat vie arvokasta maalaamisaikaa. Kiire kiire stressi stressi, kokoajan maalataan kelloa vastaan. Ja mitä maalataan? Ei mitään hyvää, kun perusvire on kireä. Lopputulos olisi taatusti parempi jos maalaisi laadukkaasti 2 tuntia sen joogansa jälkeen, kuin 6 tuntia puolipaniikissa kelloa vilkuillen. Muttakun omatunto. Se hakkaa takaraivoa ja pakottaa tekemään vaikkei siltä tuntuisi. Että voi sanoa tehneensä jotain.

Istuimme pikkujouluiltaa kollegojen Peltonen ja Aho kanssa. Essillähän pyyhkii hyvin: Taidekeskus Salmelan nuorten mittelössä sijoittuminen ja tulevat haasteet pitävät erittäin työllistyneenä. Tätähän sitä on aina toivonut, vähänniinku luonnollinen apuraha, kun töitä riittää. Lopputulemana on kuitenkin ääretön suorituspaine ja stressi. Voiko sittenkään tehdä mitä haluaa vai sitä mitä halutaan?

Sivuamme myös tätä, kuinka on aina toivonut yllä kuvailemaani rauhaa ja konsensusta työskentelyssä, ja typerää on se, että kyllähän se on tavoitettavissa kokoajan. Lapset on kaikilla päiväkodissa ja päivät on pyhitetty taiteelle. Tai suunnilleen ainakin, itse joudun kyllä tekemään sivutöitä jotka ovatkin nyt pitäneet sitten koko syksyn irti pensselinvarresta. Mutta että mahdollisuus olisi rakentaa päivänsä taiteelle, kuten vanhat mestarit teki. Ei ne tehneet asioista tällaisia ongelmia. Senkun itsekkäästi tekivät mitä halusivat. Sitä pitäisi kasvattaa itsekin, pientä hedonismia, ja oikeasti vähät välittää jos joku kyttää lenkillä. Siinähän sitten kyttää. Monet kadehtivat kun pystyy ottamaan välillä pitkää aamua ja mennä galleriakierroksille kun huvittaa. Mutta saman pystyisi tekemään kuka tahansa. Senkun on pois töistä. Niin mekin ollaan. Tai töissä, mutta siellä ajatuksen tasolla, joka on kuitenkin äärimmäisen tärkeää. Aika paljon tulee vedettyä itseltään tuota mattoa jalkojen alta. Käy näyttelijätkin lenkillä ja salilla ja se on kehonhuoltoa. Taiteilija tarvitsee sitä myös, sekä päänhuoltoa. 

Periaatteessa siis apurahakauden tuomaa autuutta voisi rakentaa jo nyt, miinuksena rahapuoli ja päiväkodin aikataulut. Pitäis lakata välittämästä muiden mielipiteistä. Sama pätee taiteeseen. Pitäisi vaan oikeasti tehdä mitä haluaa eikä mitä odotetaan, tai mitä luulee että odotetaan. Jos tulet kutsutuksi superlupaukseksi, saattaa tulla pikkunen paniikki että nyt täytyy suoriutua. Jos vaikka saisit sen apurahan niin siitä tulisi "näytön paikka". Jos et saa apurahoja etkä menestystä, sitten vasta stressi onkin. Onko milloinkaan hyvä? Ja fakta on, että jos maalaukset muutenkin liikkuu vähän, ei paljoa kannattaisi miettiä sitä rumaa ruskeaa. Ei ole mitään pakkoa ylläpitää mitään kenenkään minuksi tituleeraamaa linjaa. Pitäisi olla välittämättä muiden mielipiteistä. Pitäisi ja pitäisi. 

2016, ei tule ikävä

Täs kohtalokkaasti tämmösen vaahteranlehden kanssa

Ei oo paljoa maalailtu. Valokuvia on tehty päivästä toiseen. Muotokuvaa ja hääkuvaa ja vaikka mitä merkkipäiväkuvaa. Haluan kaikki pakettiin nyt ennen vuodenvaihdetta että sitten voi keskittyä vain taiteiluun. Jokseenkin turhauttavaa kun pääsi hyvään vauhtiin ja matskua tuntui tulevan todella luontevasti, ja sitten täys stoppi. Ei ole ehtinyt maalata yhtään. Noo kohta kohta. 

Perheneuvolastakin on selvitty ehjin nahoin, ei tosin ilman taistelua. Lopullisessa lausunnossa kävi ilmi että lapsi on skorettanut pikkasen alle ikätasonsa monessakin ADD:n viittaavassa asiassa, mutta ei merkittävästi. Asiaa jäädään seuraamaan. Asiavirhettä ja muuta käsittämätöntä paprussa olikin sitten sen verran, että hermoromahduksen saattelemana vein lippulappusen takaisin ja vaadin oikaisua yhteen jos toiseenkin kohtaan. Tutkimusten tulkinta on mielestäni kyllä hyvin subjektiivista. Ihmeellistä, että jos lapselle muuten luontainen käytös ei näy testeissä ollenkaan, niin ei nähdä yhteyttä testitilanteessa feilaamisen ja näiden alle ikätason menneiden testien välillä. No, minä en ole tässä ammattilainen, joten näillä mennään. Toimintaterapiasta ei ollut suositusta josta myös vedin huippuheparit. Ei kuulemma tarvinnut erikseen mainita. Lähetekin pitää hoitaa itse lastenneuvolan kautta, jonne painostivat minut soittamaan. No soitin. Ei ollut lausuntoa vielä. Ei voida tehdä mitään. Tätä yritin sanoa mutku ei. Ei olis myöskään tullut lähetettä toimintaterapiaan ellen olisi jälkikäteen vaatinut siitä mainitaa paperiin joten viittä vailla oli, ettei kussut koko hommeli ja täysin turhaan oltas käyty kasvatus&perheneuvolat ja tutkimuset. Kyllä näissä täytyy olla hyvin tarkkana ja vaatia. Nyt sitten lähete saatiin ja päästään lopultakin käsiksi itse ongelmiin, eli aistiyliherkkyyksiin. Kyllä oli taistelun takana. ADD - piirteitä on, mutta näin pienellä niitä ei vielä voi varmaksi sanoa. Vahvasti tuli esille se, että lapsi on perfektionisti eikä halua epäonnistua. Ajattelin ensin että mistä ihmeestä tämä on tullut, kun itse olen todella suurpiirteinen ja hukkaan kaiken. Mutta ei se toisaalta kyllä pidä paikkaansa. Pyrin täydellisyyteen niissä asioissa joihin pystyn ja muissa mennään sieltä missä aita on matalin, tai sitä ei ole ollenkaan. Maalauksissa mikään ei riitä. Piirros ei voi olla koskaan tarpeeksi hyvä. Kun lapset maalaavat, ei saa tehdä "väärin". Kun opetellaan uusia asioita, opetellaan kädestä pitäen alusta loppuun proseduuri oikein. Kun selitän asian, selitän juurta jaksain. Mutta muiden edessä en juuri välitä miten suoriudun. Se on eri lapsella. Hän kun ei tee mitään jos on pelkona epäonnistuminen. Tämä hyvä artikkeli tuli mieleen: Viivyttelin, koska pelkäsin epäonnistuvani . 

Ja näinhän se menee. Olen viivytellyt näiden kuvien kanssa. Viivyttelen maalauksen aloittamisen kanssa. Tuossa artikkelissa pohditaan sen mahdollisuutta, josko täydellisyyteen pyrkiminen olisi sen peittelyä, että taidot eivät riittäisikään. No oho. Tietysti. Mutta sen taka - ajatus on kiinnostavampi: että uskoisimme, että taidot jotka omaamme ovat synnynnäisiä, emmekä voi harjoittelemalla niitä parantaa. Se on itselle selvää, että tietysti voi parantaa. Jokainen päivä kun piirrän ja maalaan ja kuvaan, parannan edellisestä kerrasta. Kehitys on päättymätöntä. Artikkelissa nähdään kolikon toinen puoli siten, että toisenlainen persoona taasen näkee epäonnistumisen mahdollisuutena kehittyä, ja näin välttyisi viivyttelyltä. 

No ei siltä välty, silti, koska haluaisi olla epäonnistumatta. Vaikka siitä silti oppiikin. Kuvioita tässä sotkee ehkä adhd. En ehkä ole kyennyt harjoittelemalla parantamaan kykyjäni muissa kuin niissä asioissa, joita osaan. Muissa asioissa ei pysty eikä kykene, kun ei muista eikä opi. Kyse on siitä että ei ole ollut oikeita keinoja oppia, kun ei tiennyt. Tältä haluaa pelastaa lapsen. Että hänelle näitä rajoitteita ei mieleen muodostuisi. 

Mutta muodostuu ne kyllä tässä vielä tänäkin päivänä aikuisenakin, vaikka muutoin toisin tietää ja ymmärtää. Kesästä asti seinällä roikkunut piirustus ei ole vieläkään saanut maalia päällensä, kun ei uskalla. Epäonnistuminen polttelee valmiiksi. Piirrosta on tehty viikkoja. Tosin jos olisin vaan reippaasti maalannut ja todennut että vituiksi meni, olisin jo tehnyt monta uutta tilalle. Mutta epäonnistumisen pelko on niin halvaannuttavaa. Se olo, kun ei osaa, ja muut osaa varmasti paremmin, ja itse on aivan paska. 

No, positiivisempiin asioihin! Tässä mennään kohti joulua. Kauhee ressi. Kohta lähtee myös täydet hometalolainat juoksemaan, mikä ei kauheena ressiä lievennä. Ai niin positiivisia asioita piti. 

Hmm hmm. No se, että vuosi vaihtuu. Menee tämä kauhujen vuosi pois. Vaikka uuden "vuoden" voi aloittaa vaikka tänään. Mutta tämä oli harvinaisen kamala. Reilun vuoden sisällä kuoli niin monta läheistä ja tapahtui vaikka mitä surkeaa. Ensi vuonna ei ole kenelläkään lupaa kuolla tai muutakaan. Positiivinen asia. Vuosi vaihtuu. Elämä jatkuu. All that you've loved is all you own.

Huomenta Turku, hyvin pyyhkii

Maanantai = kroisanttii ja vaniljateetä, kuvankäsittelyä, Annan ripustus ja aurinkoo. Pus!

Suuri illuusio

Ollaan käyty Lapsi A:n kanssa kasvatus- ja perheneuvolassa jokunen viikko. Alunperin päädyttiin sinne neuvolan kautta, päiväkodin ehdotuksesta, sillä pk:n ja kodin rastiruutuun - arviot lapsen käyttäytymisestä poikkeavat toisistaan. Kotona A on levoton ja saa kiukkukohtauksia, päiväkodissa on ollut vetäytyvä ja väistelevä eikä osoita minkäännäköisiä kiukun tunteita. 

Tämä nyt on tietysti lähtökohtaisesti ihan normaalia, että suuremmat tunteet osoitetaan tutussa ympäristössä ja tutuille aikuisille. Vaan kun meillä nyt on taustalla tässä kaikenlaista, niin tulee tietysti pelko että lapsi on ahdistunut. Itse olen myös havitellut selvitystä ADD:n mahdollisuudesta, ja sitä tässä seulotaan samalla. A:n kiukut sun muut kun rajoittuvat aika pitkälti tilanteisiin joissa kapasiteetti jossain määrin ylittyy: liikaa toimintaa, yllätyksiä, ahdistavat sukat, väärän tuntuinen paita, väärän tuntuinen ruoka, kiire, jännittävä asia. Tuloksena on useimmiten raivari ja äiti saa nyrkistä.

Jokunen viikko on siis oltu tentattavana. A on toisessa huoneessa tekemässä tehtäviä ja minua haastattelee sosiaalityöntekijä. Keskustelut ovat melko pitkälti pohjautuneet omaan elämänkaareeni. Mitäs kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä ja missä, ja mitä kaikkea draamaa sitä elämään on kuulunut. Ja onhan sitä toki kuulunut, ei käy kiistäminen. Sosiaalityöntekijän (myöhemmin "täti") tehtävänä vaikuttaisi olevan sen arvioiminen, että miten jaksan kotona lasten kanssa ja onko nämä raivarit ja lapsen epävarmuus johdannaisia siitä. Eniten toistuva mantra on se, että "miten sinä olet jaksanut kaiken tämän keskellä?" "Eikö se ole aivan mielettömän raskasta?" Eikö ole raskasta kun on niin vähän rahaa, että joutuu kokoajan laskemaan että mistä saa rahat laskuihin ja miten ruoka riittää, esimerkiksi. Kun on muutenkin niin paljon kaikkea vaikeaa.

Jotenkin hymyilyttää. Eihän minulla ole koskaan ollut rahaa, enkä sitä ole erityisemmin kaivannutkaan - siis sen välttämättömimmän lisäksi. Olen ihan aina laskenut paljonko rahaa on ja mihin se riittää. Miksi ihmeessä siitä nyt yhtäkkiä olisi tullut hirveän raskasta? Tai kaikenlaiset kurjat tapahtumat elämässä. Miksi ihmeessä niitä pitäisi jäädä kelaamaan? Kantaa kokoajan mukanaan? Nehän on takana, menneisyydessä. No ainakin iso osa niistä. Totta mooses on raskasta jos ei muuta tekisi kun niitä miettisi. Ja miksi ihmeessä alkaisin katselemaan elämääni niin negatiivisessa valossa? Parempi vain vihellellä matkallani. No eikö se koskaan paina ja välillä on varmasti vaikeaa, jatkaa täti jankkaamista. No on on. Välillä saa hengitellä todella syvään ja onhan se välillä raskasta. Kyllä kaikki tunteet pitää ottaa sellaisenaan vastaan ja käsitellä pois. Tämän blogin kirjoittaminen on yksi tehokas keino siihen. Se perustuu täysin samaan kuin se, että jos nukkumaan mennessä ei saa unta kun on niin paljon mielessä, kannattaa kirjoittaa ne kaikki asiat ylös. Lakkaavat heti pyörimästä. Tässä ne haihtuvat samalla tavalla. Toinen on tämä maalaaminen, musiikin kuuntelu, koirien kanssa ulkoilu, mitä näitä nyt on. Mutta koskaan ei saa jäädä tuleen makaamaan, ja sitä sanoin sille tädillekin. Olen aina ollut käytännön ihminen tässä mielessä: mitä vaikeammaksi asiat menee, sitä selkeämmin alan tekemään asioita niiden korjaamiseksi. Talossa on hometta niin hoidan tutkimukset. Hommaan ahdistuneen ystävän hoitoon. Kun veljeni kuoli, printtailin kaikille yhteystietoja auttaviin puhelimiin ja mielenterveyskeskuksiin ja seurakunnan palveluihin. Pitää toimia. Asiat on asioita eikä ne parane märehtimällä. Täti kuulostelee puheitani ja kysyy että kuulostat siltä että olet käynyt jossain terapiassa joskus. Vastaan että joo, kävin kriisiterapiassa kun veljeni kuoli. Että jotenkin puheeni kuulostaa sellaiselta että olen oppinut puhumaan analyyttisesti. No joo. Lueskelen filosofiaa ja sensellaista shittiä jo työni puitteissa. Työni on kelata ja analysoida ja miettiä. Tätähän minä teen. Selitän asioita puhki, mutta kuvina.

No siinä tentatessa on jo vähän alkanut ärsyttämään. Ei ole nimittäin kysytty yhtään kysymystä siitä missä yhteydessä A saa hepareitaan tai mihin ne minusta liittyvät. Pitää kartoittaa kokonaistilanne, ymmärrän, mutta entäpä jos kyse ihan oikeasti onkin aistiyliherkkyyksistä tai ADD:stä, eikä siitä että mutsilla on niin vaikeaa? Yritän luottaa siihen että he ovat ammattilaisia. Tenttailu alkaa ahdistamaan A:takin, joka eilen kuiskutteli että hän on sitten juksuttanut sitä setää. Minä kauhistuneena että eikä, mitä olet juksuttanut? No setä on kysellyt että minkälaisia tuhmuuksia A tekee, ja hän on kuulemma juksuttanut tekevänsä kaikenlaista tuhmaa mitä oikeasti ei tee. No olen heti paniikin partaalla että mitähän neiti on kertonut tekevänsä. Mutta tuo pikkuihminen on varustettu samanlaisilla analyyttisillä aivoilla kuin minäkin. Todennäköisesti asia on niin että hän on rehellisesti kertonut vaikkapa lyövänsä ja nyt on alkanut pelottaa että olisikohan niin saanut sanoa. Olen joskus jutellut A:n kanssa että saako toisia lyödä. Että olisiko se kiva jos äitikin löisi kun suuttuu. No ei olisi eikä niin saa tehdä. Itse asiassa jos äiti tekisi niin, niin tulisi poliisit ovelle. Tällai jälkeenpäin kun miettii niin sen olisi voinut jättää kertomatta. Lapset nyt kuitenkin kiukkupäissään lyövät, eikä siitä saisi kyllä syyllistää saatika pelotella poliisilla. Kaippa hän nyt ajattelee, että tuli kerrottua että lyö, niin seuraavaksi tulee poliisi. Likka on fiksu, vähän turhankin fiksu välillä. Ja minä vähän hidas hoksaamaan mitä tulee suusta päästettyä.

No mutta: ajattelin tässä töihin ajellessani tätä, että miten ajatteleminen tuntuu olevan harvinaista tai erityistä. Näin bussipysäkillä naisen, joka tuijotteli alaspäin kädet puuskassa. Ajattelin, että toivottavasti en itse ole isona sitten tuo nainen tuossa. Suhteet ja kaikki muukin mennyt perseelleen ja on katkeroiduttu. No analyysi oli varsin pikainen kun siitä vaan ajelin autollani tuon naisen ohi, mutta se jotenkin herätti. Oliko tuo nainen yksin? Miten hän on päätynyt jäämään yksin? Yrittänyt tarpeeksi monta kertaa, ja aina saanut nenilleen? Ei olisi varmaan helppoa enää tuossa iässä löytää kumppania, tai se tuntuu myöhäiseltä, kun elämää on enemmän takana kuin edessä. Äkkiä tavoitin sossutädin ajatukset. Hän varmasti ajattelee minua kuunnellessaan aikalailla samoin. Jos nyt ei ole elämää enemmän takana, mutta kuinka vaikeaa on pitää se katse siellä tulevissa päivissä eikä pyöritellä niitä menneitä. Ajattelin, että jos tuo nainen tuosta vetäisi ryhdin suoraksi, kampaisi tukkansa ja varustaisi kasvonsa hymyllä, ei se kumppanin löytäminen olisi enää yhtään niin mahdotonta kuin mitä se on, jos hautautuu siihen epäonneensa (oman mielikuvitukseni tuottama kuvitteellinen tilanne siis, ehkä sillä naisella oli vaan kahvi loppu tms). Ja tuo on se mitä itse yrittää ylläpitää. Naaman menosuuntaan eikä vilkuilla niin paljon olan yli. Autossakin tulee perkele paha olo jos kokoajan kyttää takapenkille eikä pidä katsetta tuulilasissa. Mutta sitä niin monet ja niin helposti elää vaan siinä putkessa jossa mennä rytkytetään elämä syntymästä hautaan, eikä ajatella että miksi nämä asiat minulle tapahtuvat. Miksi toimin ja tunnen näin. Että asiat eivät vaan tapahdu, sitä ei kerta toisensa jälkeen vaan sattuman vuoksi valitse tietynlaista kumppania tai sitä ei vaan toimi miten toimii. Kaikella on syynsä. Ei se ole rakettitiedettä. Meitä ihmisiä itse asiassa ohjaa aika rajallisetkin toimintamallit. Mutta emme koskaan pysähdy ajattelemaan niitä. Siinä vaiheessa kun alkaa tuntua siltä että asiat vaan konrolloimattomasti tapahtuvat, alkaa menettää otetta. Ei se ole niin. Niin kauan kun henki pihisee, voi vaikuttaa siihen missä mennään. Edes vähän. Edes siihen, kumpaan päin se naama osoittaa. Olotila on lopultakin illuusio.

Kuvailin häitä viikonloppuna. Siinä vasta illuusio. Ihmiset ovat rooliasuissaan, tulevat tilaisuuteen näyttelemään juhlia ja hauskanpitoa. Varmaan iso osa ei olisi jaksanut edes lähteä. Kyllä se fiilis siitä kuitenkin kaikilla nousee, kun kaikki ovat uskottavasti hommassa mukana. Kaikki vetävät oman roolinsa. Minä olen siinä tilanteessa ulkopuolinen. En tunne paria, ja olen paikalla puhtaasti töissä. Tallennan näytelmää. Ihmiset kokevat läsnäoloni kiusalliseksi, koska tulen pudottamaan heitä tunnelmasta. Ottamaan kuvia kun he syövät. Palauttamaan hetkeksi todellisuuteen. Monet vetäytyvät tuosta muistutuksesta ja kääntävät päänsä pois. Ja kun poistun paikalta, he jatkavat juhlimista, palaavat rooliinsa. Joukkouhrmiossa hauskanpitoon uskotaan, ja siinä on helppo olla mukana. Fiilis kuitenkin tipahtaa hyvin helposti: ei tarvitsisi kuin laittaa valot päälle, sulkea musiikki. Yhtäkkiä olisikin vähän hölmö olo siinä koltussaan. Ilonpito on lopultakin päälle vedettyä siinä tilanteessa. Jos se olisi absoluuttista ja tahtomatta tarttuvaa, myös minulla olisi ollut hauskaa. Ei ollut, olin töissä. Selkää sattui ja se kramppasi.

Se ilo on muilla silti aitoa. Asetutaan juhlijan rooliin ja annetaan sen viedä, ja on aidosti hauskaa. Sitä voi siis itse vaikuttaa siihen, missä mielentilassa on, eikä antaa ympäristön sitä sanella. Ympäristö ei sanellut sitä että minulla olisi automaattisesti ollut hauskaa, eikä juhlijoiden mielentila muuttunut minun mielentilakseni.

Sossutäti näkee asian niinpäin, että ympäristö tekee tuon tunnetilan, eikä siihen itse voi liiemmin vaikuttaa. Totta ja ei totta. Olisin voinut minäkin antaa ilonpidon tarttua, mutta se olisi varmaankin vaatinut sitä että olisin laskenut kameran ja tarttunut viinilasiin ja heittänyt hameen korviin. Mutta ympäristö ei sanele sitä. Minä sanelen. Siinä on ajattelemisen ero. Ei elämä niin mene että kävelet jonkun häihin ja muutut vain iloiseksi koska ympäristö määrittelee sen. Ei se niinkään mene että ympäristö on kivinen niin muutut bussipysäkin murjottavaksi naiseksi. On ehkä vaikeampaa vetää se juhlailluusio niskaansa yksin, mutta ei yksin tarvitse ollakaan (tai tässä täytyy kyllä sanoa että ympäristötekijät ovat avainasemassa).

Mutta pitää ajatella. Miksi ollaan tässä. Miksi tunnen näin ja miksi toimin näin. Miksi tuo tai tämä tapahtuu, ja mitä asialle voi tehdä. Nuo kun unohtuu niin naama kääntyy tuijottelemaan niitä tehtyjä virheitä ja paha olo tulee. Pidetään se naama menosuuntaan, vaikka kuinka välillä otetaan pataan.
Ei se sitä meinaa että joka päivä pitää väkisin vääntää virnettä naamalle. Täytyy vaan kelata niin että elämä on kokonaisuus, se ratkaisee, eikä yksi tai useampikaan paska kausi. Saa murjottaa bussipysäkillä kun sellainen aika on, mutta homma menee pipariksi jos koko elämäänsä alkaa mittaamaan sen mukaan. Ugh.

Onni

Onni ei ole ilmiö, joka haihtuisi kokonaan.
Se vaan väsyy liian herkästi ja menee nukkumaan
ja sen himmeä selkä hyytyy. 

Mutta odota vielä
odota vaan
kun unesta lanka katkeaa
se sinistä silmää raottaa
ja sinua kohti kääntyy.

Ja äkkiä
vailla mystiikkaa
se juoksee keskelle maisemaa
kun metsä on täynnä mustikkaa
ja kuusikon reuna kimaltaa
ja yöllinen tuuli tyyntyy.

Aulikki Oksanen

Voi kuinka myrsky rauhoittaa

Ei kyllä pidä alkuunkaan paikkaansa tuo otsikko, mutta sillä oli hyvä aloittaa kun olen ns. löytänyt tämän upean levyn. (löytyy täältä: https://play.spotify.com/album/2li0vs5aLIkTjn0fqrzIbM?play=true&utm_source=open.spotify.com&utm_medium=open )

Tai myrsky rauhoittaa, kun on rauhas oman peiton alla lämpimäs ja kaikki on ihan jees. Rauhoittaa siis silloin kun kontrastina on rauha, ja luottamus siihen että talo on niin vankasti rakennettu että katto ei irtoo. Meren rannalla myrsky ei rauhoittanut, sillä kämpässä oli tosi kylmä ja takka ei vetänyt, ja kyttäsin jatkuvasti että kuinka korkealle vesi nousee. Tiesinhän toki sen että ei se talon kylkeen asti nouse, mutta aika lähelle kuitenkin, ja varmuden vuoksi oli ikkunassa istuttava. Vetäkääme tästä suora viiva tähän hetkeen. On myrskyä joo eikä pysty rauhoittumaan nauttimaan siitä vaan on kokoajan valmiustilassa. Lähtökuopissa. Varomassa ja vartioimassa ja miettimässä, että mitenköhän tässä käy.

Viittaan tietysti ihmissuhdemyrskyyn. Kun ryhtyy parisuhteeseen sitä on hirveä kasa odotuksia ja toiveita. Haluun tällasen ja tällasen elämän ja suhteen ja tätä ja tota. Sitten sitä odottaa että se toinen tuo tai mahdollistaa niitä, tai sen kanssa olisi sellasta. Vaan hyvin harvoin jos koskaan löytyy sellaista ihmistä joka täyttää ja toteuttaa sen kaiken. Ei sitä siinä alkuhuumassa tajua kun toinen on vaan niiiin ihana ja sulkee pois mielestään kaiken problemaattisen ja näkee vain kaiken iiihanan. Ja kun se arki astuu kehiin ja alkuhuuma haihtuu, ollaan viettämässä jatkuvia toiveiden hautajaisia. Ei sitten toteudukaan kaikki. Joutuu toteamaan että aika monta niistä toiveista on kuopattava jos meinaa tämän kanssa nyt sit oikeasti elää. Tässä sitä on nyt sitte puolin jos toisin luisteltu, kun sitä oikeasti tajuaa että tämä ei koskaan tuu toteutumaan. Tää ei tuu ikinä menee näin. Joudun luopumaan mulle tärkeistä asioista. Ja jos ei sitten haluakaan luopua niistä, niin mitä sitten?

Tuon hurvelin lisäksi röitä on riittänyt (josta en toki valita) enemmän kuin tarpeeksi ja voi jessus että tämä on ollut hirveä viikko, vaikka ollaan vasta keskiviikossa. Olen unohtanut tasapuolisuuden nimissä ehkä molempien lasten eväsretket. Olen toki lukenut ne tiedotteet ja mukamas todennut että ei mitään merkittävää mitä pitäis muistaa, ei huolta. En tiedä mitä olen lukenut. Väärien viikkojen tiedotteet ehkä? Kaikki on vaan kadonnut mielestä samantien lukemisen jälkeen ja on sitten kai ajatellut että ei siinä vissiin sit mitään ihmeellistä ollut. Olen hukannut paljon kaikenlaista ja unohdellut yhtä jos toista. Ohjelmassa on niin paljon kaikkea että viikko, joka normaalisti on visuaalisesti mielessä sellainen palikkajono, on nyt palikkakasa enkä hahmota enää mitä piti ja missä ja milloin... LÄÄÄKKKEEETT!! Huutaisi ystäväni tässä kohtaa ja hei, olen syönytkin niitä! Ongelma piilee siinä että kun paine kasvaa niin kapasiteetti laskee. Pitäisi yksinkertaisesti syödä enemmän niitä troppeja että pysyisi nyt perässä kaikessa. Mutta jos syön vähänkin enemmän, en kuule itseäni enää.

Tuo ADD - video minkä postasin tähän tovi sitten ilmaisee, että miksi. Saan ehkä vahvemmin lääkittynä asiat tehtyä ja muistankin paremmin, mutta ajatukset eivät enää kulje. Videolla tyyppi kuuli kaikenlaista kuiskausta kokoajan, mikä on myös hyvin kuvaavaa. Minä kuulen oman ääneni, ihan rauhallista jutustelua, tällaista samanlaista kuin mitä kirjoitan tähän. Dialogia. Se saattaa mennä vaikka näin:

"Hei pitäiskö tota piirustusta kattoo. Aloita isoista alueista. Isompi pensseli. Hei rätti. Kato nyt. Kauempaa. Tosta. Onkohan toi nyt liian. Mieti. Mieti. ---
Silmä. Kaari. Tosta pitäis enemmän. Pistä toi tohon viereen ja katso tarkemmin."

Siis tällaista perus höpöttämistä itelleen. Kun ajatus harhautuu se lähtee tuosta helposti:

"Katso tuosta tuo nyt. Kato nyt oot tehnyt ruutusuurennoksen väärin. Kato nyt ei noi ruudut oo samankokosia. Pitää tarkistaa. Pohtoshoppi auki. Miten nä on nyt väärin miten oot taas laskenut ne pieleen miten näin yksinkertanen asia on nyt taas voi hitto oikeesti nyt lasket mittaa nyt. Missä se mittanauha on. Ei oo todellista kaikki mitat on kotona miksi ne piti viedä sinne kotiin edes kun et kuitenkaan piirrä voi hitto sentään. Siellä ne nyt on kotona ja jäi muuten tiskit pöydälle kaikki nyt nekku hyppää taas pöydälle voi hitto. Se pitää muuten pestä juuriharjalla ja hioa se pöytä et se olis siisti taas. Toisaalta kiva kun siinä näkyy elämän jäljet, siinä toises pääs näkyy vieläkin muuten puurojälkiä kun vili oli vauva pese niitä nyt sitte. Pöytä oli sillon pitkittäin aavarannassa siinä ikkunan lähellä. Siitä oli kyl niin ihana katsoa aamuisin ikkunasta ulos kun joi aamukahvia. Hitto että siellä on muuten rauha. Aina kun käy vähän metsässä tai merellä ja kaikki tää white noise mitä kaupungissa on ni ei siellä ole sitä. Tulee niin sellanen rauha. Melkeen haistan nenässä neulasten tuoksun ja sen aamun ja sen. Meren. Se oli kyl joka päivä erilainen se maisema ikkunasta ei paljoo tauluja tarvittu. Tääl me nyt sit ollaan turussa ja kokoajan kuuluu white noise. Autot ja kaikki ja junat ja lentokoneet. Nytkin kuuluu kokoajan tota ääntä tossa autot ajaa ohi ja rappukäytävässä kuuluu kun tulee taas lähetys yläkertaan ja sit autot kuuluu taas ja MITÄ HELVETTIÄ MÄ OON TEHNYT TÄLLE PIIRUSTUKSELLE voi jeesus kun ei voi yhtään ajatella (olen siis ajatuksissani kokoajan jatkanut piirtämistä ja tehnyt ihan mitä sattuu)!!"

Tuommosta pulinaa. Kun otan lääkkeen niin se pulina vaimenee. Kun lääkkeitä on otettu tupla-annos, minä vaan piirrän. Katson kuvaa ja piirrän. Ei höpötystä. Mutta ei sitten voi maalata. Maalatessa pitää pystyä kinastelemaan ittesä kanssa ja pulisemaan kokoajan. Sinist. Eiku punast. Mikä linja. Tohon suuntaan. Tolleen. Tohon. Missä se on. Hiili. Ota se tosta noin ja tohon ja sit toi tosta mee tonne laita tohon. Kokoajan. Ja musiikki pitää soida taustalla ettei ajatus nappaa just jostain käytävän äänestä kiinni ja lähe liihottelemaan jonnekin kauas pois.

Se on aika tarkka homma että mikä se oikea annostus on. Periaatteessa nyt paineen alla tartteis tuplat mutta kun pitäis pystyä tekee taidetta myös ja kirjoittamaan ja suunnittelemaan. Ei onnistu vahvasti lääkittynä kirjoittaminen sitten ollenkaan.

Tässä on ihan mukavaa hommaa kyllä, Fotarit alkaa taas huomenna ja valokuvakonsertin runko pitäis nyt naputtaa kasaan. Hyödyllisesti olen nyt käyttänyt päivän ekan tunnin tähän naputteluun mutta tämä piti nyt saada sylkästyä ulos. Johan helpottaa. Puhuessani kankaan kuvio alkaa hahmottua. Silloin minä saan tietää.

Add:n päässä

Törmäsin tähän mainioon videoon joka havainnollistaa erinomaisesti eron lääkittynä ja ilman lääkettä. Ajatus laukkaa eikä sitä voi pakottaa keskittymään - paitsi lääkkeiden voimalla jota tuo laatikko tuossa kuvastaa - mutta omaan päähänsä ja ajatuksiin ei sitten oikein pääse enää käsiksi. Ruokahaluttomuuskin tulee tuossa huomioiduksi. Sekä lääkkeetön hyperfocus, jonka turvin naputtelin aamun ratoksi päälle neljäkymmentäkuvaisen tarinan googlen kuvahausta löytämistäni kirjan sivujen kuvista, jotka yhdistelin dialogin muotoon. Tässä meni rattoisasti koko päivä. Onneksi saikkupäivä :D

<iframe src="https://player.vimeo.com/video/163852097" width="640" height="360" frameborder="0" webkitallowfullscreen mozallowfullscreen allowfullscreen></iframe>

Katso linkki jos video ei toimi: https://vimeo.com/163852097

Aloitetaan uusi

Maalaus nimittäin! Ihan kunnon maalaus pitkästä aikaa.




Olavi rytmittää ja aletaan tekee.
Valtavasti mielessä kaikkea mitä pitäis tehdä. Mielessä on myös nimi: How to erase a memory. Jotenkin ärsyttää se, useimmiten mieleen jää kangastelemaan teemat ja nimet englanniksi ja suomeksi ei käänny kuitenkaan "ihan samalla tavalla". Usein sitä nimeä keksitään just ennen näyttelyä mutta nyt on istunut tässä, väkertänyt, kelannut ja kaikki nämä kuolemanteemat ja piinat tuntuu kulminoituvan tähän. Mielikuvien pyyhkimiseen ja toisaalta siihen että pelkää niiden ja itsensä ja kaiken tutun katoavan. Kuinka pyyhkiä muistikuvat. Muistot. Kuinka muisto pyyhitään. Kuinka muistikuva pyyhitään. Kuinka muistijälki pyyhitään. En ole ihan varma miten sen suomeksi asettelisi.

No ei se mikään kiveen kirjoitettu ole, mutta herättää tällä hetkellä. Seurataan sitten sitä mutta kuten Olavi yllä rytmittää, niin tollai sykkeellä.

Jokivarren museoturnee

Perinteikäs taidekoulun tyttöjen galleriapäivä. Käväistiin ensin Auran Galleriassa josta poistuin näyttelyajan kanssa, eli jonkinnäköiset avajaiskokkareet olisi tiedossa vuoden päästä taiteiden yönä.

Siitä eteenpäin kohti Ars Novan aula cafe'a. Tyhjällä vatsalla ei tule taidetta katseleman, joten lounas ensin. Maistoimme sieniä; emme edelleenkään kollega Essi Peltosen kera pidä niistä. Toisin kuin kollega Anna Aho joka söi kakomatta kolme.

Ars Novan kattaus oli vähän pliisu. Suurimmalti osin samat teokset mitä oli esille viime- vaiko toissakesäisessä kokoelmanäyttelyssä. Ehkä suurimman elämyksen allekirjoittaneelle tuotti tuo yllä seisova ajatelma. Ilahduimme kyllä kaikki Jaakko Sieväsen suuresta maalauksesta, varsinkin kun sen vastakappale löytyi WAMin seinältä!

Valokuvakeskus Perissä on esillä koskettava setti valokuvia esineistä jotka ovat kuuluneet kiireellisesti sijoitetuille lapsille. Näyttely tarjoaa karua statistiikkaa: Vuonna 2013 yksi kymmenestä Suomessa asuvasta lapsesta oli lastensuojelun piirissä. 

Kuvat esineistä eivät hirveästi koskettaneet: monotoninen tapa kuvata esineet mustaa taustaa vasten eikä autenttisessa ympäristössään teki kokonaisuudesta ehkä turhan toteavan tietopläjäyksen. Tekstit sen sijaan herättävät. On aivan älytöntä ja surullista miten lapset joutuvat heittopusseiksi laitoksista ja kodeista toiseen. 

WAMin puolella oli kaikenlaista sekalaista. Ripustus oli osin vähän haastava. Joukosta löytyy helmiä, kuten tämä Kim Simonssonin tuore (2016) Moss Girl and Deer (Keramiikka, köysi, nailonkuitu). 

Lauri Astalan Maailma on fantasian kartta - installaatio. Tämä on hauska. 

Itse pidin tästä Paula Ollikaisen pienestä öljymaalauksesta "Juhlat" (2009). 

Sami Lukkarisen pikselimaalaukset jakoivat mielipiteet, äänestimme jatkoon äänin 2/3. Eteenkin koimme nimen "Russian Bride" (oikeanpuoleisin maalaus) tukevan tekniikkaa jossa mielikuva on selkeä kaukaa mutta lähellä ei näytäkkään enää samalta. 

Yleensä en lämpene tekstille valokuvassa ja näiden Jari Silomäen kuvienkin kohdalla olin eka et pthyi. Salaa olen dikkaillut kyllä ennenkin tätä "sarjasta Sääpäiväkirjani, 2001 - " kuvamaailmaa ja kyllä lämpenin kuitenkin taas näille Silomäen kuville, koska no, nämä tekstit ja kuvat vaan tekee niin nappiyhdistelmän. Nimenomaan sarjana. 

Näyttelyn parhaan ripustuksen palkinto tuli yleisestä haastavuudesta huolimatta WAMille tästä Johannes Paavola - Erika Adamsson - yhdistelmästä. Ilmiselvän muodon lisäksi aikuinen lasten kanssa rannalla - teema, toisessa ennen lapsista pääasiassa huolehtinut nainen ja toisessa mies, ja kiinnostavana yksityiskohtana tuo miehen fallistinen avainnippu tuossa ikäänkuin osoittamassa kuinka roolit ovat muuttuneet ja lapsia hoitava mies onkin voimakas maskuliininen ja asioita hallinnassaan pitävä hahmo eikä tossu alle alistettu lapanen.  

Taiteilijat Aho ja Peltonen Jan - Erik Anderssonin monrianismin armoilla. 

Vauhdissa

Just näin...

Kesä on tullut lillittyä ilman ADD - lääkkeitä. Sivuoireet yksinkertaisesti liian kovia. Eilisen pyörityksen jälkeen ajattelin kuitenkin ottaa uuden erän niiden kanssa vielä. Eilinen oli taas nimittäin niin klassinen: ensin unohtui käsilaukku, eikun hakemaan. Päiväkodissa huomasin, että saappaat jäivät kotiin. Oltiin vähän myöhässä joten ryhmä oli jo pihalla, puin lapsi A:lle äkkiä kurahousut ja ne lenkkarit sitten ja pihalle. Vein lapsen tavarat väärälle osastolle ja lapsi B:n sentään oikeaan osoitteeseen. Äkkiä hakemaan saappaat - palatessani huomaan että lapsi A ei ole pihalla. On sisällä, etsivät sadetakkia jonka unohdin pukea. No saappaat ja sadetakki niskaan ja takas pihalle. Itsekin suuntaan kohti työhuonetta, tai oikeastaan maalipuotia, onneksi muistin sen käsilaukun. Ostokset kassissa kaivelen lompakkoa, pankkikortti jäi kotiin. Päivä tarjoili rautaisannoksen jumitusta. Yritin ymmärtää alveja. Päiväni valopallona.

Nyt työhuoneella tuttu jahkailu ja kuhnailu. Aamusta lähtee myrkyt uudelleen kokeiluun.
Tänään taidekoulun tyttöjen kanssa syömään ja juoruilemaan galleriakierrokselle. Eka vähän teeskennellään että piirrettäis. Jep. Nyt olis kangasta ja piirtimiä ja maaleja mutta kun sais vielä ajatukset kasaan.

Luomenpoistossa

Käväisimpä lääkärillä tänään, rintaan kasvanutta ikävän näköistä luomea näyttämässä. Se operoitiin pois, todettiin pahan näköiseksi. Siinä leikatessa lääkäri tyytyväisenä tuumaili että tämä on onneksi pinnallinen, kunnes alkoi veri tirskumaan ja todettiin että kyllä se vähän syvempää mallia olikin ja luomea sai kaivaa pois. Verta lensi lääkärin silmiin asti, vaikka oli lasit päässä. Otettiin vähän isompi palanen pois ja tikattiin kiinni. Luomi lähetettiin patologin hutkittavaksi, tuloksia odotellessa.

Tässä kotiin päästyäni aloin tietysti heti googlettamaan, ei ehkä olisi kannattanut. Rinnan melanooma on erittäin harvinainen ja ennuste on hyvin huono. Lähettää mielellään etäpesäkkeitä aivoihin, keuhkoihin ja maksaan, ja etäpesäkkeistä melanoomaa ei voi hoitaa muutoin kuin elinikää pidentävillä keinoilla. Parannuskeinoa ei ole. Laitetaas se google kiinni ja sovitaan, että ei ole mitään syöpää oknp?

Lihava riita ja laiha sopu

Otsikon mukainen tilanne universumin kanssa. Eilen ajelin autolla kotiinpäin ja universumi näytti minulle keskisormea: taivaalle muodostui vasten tummansinistä ukkosmassaa kirkkaan valkoinen nyrkin muotoinen pilvimuodostelma, josta sojotti ylöspäin sentteri. Fuk you too. Musta kissa juoksi yli tien. Ja niin juoksi toissapäivänäkin. Tuskin maltan odottaa mistä tässä nyt vihjaillaan kun kuitenkin niin putkeen mennyt viimeaikoina :D No, tosiasiassa minähän en mihinkään enteisiin usko, tien yli juossut  musta kissa tarkoittaa sitä että mustalla kissalla oli kiire. Mutta lihavis riidois, niissä ollaan maailmankaikkeuden kanssa oltu hyvä tovi. Laihaa sopuakin se tässä tarjoilee kyllä.

Taiderintamalla on tullut "the tunne" siitä että punainen lanka on löytynyt. Tässähän olen viettämässä ns. "sapattivuotta", eli ei näyttelyitä sovittu ensivuodelle. Tässä kun on pari vuotta pakertanut jotakin näyttelyihin, on homman ydin päässyt pakoon. Tämän pitäisi olla toisinpäin, tai niin ainakin toivoisin, eli hyvää settiä tulee kokoajan ja on riittävästi, ja niistä koostetaan näyttely. Katse avajaisissa työhuoneella hikoilu vie voimat ja kuluttaa koko ydinajatuksen. Nyt haluan löytää varmuuden ensin.

Tämä tulee tietysti näkymään pankkitilillä joten olen nyt sitten itse se parjaamani taiteilija jonka paikka ei ole työkkärissä. Eli olen ilmottautunut työttömäksi työnhakijaksi. Tavoitteena ihan todella löytää työpaikka, ainakin auttamaan nyt tämän pahimman yli kun pitäisi uutta kotia etsiä ja pystyä ylläpitämään sitä yksin. Joskin myös tällä rintamalla on sovun mahdollisuus ilmassa roikkumassa. No, turhan aikaista sanoa juuta tai jaata, joten parempi varautua. Työpaikat ovat kyllä erittäin kiven alla. Jännityksellä odotan myönnetäänkö minulle työttömyystukea, tod näk ei.
Mutta miettinyt olen kovasti sitä mitä se työtön taiteilija oikein tarkoittaa. Enhän minä itseäni työttömäksi koe, kuten ennenkin täällä olen jupissut. Nytkin olen töissä. Moraalisen linjani vedän työttömyystuen nosteluun kuitenkin siinä että olen aidosti työnhaussa. Kai sitä taiderintamallakin nyt tavallaan työtön on, kun ei näyttelyitä ole. Parit tilaukset kyllä mieltä lämmittämässä! Mutta kyllä niin sitä perustuloa tässä kaipaillaan. Tai taiteilijoiden "työttömyys"kassaa. Jollain tässä on jokatapauksessa leipä pöytään kannettava itse. Luulen kylläkin että ei tipu kumpaakaan, duunia eikä työttömyystukea, joten pisteessä A pysytään :D
Pitää vaan saada nyt hyvää settiä kasaan.

Tässä tekstissä se punainen lanka ei kyllä esiinnyt. Olin lauantaina ystävien häissä ja kuvailin, ja sunnuntaina olo oli kuin rekan alle jääneellä. Ajattelin, että turnajaisväsymystä. No tänään se rekka peruutti vielä yli ja juna ajoi vielä siitäkin yli, eli tämä taitaakin olla lenssu. Särkee. Pää ihan jumissa. Keuhkot tulessa. Tietenkin, kun tänään deadline ja hommat venyneet. Olen tekemisessä edelleen kypsytysvaiheessa, eli fiilistelen mikä tapa piirtää nyt kiehtoo eniten. Piirretään siis, pientä ja paljon. Haetaan. Paitsi tänään, tänään vedetään väkisin homma pakettiin. Jos pystyy. Haluis vaan nukkumaan..
Häät oli kyllä parhaat mahdolliset. Juhlimassa porukka, joka on alkanut muodostumaan semmoset 20 vuotta sitten. Ryhmä on poikinut jo neljä pariskuntaakin. Hyvä.

Tänään näin

Tavallaan kaduttaa, tavallaan ei.

Pitkiä myös päivät

Ukki kainalossa

Ukki laskettiin tänään meren syliin.



Päivä ei olisi voinut olla kauniimpi: aurinko porotti ja meri oli tyyni. Tuhka jäi kauniiksi vanaksi meren selälle.


Laskemisen hetkellä kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Ei meistä kukaan ole rukoilijatyyppiä eikä runoilija. Olin kyllä ajatellut yhtä runoa mutta en lopulta muistanut siitä kuin viimeisen lauseen, joten mielessäni sitä mutisin: "Meri kantaa minut". Sen lisäksi mielessä hakkasi vain kiitos. Kiitos. Kiitos.



Meri taitaa kutsua serkkuanikin joten tätä lukiessani ajattelin myös häntä. Tämä pätkä mitä ajattelin, muodostuu Märta Tikkasen Arnaia - Mereenheitetty - teoksen kolmesta katkelmasta. Tässä se nyt on vaikka ei enää veneessä muistunut mieleen.

Ennenkuin pääsen perille
     kulkiessani pihan poikki
     sateen langetessa
     lehtien leijuessa
                        menetän ääneni

     tiedän mutta en tahdo tietää
     odotan sitä mikä on tuleva
     sitä mikä ei voi tapahtua
                        mikä tapahtui

Vain mustarastaan liverrys
maaliskuun aamuna: Miten sinä kestät
muualla kuin täällä? minun kanssani?

Kahdesti syntyneenä uin kohti taivaanrantaa
Koskaan se ei lähene. Ylös tai alas ovat hävinneet,
vihreää kaikkialla. Meri kantaa minut.

Opus on koko vallitsevaan tilanteeseen enemmän kuin osuva.. Takakansiteksti kuuluu näin:

Istun huoneessa jossa on neljä ikkunaa 

kudon kangasta Arnaiastaja hänen neljästä miehestään: 

Ikarios, isä, heitti häner mereen 

Odysseus, puoliso, matkusti pois 

Amfimonos, kosija, vastasi vaikenemalla 

Telemakhos, poika, on tulevaisuus ja huoli. 

Puhuessani kankaan kuvio alkaa hahmottua 

silloin minä saan tietää.

 Moni kyselee miksi pidän tätä blogia ja kirjoitan tänne kaikkea henkilökohtaista.
Tuon katkelman kaksi viimeistä riviä vastaa kysymykseen melkolailla hyvin.

Keskiyön bloggaaja

Pitkiä nää yön tunnit.

Kristallipallo

Haiku kristallipallolle

Näytä vuoden päähän

Näytä viiden vuoden päähän

*ttu

Näytä edes viikon päähän

Jos päätän niin

Tai näin päätän

Päätänkö taas perseelleen

Aina

Niin

Miksi

Ei helvetti

Ei ole viinilasi kristallipallo, ei

Mut mielummin sinne katsoo

Semmotto. Lomaa lusitaan yhä. Serkku on hyvästelty. Se oli astetta kovempi paikka. Aika ajoin tulvii samat tunteet tyyliin epäreilua-liian aikaisin-miksi-vihaan kaikkea-en suostu tähän, mitkä kukoisti kun veljeä haudattiin. Lähti väärä ihminen keskellä parasta aikaansa. Vääriltä ihmisiltä. Lamaannuttava tunne.
Muutenkin on lamaannuttavaa. Mitä käy meille ja mitä pitäisi tehdä. Oon tässä vaan toivomassa että vois tehdä aikahypyn vuoden päähän.
Syntymäpäiväni aattona sirotellaan isoisän tuhkat mereen. Ikuiset traumat jäi veljen tuhkan sirottelusta joten sunnuntaita odotellessa. En tiedä miten tässä voisi enää enempää ahdistaa. Tai no voin, lainaneuvottelut odottaa. Tuleeko työttömyysturvaa. Löytyykö duunia. Pärjätäänkö me. Ja tän kaiken kanniskelu yksin. Se.

Word!

Marilyn jostain kaukaa <3

Oijoi, hyviäkin uutisia

Hometalokauppa se ei sittenkään peruuntunut, ja teosmyynnillisestikin on sutinaa, joten!

Alakuloisuuttahan kaikkein parhaiten lääkitään shoppaamalla. Parempi sekin, kuin että lääkitsisin ryyppäämällä (kauheesti). Shoppailu on parasta myös hyvällä tuulella joten tämähän on win win! Tässä vähän luottavaisemmin mielin vähän jo. Tunnelissa ollaan yhä ja joka hemmetin valo on tähän mennessä osoittautunut junaksi, mutta ehkä se tunnelin pääkin vielä sieltä tulee.

Tämä taasen on aivan klassikko. Tilaukset ja muut hommelit saatu alta pois, ja pettymyksissäkin menty pahimman yli, niin olis hyvä fiilis aloittaa uusia duuneja jotka kutkuttelee mielessä. PAAAAIITSI että kesäloma alkaa. En tykkää lomailla. Mutta lapset tykkää ja ehkä saan siinä ohessa piirrettyäkin jotain. Tuntuu ihan hölmöltä lomailla taiteesta :D

Pikaisia luonnoksia

Shoppailin ikeasta kehyksiä. I know. Ei hyvä. Mutta tilin saldo myös ei hyvä niin on nöyrryttävä. Tekis nuo 6 pikkuruista ja 2 isompaa kehystä kuvaa täyteen loman aikana niin i'm happy. Ihan kiva tehdä välillä pienempää ja rauhassa. Vaikka kyllä se maali sieltä yrittää puskea joka kuvaan mukaan. Pitää tehä luonnoksia vaan rutosti että saa sen *juuri oikean* tavan yhdistää kaikkea. Väripapereita myös shoppasin. Tekstiä ajattelen. Pitää haalia englanninkielisiä sanoma/aikakausilehtiä.

Joo että semmosta! Ihan hyvä! Se on kohta sittennii lomalle lompsis. Yritän innostua asiasta. Lasten kanssa aikaa. Jes.

Ystävät

Onneksi mulla sattuu olemaan ne parhaat.

Ei kahta ilman kolmatta

Vietetäänpä seuraavaksi hiljainen hetki kalkkiviivoilla peruuntuneelle talokaupalle. Piti mennä sekin sitten manaamaan.

Kyllä nyt riittelee. Kengät on kuin lyijypainot.

Suru

Ei tässä enää voimalaulut auta.
Lehtiotsikoissa on tänään kiertänyt uutinen moottoripyörän ja hirven kolarista, joka päättyi kummankin kuolemaan. Tämä moottoripyöräilijä oli serkkuni.

Ei tätä voi käsittää. Ei löydy sanoja. Sen kun tietää miltä se odottamaton ja äkillinen poismeno tuntuu. On niin pohjattoman surullinen olo siitä mitä hänen perheensä nyt käy läpi. Tuntuu väärältä. Epäreilulta. Kohtuuttomalta.

Pistää mittasuhteisiin taas omia ongelmiaan. Tai pisti. Ei yhtään auta tulla kotiin kohtaamaan se oma surunsa. Ei nyt varsinaisesti auta sekään, että hometalosta oli jo kaupantekijäiset ensiviikolle sovittu, kun nyt alkavatkin epäröidä. No ymmärrän kyllä miksi, mutta silti. Nyt tuntuu iskuja satelevan oikealta ja vasemmalta kyllä hengittäminen on käynyt raskaaksi. Etsin apua astmapiipusta mutta ei se nyt ole astma mikä ahdistaa. Ei voi ymmärtää mitä on tapahtunut, on tapahtumassa ja tulee vielä tapahtumaan. Karmalla on kova työ kompensoida näitä ja aika monelle ihmiselle.

Voimalauluja

 What doesen't kill you makes you stronger. Olen tasolla timantti :D

 
C'est la vie my friends, it will be allright
Fuck it all and goodbye

 
Sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut ettet tuu koskaan toipumaan
Ja mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan
Joten anna mennä

 
Ihan vaan koska siinä sanotaan Maria :D



 Hold on little girl
Show me what he's done to you
Stand up little girl
A broken heart can't be that bad
When it's through, it's through
Build up your confidence So you can be on top for once
wake up who cares about Little boys that talk too much

 

You shout it out, But I can't hear a word you say
I'm talking loud, not saying much
I'm criticized
but all your bullets ricochet
Shoot me down, but I get up

I'm bulletproof, nothing to lose
Fire away, fire away
Ricochet, you take your aim
Fire away, fire away

You shoot me down but I won't fall
I am titanium
You shoot me down but I won't fall
I am titanium

Cut me down
But it's you who'll have further to fall
Ghost town and haunted love
Raise your voice, sticks and stones may break my bones
I'm talking loud not saying much

Stone-heart, machine gun
Firing at the ones who run
Stone heart loves bulletproof glass

You shoot me down 
but I won't fall 
I am titanium

Uuden edessä, vanhan äärellä

Kun pitkin kevättä alkaa epäillä että kaikki ei ole ihan kunnossa. Että toinen näyttäis olevan mukana vain puoliks, tai onko edes sitäkään. Kun eteen tulee asiaa toisensa jälkeen mitkä ei sammuta noita epäilyjä vaan vahvistaa niitä. Kun kissa lopulta nostetaan pöydälle ja kerrotaan miltä se kaikki tuntuu.  Miten epävarmuus syö kaiken eikä tiedä, miten sitä enää lähtee korjaamaan. Pyydetään miettimään että onko tämä nyt varmasti se, mitä toinen haluaa. Ja kun se toinen lopulta on miettinyt ja ilmoittaa muuttavansa pois, on edessä - taas - valtava repäisy irti sieltä, mihin on vasta alkanut asettumaan. Kun ei se perhe-elämä sitten ollutkaan sitä mitä se toinen halusi. Ei pystykään sitoutumaan. Maksetaan siitä kokeilusta nyt karmiva hinta.

Me jäädään lasten kanssa kamalaan pulaan. Koti ja auto lähtee alta, sillä rahat ei riitä hometalolainoihin, vuokraa, autoon.. yhden kuvataiteilijan minimaalisilla tuloilla.
Paniikki kuristaa kurkkua, mitä meille nyt käy? Täytyy löytää uusi koti ja pian - voi lapsiparkoja, eivät tiedä vielä että kaverit jää taas taakse ja tuskin ehtii edes hyvästellä.

Tähän lainaus Irinaa, joka pitää sanasta sanaan paikkaansa:

miten sä voitkaan olla

noin tyhmä ja viisas samalla

sun ristiriidat mut hajottaa

ei tällaista kestä

sä sanot et tahtoisit niin

uskoo yhteisiin unelmiin

mut kaikki vaan ei oo kohdallaan

sen sinusta huomaa

mikä mussa on vikana

mikä saa sinut pelkäämään

kättä ojentaa

mä en vieläkään tajua

mitä siinä voi menettää

jos heittäytyy

sä tiedät panokset pelipöydällä

ja tiedät että niitä ei helpolla

voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

oletsä koskaan ollut 

yhtään sen varmempi kuin nyt

tai pystytkö siihen ollenkaan

taistelenko yksin

tahtoisin sun näkevän

miten paljon mä tahdonkaan

että vois kantaamut leikit'sä sokeaa

vai johtuuko tää siitäet sä et tahdo

sä tiedät miten sääntöjä kierretään

ja kuinka niistä viidakko väännetään

johon eksyy, johon eksyy, johon eksyy

sun leikissäsi ei ole voittajaa

miten tää auttaa kumpaakaan

eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin

sä tiedät panokset pelipöydällä 

ja tiedät että niitä ei helpolla

voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

sä tiedät että kipu voi kasvattaa 

mut se ensin täytyy kohdata uskaltaa

ja voittaa, ja voittaa, ja voittaa

Lately

Oon ihan et

Terveinen

Näissä tunnelmissa menty nyt viimepäivät. Ihan mukavasti hommia onneksi kesällekin niin selviää ehkä hengissä :-)
Valokuvaus-, suunnittelu- ja tietsikkahommia painettu siis. Jos ensviikolla pääsis piirtelemään. Turku biennaali jäi nyt hakematta mutta ehkä ihan hyvä nyt keskittyä olennaiseen ja tehdä tilaustyöt alta pois ja tehdä ihan rauhassa ja ajatuksella seuraavaa settiä.

Taloa tänään esittelemään ja semmottos. 

Huomenna vähän rentoutuu Club for fiven keikalle.

Tämä löysi uuden omistajan

Pieni muotokuva tyttärestä

Tältä pohjalta uusiin töihin

Olen koittanut päivittäin piirrellä. Tässä yksi semmonen.

Hiiliharjoitus

Valokuvausrintamalla tämmöstä.

Tarina ammatinharjoittajan laskutuksesta

Pitäisi laskuttaa. Ajattelinpa siis perustaa toiminimen. Uppouduin Patentti- ja rekisterihallituksen sivuihin ja ihmettelin ennakkoverojuttuja, alveja, yritystekisteriä sun muuta. Tilikausia. Juttuja. Numeroita, paljon numeroita. Hieman apeaa, että toiminimen perustamisesta joutuu maksamaan reippaanlaisesti. 

No silmääni tarttui että ei välttämättä tarvitse perustaa toiminimeä voidakseen laskuttaa. Henkilö voi ilmottautua vapaaehtoisesti ennakkoperintärekisteriin sekä alv - rekisteriin. No sehän sopii! Ei PRH:n maksua eikä ongelmia tukien kanssa. Tämähän on helppoa. Y3 - paperissakin tuosta vaan merkitää että alkutuottaja, en ole yritys. Ei prh:ta kiitos. 

No alkoi sitten vähän mietityttämään että miten se lasku sitten tehdään. Tuleeko jotenkin erikseen ilmoittaa että on rekisterissä vaikka ei ole toiminimeä. Soitan verottajalle. 

"Ei ole mahdollista ilmottautua mihinkään rekisteriin ilman että perustaa yrityksen."

No minä alan inttämään vastaan. Kun netissä lukee. Sivuillakin lukee että ammatinharjoittaja voi rekisteröityä ennakkoperintärekisteriin. Jos vaikka on pientä satunnaista myyntitoimintaa (kirppis esim) niin voi ilmottautua olematta yritys. Juu. Voi ILMOITTAUTUA yksityisenä henkilönä mutta ilmottautumisen jälkeen olet yritys vaikka et toiminimeä perustaisikaan. Sinulle nimittäin kirjataan Y - tunnus jokatapauksessa. 

No sain hepulin. Että kolmen huntin keikan takia minä tästä alan yritykseksi, laitan laskun menemään, maksan minulle määritellyn ennakkoveron (minimissään 170/erä) ja ehkä vielä alvia tuostainoin JJJAAA sinne meni lähes kaikki tulot. Ja sen jälkeen kun minua on siunattu y - tunnuksella, olen täten yrittäjä, eli TE - keskukseen ei olisi nyt viimeistäänkään mitään asiaa. Toimeentulotukea saadakseen pitäisi käsittääkseni myös lakkauttaa yritys. Ja Y - tunnus vaikuttaa myös asumistukeen. Eli satku jäi käpälään ja siitä keikasta lähtikin sitten koko turvaverkko alta. 

Soitan koko verohallinnon läpi ja hyperventiloin asiakaspalvelijoille että näinkö me saadaan suomi nousuun - pakotetaan itsensätyöllistävä ammatinharjoittaja yrittäjäksi ja irti kaikista tukiverkoista yhden pienen keikan takia? Eihän hullukaan uskalla ottaa mitään pieniä keikkoja vastaan jos siitä seuraa nälkäkuolema kun putoaa tukiverkoista. Eli töitä olisi, mutta ei voi ottaa vastaan. Hallitus, mitä vittua? Viimeinen virkailija jonka kanssa jutteli, tarjosi empaattisia sanoja. Hänen tyttärensä ja vävynsä ovat taidealalla ja saman ongelman edessä jatkuvasti. Ei voi tehdä hommia kuin verokortilla, joka karsii aika paljon keikkaa pois. Sääntöviidakko estää. 

Entäpä jos ammatinharjoittaja voisi toimia kyseisissä rekistereissä, ilman Y - tunnusta, vaikka siihen alvirajaan asti? Täten olisi mahdollista ottaa niitä keikkoja vastaan ja haalia itselleen asiakaskuntaa ilman että sysätään ulos tukien piiristä. Siten voisi tehdä työtä. 

Viimeisenä oljenkortena soitan kelaan. Jos nyt avaan tämän Y - tunnuksen niin kuinka käy? 

- No tukiin se vaikuttaa, todetaan heti. - Että kyllä se vaikuttaa asumistukeen, jos sulla ei ole eläkevakuutuksia eikä mitään eikä tuloja, niin se tuen määrä suhteutetaan sitten starttirahan määrään. Ja se sitten vaikuttaa kyllä sihen asumistukeen. Sekin vaikuttaa jos YEL on. 

- Mutta mulla on tuloja. Ei YELiä. 

- Katos niin onkin. Sitten ei ole hätää. Sitten  Y - tunnus ei vaikuta tukeen, ellei laskutettavien summa mene tulorajojen yli. Mutta jos olisit ollut tuloton, olis homma ollut toinen. Ei Pitäisi vaikuttaa. 

Eli jos olisin ollut entistäkin köyhempi, niin tukia olisi Y - tunnuksen ansiosta laskettu. Jos olisin maksellut itselleni YELiä pahan päivän varalle runsain mitoin niin se olisi voinut pudottaa asumistuen kokonaan. Sossulle en edes viitsinyt soittaa. Mahdollista on, että heinäkuussa joutuu pistämään hakemuksen sisälle ja edellisestä onkin sitten jo miltei vuosi, mutta saas nähdä onko Y - tunnus sitten siinä esteenä. Sossun asiakkaana ei ole tarvinnut nyt olla, joten uskaltauduin kuitenkin rekisteröitymään ennakkoperintärekisteriin sekä alvirekisteriin. Meni mukavasti koko päivä tämän asian selvittämiseen. Jatkossa saa sitten edes alvit takaisin ja pystyy laskuttamaan. Nyt kun näistä kannustinloukuista on puhuttu niin tässä on yksi: 

- Taiteilija! Hanki Y - tunnus jotta saat keikkoja. Varo maksamasta liikaa YELiä. Varo jäämästä työttömäksi, sillä saat rangaistukseksi lopulta vähemmän tukea kuin keikkatyötä tekevä, joudut lakkauttamaan kaiken toimintasi vaikka toki loogisinta olisi nyt yrittää hankkia juuri niitä töitä. Ja keikkatyöläinen: Älä vaan haali toimeentuloasi parantaaksesi niin paljoa asiakkaita että tulorajat paukkuu. Sen lisäksi että asumistuki vähenee, päivähoitomaksu kasvaa ja verot nousee, tai tulee mätkyt. Kannattaa pysytellä tuloissa neljän huntin huitteilla. Tästä kun menee yli, on työsi ikäänkuin ilmaista niin kauan, että voit vähentää tuloistasi päivähoidon ja asumistuen määrän ja jäät edelleen neljähunttia plussalle. Ja älä vaan mene naimisiin tai asu kenenkään kanssa yhdessä. Se on sitte siinä.

Hauskin kuulemani keino kannustinloukkujen purkuun on se, että lopetetaan ne tuet konsanaan niin kaikki tulo on vain plussaa. No, hykerryttää varmaan joitakin tämäkin skenario, että lopetettaisiin vain sitten sellaiset työt joista ei saa tarpeeksi tuloja. Eli abaut kaikki kulttuurialan hommat, monet myyntihommat, sijaistamiset, pätkätyöt, välitystyöt, muusikontyöt ja keikkatyöt. Itse ajattelisin loogisemmin ja antaisin ammatinharjoittajalle mahdollisuuden lisätuloon ilman yrittäjyyttä. Voisi parantaa tilannettaan ilman, menettää sitä turvaverkkoa. Mutta näin meillä laitetaan Suomea nousuun. 

Yö

Viimeaikojen fiiliksiä

Vanha kunnon taiteilijuus-pohdinta

Ensimmäinen naamapiirros Turun Taideakatemiassa.
Unohdettu tuntematon, hiili ja gesso kankaalle. Koko on jotain 170 x 150 cm ?

Lukaisin Tinderprinssin blogia. Että miten on mennyt vuosi Tinderissä. Tinderprinssi harmittelee kun ei löydä itselleen sopivaa kumppania, kenellä on samanlainen arvomaailma. Hän ilmeisesti toimii rahoitusalalla, ja siitä tietämättömän on hänen harmikseen vaikea ymmärtää mitä hän oikeastaan työkseen tekeekään. Minä nihilistinä kun luinkin sanan "rahoitusala", ajattelin ensimmäiseksi että laita se ruiskukan kuva siihen Tinder-kuvasi alareunaan, niin varmasti tulee tykkäyksiä niiltä hengenheimolaisilta. Tämä synkän leimaava ajatteluni nyt luontevasti ponnistaa nykyisestä poliittisesta tilanteesta, joka toisaalta on vähän noloa että ihmisiä näin luokittelee ja leimaa, mutta johti tämä siihenkin jatkoajatukseen että mitä jos sitä itse olisi päätynyt treffeille rahoitusalalla toimivan henkilön kanssa. Luulen, että en olisi ollut ainut sen pöydän äärellä joka ei ymmärrä mitä - tai miksi - toinen tekee työskeen, mitä tekee. Ennakkoasetelmissani tietysti arvioin että taiteen sijoitusarvo varmasti ymmärretään, mutta sen tekemiseen liittyvää pakkoaskeettisuutta onkin sitten vaikeampaa ymmärtää. Miten sitä perustelisi itseään?

Ajatusketju lähti vinhaan syöksykierteeseen kun pesin wc-istuinta vessaharjalla. Havahduin ajatuksissani siihen tilanteeseen että toinen käsi on aivan saippuassa (ei mitään hajua miksi) ja osoitin toisella kädellä wc-istuinta harjalla. Taas tietämättä, että miksi. Vessan olin tainnut jo pestä, ja sitten oli leikannut kiinni. Olin saippuoinut toisen käteni. Erittäin hämmentävää. Syvempi pohdinta johti sellaiseen lopputulokseen, että olin ilmeisesti ajatellut pestä sen harjan. Joten saippuaa. Käteen. No hämilläni huuhtelin sen käden (hanan alla ihan) ja jäin miettimään että miten yleensä olen sitten pessyt sen harjan. Edelleen lyö tyhjää. Ajattelin, että varmaan käsisuihkulla. No, suihkutin harjan. Edelleenkään ei vaikutttanut tutulta toimelta. Laskin harjan sille osoitettuun astiaan ja tuo hetki vessassa muistutti varmasti samanlaista tunnetta kuin ongelmanratkaisu escape - roomissa. Lopulta jokin pyörä rasahti liikkeelle pääkopassa ja tajusin että istuimessa on tuo huuhtelunappi. Aivan. Siinä huuhteluvedessä olen huljauttanut myös vessaharjaa.

Saan välillä tällaisia bläkäreitä. Kerran unohdin, mikä hammasharja on minun. Tuijotin peilikaappia kauhun vallassa ja jouduin pyytämään apua harjan valinnassa. Kun en muista mikä on minun. Minulla on työhuoneella erivärinen hammasharja, joten en enää muistanut mikä näistä väreistä on oma, kun kaikki vaikuttaa potentiaalisilta vaihtoehdoilta. Pitäisi aina ostaa sama väri, niin muistaisin. Tämä on tätä kehityshäiriöjuttua varmaankin. No sitä sitten lähemmin pohdiskelin, että onko sillä lopultakaan niin väliä jos nyt ei aina muista että miten on vessaharjan pessyt tai millä harjalla kuuraa hampaansa (no se ehkä on melko olennainen asia) mutta muutoin. Me nyt vaan ollaan erilaisia, ja onko se niin kauheeta jos joku on vähän.. no, tämmönen. Että tarviiko siitä nyt toisaalta diagnoosia tehdä ja syödä lääkkeitä erilaisuuteensa. Unohtelenhan minä kaikenlaista mutta pärjäilen. Tai mielestäni pärjäilen. Niin kauan kun voin pyöriä taiteen piirissä. Ongelmana on vaan se, että siitä ei tule sitä tiliä, ja kun menee toiseen piiriin, onkin yhtäkkiä ongelma kun tarvitsee muistaa muutakin kuin tunne jostain betoniseinästä. Sitten se lääke kyllä tarvitaan.

Ei ole siis sattuma että ajauduin taiteeseen. Ei tämä kaikilla ihan näin mene, taide on muuttunut. Taidetta kokoajan yritetään tehdä hyödyllisemmäksi, perustellummaksi, parantavaksi, tuotteistettavaksi. Taidetta ajautuu tekemään myös ne tutkijat. Yhteiskuntakriitikot. He, jotka osoittavat sormella johonkin ja jotakin, tiedostavat, tietävät, perustelevat. Tekevät asiansa tietyksi monimutkaisin prosessein. He ovat älykästä sakkia. Siis todella. Saisin kääntää heidän lauseistaan puolet sivistyssanakirjalla jos ajautuisin keskusteluun. Kaikki kunnia heille.

Väkisin tulee mietittyä että mikä oma paikkani on. Sitä miettii eritoten kun yrittää kirjoittaa apuraha-anomusta. Mitä taiteeni antaa yhteiskunnalle? Mikä sen merkitys on? Mikä se rooli ja paikka taiteen kentällä? Ei siihen voi vastata että no emmätiä. Mulla on vaan tällanen tarve taiteilla. Toisaalta miksei kirjoittaisi, kun ei ne väkisin väännetyt perustelutkaan tunnu kantavan hedelmää. Mutta miksi kukaan haluaisi rahoittaa omassa maailmassaan painiskelevaa itsekriitikkoa? Mitä se yhteiskunnalle antaa?

Oma maailmani on väkisinkin erilainen. Enpä taida nähdä asioita kovin samoin kuin muut. Tai kuka nyt näkee. Ja, kyllä minäkin välillä saan loistoideoita ja lähden innoissani toteuttamaan vaikka mitä teemaa ja kirjoittamaan vaikka mistä ja tekemään jotain kuin rojektia. Ongelmana on se, että kun olen kokenut sen oivalluksen ja tehnyt luonnostyön, kiinnostus lopahtaa. Ja sitten tulee jo seuraava ajatus. Olen erilainen taiteilija siinä mielessä. Työni ovat vahvasti yksilöitä. Jokaista sitoo oma oivalluksensa. Pitäisi ottaa pakkia todella kauas että näkee sen kokonaisuuden siinä oivallusten sarjassa. Ihminen? Elämä? Kurimus? Kuinka kulunut teema, tunnetilat, elämä ja perkele. Aina tuntuu että sen teeman kanssa ei pärjää. Se on kaluttu ja kulunut. Nyt varsinkin kun pohdiskellaan uusia näyttelyitä porukalla, pitäisi jaksaa sitten taas painaa sitä samaa teemaa pidempään. Ja sen väkisin loppuun saattaminen tekee saman kuin G12Helsingin näyttely. Se väkisin teeman mehustaminen vie aivan hirveään väsymykseen, josta vieläkin yrittää päästä pystyyn.

Sitä paineistuu niin paljon siitä, kun seuraa mitä muut tekee. Muut on niin fiksuja. Ne jaksaa tehdä jotain kertovaa ja rakentavaa ja tasaisesti tunnistettavaa. Omaa. Minulla on jokainen työ erilainen.
Jokainen työ on lapsuuden kesän uimareissu. Istuu lämpimällä kalliolla ja meri kimmeltää. Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Ponnahdus pintaan! Jihaa! Ylös vedestä ja kalliolle lämmittelemään. Hetkeksi saunaan, ja repeat. Voi sitä riemua.

Mutta sitten kun "ottaa teeman" ja "kommentoi" ja "työstää sarjaa", homma menee näin: Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Sukella pidemmälle! Vielä! Sukella nyt vielä! Vielä! Keuhkot halkeaa jo mutta vielä pitää viedä sukellusta pidemmälle! Mene mene! Pärskien pintaan, sydän hakkaa. Ei saa nousta vielä, pitää sukeltaa uudestaan. Pinnan alle. Sukella, sukella kauemmas! Nouse pintaan, ja sukella uudestaan! Pidemmälle! Toista tämä noin 15 kertaa kunnes setti on valmis. Räpiköi kohti rantaa, ei meinaa jaksaa, viimein jalat ottaa pohjaan. Raahaudu kalliolle aivan uupuneena. Siinä se nyt on. Komea sukellusten sarja.

Mutta osa meistä on syväsukeltajia. He mielellään menevät sinne veteen ja ovat kerralla pidempään. Heillä tosin on snorkkelit. Tai happipullot. Minulla ei ole. Miksi ihmeessä siis yritän pyrkiä samaan? Mutta kun sitä vaaditaan tänä päivänä. Vanha romanttinen taiteilijakäsite on kuollut. Tuohon teki mieli laittaa kysymysmerkki, mutta pannaan piste.

Ihmettelen että missä on rohkeus haistattaa paskat kaikille vaatimuksille ja tehdä, tehdä vaan, ja olla vanhanaikainen. Rohkeus karisee siinä kohtaa kun se näyttely tulee. Tai se hakemus. Miten niputtaa 20 erilaista maalausta, jotka eivät edes kosketa samaa teemaa? Tai ehkä koskettavatkin. Sitä omaa visuaalista maailmaa. Miten itse näen. Miten elän. Hetkessä. Aina tässä hetkessä. En muista enää mennyttä ja tulevasta en tiedä. Mutta jos ei ole selkeästi ilmaistavaa linjaa, niin pysyykö tällä alalla hengissä?

Itse sen taistelun itselleen rakentaa. Mikään ei ole kyllin hyvää, ja jatkuvasti riitelee keskenänsä siitä mitä tekee. Itseltään vetää maton jalkojen alta aika nopeasti. ADD ehkä pitää huolen siitä että ajatus kulkee polkujaan, Siellä se menee, ja yritän juosta perässä. Vaikea siitä on muuksi muuttua.

Nyt on sillä tavalla hyvä tilanne, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jostain syystä aloin piirtämään kun aloitin Turun taideakatemiassa, naamoja. Mutta koska minussa asuu maalari, se ei vaan riittänyt. Nyt olen vain piirtänyt, ja edelleenkään se pelkkä piirustus ei riitä. Mutta harjoittelen. Odotan sitä hetkeä että voimat (ja pankkitili) ovat palautuneet sen verran, että jaksan alkaa vääntämään uusia pohjia. Sitten on aika pohdiskella pinnan ja piirustuksen suhdetta. Ja se savi, se odottaa siellä tulevaisuudessa myös.

Takaisin tinderprinssiin. Toisaalta minun on hyvin helppoa selittää mitä teen työkseni. Minulle on ollut aina täysin selvää, että mitä haluan tehdä. Ja on täysin selvää että en tule ikinä muuta tekemään - ehkä pienillä höysteillä - mutta koko maailmani koostuu pinnan, värien, muotojen, asioiden aistimisesta. Niiden jatkuvasta miettimisestä. Se on kompulsiivista. En voi lopettaa sen miettimistä. Kaikkialle minne menen, näen, koen, ja olen tilanteessa. Olen vain, kuin musta aukko. Imen kaiken itseeni (paitsi epäolennaiset, kuten vaikka pankkikorttini pin-koodin). Tulostan sen kaiken kokemani sitten ulos kankaalle kun olen ensin lingonnut sitä päässäni. Linkoan ihan niinkin paljon, että välillä löydän itseni wc-harja kädessä ihmettelemässä että mitä helvettiä.

Mutta miksi?
Ei sitä voi selittää. Ei ole vaihtoehtojakaan. Se on se, missä elän. On vaan.