Ei kyllä pidä alkuunkaan paikkaansa tuo otsikko, mutta sillä oli hyvä aloittaa kun olen ns. löytänyt tämän upean levyn. (löytyy täältä: https://play.spotify.com/album/2li0vs5aLIkTjn0fqrzIbM?play=true&utm_source=open.spotify.com&utm_medium=open )
Tai myrsky rauhoittaa, kun on rauhas oman peiton alla lämpimäs ja kaikki on ihan jees. Rauhoittaa siis silloin kun kontrastina on rauha, ja luottamus siihen että talo on niin vankasti rakennettu että katto ei irtoo. Meren rannalla myrsky ei rauhoittanut, sillä kämpässä oli tosi kylmä ja takka ei vetänyt, ja kyttäsin jatkuvasti että kuinka korkealle vesi nousee. Tiesinhän toki sen että ei se talon kylkeen asti nouse, mutta aika lähelle kuitenkin, ja varmuden vuoksi oli ikkunassa istuttava. Vetäkääme tästä suora viiva tähän hetkeen. On myrskyä joo eikä pysty rauhoittumaan nauttimaan siitä vaan on kokoajan valmiustilassa. Lähtökuopissa. Varomassa ja vartioimassa ja miettimässä, että mitenköhän tässä käy.
Viittaan tietysti ihmissuhdemyrskyyn. Kun ryhtyy parisuhteeseen sitä on hirveä kasa odotuksia ja toiveita. Haluun tällasen ja tällasen elämän ja suhteen ja tätä ja tota. Sitten sitä odottaa että se toinen tuo tai mahdollistaa niitä, tai sen kanssa olisi sellasta. Vaan hyvin harvoin jos koskaan löytyy sellaista ihmistä joka täyttää ja toteuttaa sen kaiken. Ei sitä siinä alkuhuumassa tajua kun toinen on vaan niiiin ihana ja sulkee pois mielestään kaiken problemaattisen ja näkee vain kaiken iiihanan. Ja kun se arki astuu kehiin ja alkuhuuma haihtuu, ollaan viettämässä jatkuvia toiveiden hautajaisia. Ei sitten toteudukaan kaikki. Joutuu toteamaan että aika monta niistä toiveista on kuopattava jos meinaa tämän kanssa nyt sit oikeasti elää. Tässä sitä on nyt sitte puolin jos toisin luisteltu, kun sitä oikeasti tajuaa että tämä ei koskaan tuu toteutumaan. Tää ei tuu ikinä menee näin. Joudun luopumaan mulle tärkeistä asioista. Ja jos ei sitten haluakaan luopua niistä, niin mitä sitten?
Tuon hurvelin lisäksi röitä on riittänyt (josta en toki valita) enemmän kuin tarpeeksi ja voi jessus että tämä on ollut hirveä viikko, vaikka ollaan vasta keskiviikossa. Olen unohtanut tasapuolisuuden nimissä ehkä molempien lasten eväsretket. Olen toki lukenut ne tiedotteet ja mukamas todennut että ei mitään merkittävää mitä pitäis muistaa, ei huolta. En tiedä mitä olen lukenut. Väärien viikkojen tiedotteet ehkä? Kaikki on vaan kadonnut mielestä samantien lukemisen jälkeen ja on sitten kai ajatellut että ei siinä vissiin sit mitään ihmeellistä ollut. Olen hukannut paljon kaikenlaista ja unohdellut yhtä jos toista. Ohjelmassa on niin paljon kaikkea että viikko, joka normaalisti on visuaalisesti mielessä sellainen palikkajono, on nyt palikkakasa enkä hahmota enää mitä piti ja missä ja milloin... LÄÄÄKKKEEETT!! Huutaisi ystäväni tässä kohtaa ja hei, olen syönytkin niitä! Ongelma piilee siinä että kun paine kasvaa niin kapasiteetti laskee. Pitäisi yksinkertaisesti syödä enemmän niitä troppeja että pysyisi nyt perässä kaikessa. Mutta jos syön vähänkin enemmän, en kuule itseäni enää.
Tuo ADD - video minkä postasin tähän tovi sitten ilmaisee, että miksi. Saan ehkä vahvemmin lääkittynä asiat tehtyä ja muistankin paremmin, mutta ajatukset eivät enää kulje. Videolla tyyppi kuuli kaikenlaista kuiskausta kokoajan, mikä on myös hyvin kuvaavaa. Minä kuulen oman ääneni, ihan rauhallista jutustelua, tällaista samanlaista kuin mitä kirjoitan tähän. Dialogia. Se saattaa mennä vaikka näin:
"Hei pitäiskö tota piirustusta kattoo. Aloita isoista alueista. Isompi pensseli. Hei rätti. Kato nyt. Kauempaa. Tosta. Onkohan toi nyt liian. Mieti. Mieti. ---
Silmä. Kaari. Tosta pitäis enemmän. Pistä toi tohon viereen ja katso tarkemmin."
Siis tällaista perus höpöttämistä itelleen. Kun ajatus harhautuu se lähtee tuosta helposti:
"Katso tuosta tuo nyt. Kato nyt oot tehnyt ruutusuurennoksen väärin. Kato nyt ei noi ruudut oo samankokosia. Pitää tarkistaa. Pohtoshoppi auki. Miten nä on nyt väärin miten oot taas laskenut ne pieleen miten näin yksinkertanen asia on nyt taas voi hitto oikeesti nyt lasket mittaa nyt. Missä se mittanauha on. Ei oo todellista kaikki mitat on kotona miksi ne piti viedä sinne kotiin edes kun et kuitenkaan piirrä voi hitto sentään. Siellä ne nyt on kotona ja jäi muuten tiskit pöydälle kaikki nyt nekku hyppää taas pöydälle voi hitto. Se pitää muuten pestä juuriharjalla ja hioa se pöytä et se olis siisti taas. Toisaalta kiva kun siinä näkyy elämän jäljet, siinä toises pääs näkyy vieläkin muuten puurojälkiä kun vili oli vauva pese niitä nyt sitte. Pöytä oli sillon pitkittäin aavarannassa siinä ikkunan lähellä. Siitä oli kyl niin ihana katsoa aamuisin ikkunasta ulos kun joi aamukahvia. Hitto että siellä on muuten rauha. Aina kun käy vähän metsässä tai merellä ja kaikki tää white noise mitä kaupungissa on ni ei siellä ole sitä. Tulee niin sellanen rauha. Melkeen haistan nenässä neulasten tuoksun ja sen aamun ja sen. Meren. Se oli kyl joka päivä erilainen se maisema ikkunasta ei paljoo tauluja tarvittu. Tääl me nyt sit ollaan turussa ja kokoajan kuuluu white noise. Autot ja kaikki ja junat ja lentokoneet. Nytkin kuuluu kokoajan tota ääntä tossa autot ajaa ohi ja rappukäytävässä kuuluu kun tulee taas lähetys yläkertaan ja sit autot kuuluu taas ja MITÄ HELVETTIÄ MÄ OON TEHNYT TÄLLE PIIRUSTUKSELLE voi jeesus kun ei voi yhtään ajatella (olen siis ajatuksissani kokoajan jatkanut piirtämistä ja tehnyt ihan mitä sattuu)!!"
Tuommosta pulinaa. Kun otan lääkkeen niin se pulina vaimenee. Kun lääkkeitä on otettu tupla-annos, minä vaan piirrän. Katson kuvaa ja piirrän. Ei höpötystä. Mutta ei sitten voi maalata. Maalatessa pitää pystyä kinastelemaan ittesä kanssa ja pulisemaan kokoajan. Sinist. Eiku punast. Mikä linja. Tohon suuntaan. Tolleen. Tohon. Missä se on. Hiili. Ota se tosta noin ja tohon ja sit toi tosta mee tonne laita tohon. Kokoajan. Ja musiikki pitää soida taustalla ettei ajatus nappaa just jostain käytävän äänestä kiinni ja lähe liihottelemaan jonnekin kauas pois.
Se on aika tarkka homma että mikä se oikea annostus on. Periaatteessa nyt paineen alla tartteis tuplat mutta kun pitäis pystyä tekee taidetta myös ja kirjoittamaan ja suunnittelemaan. Ei onnistu vahvasti lääkittynä kirjoittaminen sitten ollenkaan.
Tässä on ihan mukavaa hommaa kyllä, Fotarit alkaa taas huomenna ja valokuvakonsertin runko pitäis nyt naputtaa kasaan. Hyödyllisesti olen nyt käyttänyt päivän ekan tunnin tähän naputteluun mutta tämä piti nyt saada sylkästyä ulos. Johan helpottaa. Puhuessani kankaan kuvio alkaa hahmottua. Silloin minä saan tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti