Suru

Ei tässä enää voimalaulut auta.
Lehtiotsikoissa on tänään kiertänyt uutinen moottoripyörän ja hirven kolarista, joka päättyi kummankin kuolemaan. Tämä moottoripyöräilijä oli serkkuni.

Ei tätä voi käsittää. Ei löydy sanoja. Sen kun tietää miltä se odottamaton ja äkillinen poismeno tuntuu. On niin pohjattoman surullinen olo siitä mitä hänen perheensä nyt käy läpi. Tuntuu väärältä. Epäreilulta. Kohtuuttomalta.

Pistää mittasuhteisiin taas omia ongelmiaan. Tai pisti. Ei yhtään auta tulla kotiin kohtaamaan se oma surunsa. Ei nyt varsinaisesti auta sekään, että hometalosta oli jo kaupantekijäiset ensiviikolle sovittu, kun nyt alkavatkin epäröidä. No ymmärrän kyllä miksi, mutta silti. Nyt tuntuu iskuja satelevan oikealta ja vasemmalta kyllä hengittäminen on käynyt raskaaksi. Etsin apua astmapiipusta mutta ei se nyt ole astma mikä ahdistaa. Ei voi ymmärtää mitä on tapahtunut, on tapahtumassa ja tulee vielä tapahtumaan. Karmalla on kova työ kompensoida näitä ja aika monelle ihmiselle.