Vanha kunnon taiteilijuus-pohdinta

Ensimmäinen naamapiirros Turun Taideakatemiassa.
Unohdettu tuntematon, hiili ja gesso kankaalle. Koko on jotain 170 x 150 cm ?

Lukaisin Tinderprinssin blogia. Että miten on mennyt vuosi Tinderissä. Tinderprinssi harmittelee kun ei löydä itselleen sopivaa kumppania, kenellä on samanlainen arvomaailma. Hän ilmeisesti toimii rahoitusalalla, ja siitä tietämättömän on hänen harmikseen vaikea ymmärtää mitä hän oikeastaan työkseen tekeekään. Minä nihilistinä kun luinkin sanan "rahoitusala", ajattelin ensimmäiseksi että laita se ruiskukan kuva siihen Tinder-kuvasi alareunaan, niin varmasti tulee tykkäyksiä niiltä hengenheimolaisilta. Tämä synkän leimaava ajatteluni nyt luontevasti ponnistaa nykyisestä poliittisesta tilanteesta, joka toisaalta on vähän noloa että ihmisiä näin luokittelee ja leimaa, mutta johti tämä siihenkin jatkoajatukseen että mitä jos sitä itse olisi päätynyt treffeille rahoitusalalla toimivan henkilön kanssa. Luulen, että en olisi ollut ainut sen pöydän äärellä joka ei ymmärrä mitä - tai miksi - toinen tekee työskeen, mitä tekee. Ennakkoasetelmissani tietysti arvioin että taiteen sijoitusarvo varmasti ymmärretään, mutta sen tekemiseen liittyvää pakkoaskeettisuutta onkin sitten vaikeampaa ymmärtää. Miten sitä perustelisi itseään?

Ajatusketju lähti vinhaan syöksykierteeseen kun pesin wc-istuinta vessaharjalla. Havahduin ajatuksissani siihen tilanteeseen että toinen käsi on aivan saippuassa (ei mitään hajua miksi) ja osoitin toisella kädellä wc-istuinta harjalla. Taas tietämättä, että miksi. Vessan olin tainnut jo pestä, ja sitten oli leikannut kiinni. Olin saippuoinut toisen käteni. Erittäin hämmentävää. Syvempi pohdinta johti sellaiseen lopputulokseen, että olin ilmeisesti ajatellut pestä sen harjan. Joten saippuaa. Käteen. No hämilläni huuhtelin sen käden (hanan alla ihan) ja jäin miettimään että miten yleensä olen sitten pessyt sen harjan. Edelleen lyö tyhjää. Ajattelin, että varmaan käsisuihkulla. No, suihkutin harjan. Edelleenkään ei vaikutttanut tutulta toimelta. Laskin harjan sille osoitettuun astiaan ja tuo hetki vessassa muistutti varmasti samanlaista tunnetta kuin ongelmanratkaisu escape - roomissa. Lopulta jokin pyörä rasahti liikkeelle pääkopassa ja tajusin että istuimessa on tuo huuhtelunappi. Aivan. Siinä huuhteluvedessä olen huljauttanut myös vessaharjaa.

Saan välillä tällaisia bläkäreitä. Kerran unohdin, mikä hammasharja on minun. Tuijotin peilikaappia kauhun vallassa ja jouduin pyytämään apua harjan valinnassa. Kun en muista mikä on minun. Minulla on työhuoneella erivärinen hammasharja, joten en enää muistanut mikä näistä väreistä on oma, kun kaikki vaikuttaa potentiaalisilta vaihtoehdoilta. Pitäisi aina ostaa sama väri, niin muistaisin. Tämä on tätä kehityshäiriöjuttua varmaankin. No sitä sitten lähemmin pohdiskelin, että onko sillä lopultakaan niin väliä jos nyt ei aina muista että miten on vessaharjan pessyt tai millä harjalla kuuraa hampaansa (no se ehkä on melko olennainen asia) mutta muutoin. Me nyt vaan ollaan erilaisia, ja onko se niin kauheeta jos joku on vähän.. no, tämmönen. Että tarviiko siitä nyt toisaalta diagnoosia tehdä ja syödä lääkkeitä erilaisuuteensa. Unohtelenhan minä kaikenlaista mutta pärjäilen. Tai mielestäni pärjäilen. Niin kauan kun voin pyöriä taiteen piirissä. Ongelmana on vaan se, että siitä ei tule sitä tiliä, ja kun menee toiseen piiriin, onkin yhtäkkiä ongelma kun tarvitsee muistaa muutakin kuin tunne jostain betoniseinästä. Sitten se lääke kyllä tarvitaan.

Ei ole siis sattuma että ajauduin taiteeseen. Ei tämä kaikilla ihan näin mene, taide on muuttunut. Taidetta kokoajan yritetään tehdä hyödyllisemmäksi, perustellummaksi, parantavaksi, tuotteistettavaksi. Taidetta ajautuu tekemään myös ne tutkijat. Yhteiskuntakriitikot. He, jotka osoittavat sormella johonkin ja jotakin, tiedostavat, tietävät, perustelevat. Tekevät asiansa tietyksi monimutkaisin prosessein. He ovat älykästä sakkia. Siis todella. Saisin kääntää heidän lauseistaan puolet sivistyssanakirjalla jos ajautuisin keskusteluun. Kaikki kunnia heille.

Väkisin tulee mietittyä että mikä oma paikkani on. Sitä miettii eritoten kun yrittää kirjoittaa apuraha-anomusta. Mitä taiteeni antaa yhteiskunnalle? Mikä sen merkitys on? Mikä se rooli ja paikka taiteen kentällä? Ei siihen voi vastata että no emmätiä. Mulla on vaan tällanen tarve taiteilla. Toisaalta miksei kirjoittaisi, kun ei ne väkisin väännetyt perustelutkaan tunnu kantavan hedelmää. Mutta miksi kukaan haluaisi rahoittaa omassa maailmassaan painiskelevaa itsekriitikkoa? Mitä se yhteiskunnalle antaa?

Oma maailmani on väkisinkin erilainen. Enpä taida nähdä asioita kovin samoin kuin muut. Tai kuka nyt näkee. Ja, kyllä minäkin välillä saan loistoideoita ja lähden innoissani toteuttamaan vaikka mitä teemaa ja kirjoittamaan vaikka mistä ja tekemään jotain kuin rojektia. Ongelmana on se, että kun olen kokenut sen oivalluksen ja tehnyt luonnostyön, kiinnostus lopahtaa. Ja sitten tulee jo seuraava ajatus. Olen erilainen taiteilija siinä mielessä. Työni ovat vahvasti yksilöitä. Jokaista sitoo oma oivalluksensa. Pitäisi ottaa pakkia todella kauas että näkee sen kokonaisuuden siinä oivallusten sarjassa. Ihminen? Elämä? Kurimus? Kuinka kulunut teema, tunnetilat, elämä ja perkele. Aina tuntuu että sen teeman kanssa ei pärjää. Se on kaluttu ja kulunut. Nyt varsinkin kun pohdiskellaan uusia näyttelyitä porukalla, pitäisi jaksaa sitten taas painaa sitä samaa teemaa pidempään. Ja sen väkisin loppuun saattaminen tekee saman kuin G12Helsingin näyttely. Se väkisin teeman mehustaminen vie aivan hirveään väsymykseen, josta vieläkin yrittää päästä pystyyn.

Sitä paineistuu niin paljon siitä, kun seuraa mitä muut tekee. Muut on niin fiksuja. Ne jaksaa tehdä jotain kertovaa ja rakentavaa ja tasaisesti tunnistettavaa. Omaa. Minulla on jokainen työ erilainen.
Jokainen työ on lapsuuden kesän uimareissu. Istuu lämpimällä kalliolla ja meri kimmeltää. Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Ponnahdus pintaan! Jihaa! Ylös vedestä ja kalliolle lämmittelemään. Hetkeksi saunaan, ja repeat. Voi sitä riemua.

Mutta sitten kun "ottaa teeman" ja "kommentoi" ja "työstää sarjaa", homma menee näin: Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Sukella pidemmälle! Vielä! Sukella nyt vielä! Vielä! Keuhkot halkeaa jo mutta vielä pitää viedä sukellusta pidemmälle! Mene mene! Pärskien pintaan, sydän hakkaa. Ei saa nousta vielä, pitää sukeltaa uudestaan. Pinnan alle. Sukella, sukella kauemmas! Nouse pintaan, ja sukella uudestaan! Pidemmälle! Toista tämä noin 15 kertaa kunnes setti on valmis. Räpiköi kohti rantaa, ei meinaa jaksaa, viimein jalat ottaa pohjaan. Raahaudu kalliolle aivan uupuneena. Siinä se nyt on. Komea sukellusten sarja.

Mutta osa meistä on syväsukeltajia. He mielellään menevät sinne veteen ja ovat kerralla pidempään. Heillä tosin on snorkkelit. Tai happipullot. Minulla ei ole. Miksi ihmeessä siis yritän pyrkiä samaan? Mutta kun sitä vaaditaan tänä päivänä. Vanha romanttinen taiteilijakäsite on kuollut. Tuohon teki mieli laittaa kysymysmerkki, mutta pannaan piste.

Ihmettelen että missä on rohkeus haistattaa paskat kaikille vaatimuksille ja tehdä, tehdä vaan, ja olla vanhanaikainen. Rohkeus karisee siinä kohtaa kun se näyttely tulee. Tai se hakemus. Miten niputtaa 20 erilaista maalausta, jotka eivät edes kosketa samaa teemaa? Tai ehkä koskettavatkin. Sitä omaa visuaalista maailmaa. Miten itse näen. Miten elän. Hetkessä. Aina tässä hetkessä. En muista enää mennyttä ja tulevasta en tiedä. Mutta jos ei ole selkeästi ilmaistavaa linjaa, niin pysyykö tällä alalla hengissä?

Itse sen taistelun itselleen rakentaa. Mikään ei ole kyllin hyvää, ja jatkuvasti riitelee keskenänsä siitä mitä tekee. Itseltään vetää maton jalkojen alta aika nopeasti. ADD ehkä pitää huolen siitä että ajatus kulkee polkujaan, Siellä se menee, ja yritän juosta perässä. Vaikea siitä on muuksi muuttua.

Nyt on sillä tavalla hyvä tilanne, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jostain syystä aloin piirtämään kun aloitin Turun taideakatemiassa, naamoja. Mutta koska minussa asuu maalari, se ei vaan riittänyt. Nyt olen vain piirtänyt, ja edelleenkään se pelkkä piirustus ei riitä. Mutta harjoittelen. Odotan sitä hetkeä että voimat (ja pankkitili) ovat palautuneet sen verran, että jaksan alkaa vääntämään uusia pohjia. Sitten on aika pohdiskella pinnan ja piirustuksen suhdetta. Ja se savi, se odottaa siellä tulevaisuudessa myös.

Takaisin tinderprinssiin. Toisaalta minun on hyvin helppoa selittää mitä teen työkseni. Minulle on ollut aina täysin selvää, että mitä haluan tehdä. Ja on täysin selvää että en tule ikinä muuta tekemään - ehkä pienillä höysteillä - mutta koko maailmani koostuu pinnan, värien, muotojen, asioiden aistimisesta. Niiden jatkuvasta miettimisestä. Se on kompulsiivista. En voi lopettaa sen miettimistä. Kaikkialle minne menen, näen, koen, ja olen tilanteessa. Olen vain, kuin musta aukko. Imen kaiken itseeni (paitsi epäolennaiset, kuten vaikka pankkikorttini pin-koodin). Tulostan sen kaiken kokemani sitten ulos kankaalle kun olen ensin lingonnut sitä päässäni. Linkoan ihan niinkin paljon, että välillä löydän itseni wc-harja kädessä ihmettelemässä että mitä helvettiä.

Mutta miksi?
Ei sitä voi selittää. Ei ole vaihtoehtojakaan. Se on se, missä elän. On vaan.