Tarina ammatinharjoittajan laskutuksesta

Pitäisi laskuttaa. Ajattelinpa siis perustaa toiminimen. Uppouduin Patentti- ja rekisterihallituksen sivuihin ja ihmettelin ennakkoverojuttuja, alveja, yritystekisteriä sun muuta. Tilikausia. Juttuja. Numeroita, paljon numeroita. Hieman apeaa, että toiminimen perustamisesta joutuu maksamaan reippaanlaisesti. 

No silmääni tarttui että ei välttämättä tarvitse perustaa toiminimeä voidakseen laskuttaa. Henkilö voi ilmottautua vapaaehtoisesti ennakkoperintärekisteriin sekä alv - rekisteriin. No sehän sopii! Ei PRH:n maksua eikä ongelmia tukien kanssa. Tämähän on helppoa. Y3 - paperissakin tuosta vaan merkitää että alkutuottaja, en ole yritys. Ei prh:ta kiitos. 

No alkoi sitten vähän mietityttämään että miten se lasku sitten tehdään. Tuleeko jotenkin erikseen ilmoittaa että on rekisterissä vaikka ei ole toiminimeä. Soitan verottajalle. 

"Ei ole mahdollista ilmottautua mihinkään rekisteriin ilman että perustaa yrityksen."

No minä alan inttämään vastaan. Kun netissä lukee. Sivuillakin lukee että ammatinharjoittaja voi rekisteröityä ennakkoperintärekisteriin. Jos vaikka on pientä satunnaista myyntitoimintaa (kirppis esim) niin voi ilmottautua olematta yritys. Juu. Voi ILMOITTAUTUA yksityisenä henkilönä mutta ilmottautumisen jälkeen olet yritys vaikka et toiminimeä perustaisikaan. Sinulle nimittäin kirjataan Y - tunnus jokatapauksessa. 

No sain hepulin. Että kolmen huntin keikan takia minä tästä alan yritykseksi, laitan laskun menemään, maksan minulle määritellyn ennakkoveron (minimissään 170/erä) ja ehkä vielä alvia tuostainoin JJJAAA sinne meni lähes kaikki tulot. Ja sen jälkeen kun minua on siunattu y - tunnuksella, olen täten yrittäjä, eli TE - keskukseen ei olisi nyt viimeistäänkään mitään asiaa. Toimeentulotukea saadakseen pitäisi käsittääkseni myös lakkauttaa yritys. Ja Y - tunnus vaikuttaa myös asumistukeen. Eli satku jäi käpälään ja siitä keikasta lähtikin sitten koko turvaverkko alta. 

Soitan koko verohallinnon läpi ja hyperventiloin asiakaspalvelijoille että näinkö me saadaan suomi nousuun - pakotetaan itsensätyöllistävä ammatinharjoittaja yrittäjäksi ja irti kaikista tukiverkoista yhden pienen keikan takia? Eihän hullukaan uskalla ottaa mitään pieniä keikkoja vastaan jos siitä seuraa nälkäkuolema kun putoaa tukiverkoista. Eli töitä olisi, mutta ei voi ottaa vastaan. Hallitus, mitä vittua? Viimeinen virkailija jonka kanssa jutteli, tarjosi empaattisia sanoja. Hänen tyttärensä ja vävynsä ovat taidealalla ja saman ongelman edessä jatkuvasti. Ei voi tehdä hommia kuin verokortilla, joka karsii aika paljon keikkaa pois. Sääntöviidakko estää. 

Entäpä jos ammatinharjoittaja voisi toimia kyseisissä rekistereissä, ilman Y - tunnusta, vaikka siihen alvirajaan asti? Täten olisi mahdollista ottaa niitä keikkoja vastaan ja haalia itselleen asiakaskuntaa ilman että sysätään ulos tukien piiristä. Siten voisi tehdä työtä. 

Viimeisenä oljenkortena soitan kelaan. Jos nyt avaan tämän Y - tunnuksen niin kuinka käy? 

- No tukiin se vaikuttaa, todetaan heti. - Että kyllä se vaikuttaa asumistukeen, jos sulla ei ole eläkevakuutuksia eikä mitään eikä tuloja, niin se tuen määrä suhteutetaan sitten starttirahan määrään. Ja se sitten vaikuttaa kyllä sihen asumistukeen. Sekin vaikuttaa jos YEL on. 

- Mutta mulla on tuloja. Ei YELiä. 

- Katos niin onkin. Sitten ei ole hätää. Sitten  Y - tunnus ei vaikuta tukeen, ellei laskutettavien summa mene tulorajojen yli. Mutta jos olisit ollut tuloton, olis homma ollut toinen. Ei Pitäisi vaikuttaa. 

Eli jos olisin ollut entistäkin köyhempi, niin tukia olisi Y - tunnuksen ansiosta laskettu. Jos olisin maksellut itselleni YELiä pahan päivän varalle runsain mitoin niin se olisi voinut pudottaa asumistuen kokonaan. Sossulle en edes viitsinyt soittaa. Mahdollista on, että heinäkuussa joutuu pistämään hakemuksen sisälle ja edellisestä onkin sitten jo miltei vuosi, mutta saas nähdä onko Y - tunnus sitten siinä esteenä. Sossun asiakkaana ei ole tarvinnut nyt olla, joten uskaltauduin kuitenkin rekisteröitymään ennakkoperintärekisteriin sekä alvirekisteriin. Meni mukavasti koko päivä tämän asian selvittämiseen. Jatkossa saa sitten edes alvit takaisin ja pystyy laskuttamaan. Nyt kun näistä kannustinloukuista on puhuttu niin tässä on yksi: 

- Taiteilija! Hanki Y - tunnus jotta saat keikkoja. Varo maksamasta liikaa YELiä. Varo jäämästä työttömäksi, sillä saat rangaistukseksi lopulta vähemmän tukea kuin keikkatyötä tekevä, joudut lakkauttamaan kaiken toimintasi vaikka toki loogisinta olisi nyt yrittää hankkia juuri niitä töitä. Ja keikkatyöläinen: Älä vaan haali toimeentuloasi parantaaksesi niin paljoa asiakkaita että tulorajat paukkuu. Sen lisäksi että asumistuki vähenee, päivähoitomaksu kasvaa ja verot nousee, tai tulee mätkyt. Kannattaa pysytellä tuloissa neljän huntin huitteilla. Tästä kun menee yli, on työsi ikäänkuin ilmaista niin kauan, että voit vähentää tuloistasi päivähoidon ja asumistuen määrän ja jäät edelleen neljähunttia plussalle. Ja älä vaan mene naimisiin tai asu kenenkään kanssa yhdessä. Se on sitte siinä.

Hauskin kuulemani keino kannustinloukkujen purkuun on se, että lopetetaan ne tuet konsanaan niin kaikki tulo on vain plussaa. No, hykerryttää varmaan joitakin tämäkin skenario, että lopetettaisiin vain sitten sellaiset työt joista ei saa tarpeeksi tuloja. Eli abaut kaikki kulttuurialan hommat, monet myyntihommat, sijaistamiset, pätkätyöt, välitystyöt, muusikontyöt ja keikkatyöt. Itse ajattelisin loogisemmin ja antaisin ammatinharjoittajalle mahdollisuuden lisätuloon ilman yrittäjyyttä. Voisi parantaa tilannettaan ilman, menettää sitä turvaverkkoa. Mutta näin meillä laitetaan Suomea nousuun. 

Keskusteluja taiteen kanssa, osa 2

Minä: asdfasdfsdfsdfsdfsdf!!!
Taide: No mitä ny?
Minä: VMP.
Taide: Ai mikä.
Minä: No tämä näin että joku idea on muka hyvä, ja sitten se ei ookkaan.
Taide: Esim?
Minä: No esim. nuo edellisen näyttelyn teokset. Joo hyvä idea. Herättää kiinnostusta. Ihmiset tykkää. Ja sitten pidät näyttelyn ja sieltä ei myydä mitään. Ei ainuttakaan maalausta! Että kiitti vitusti.
Taide: Eli idea on siis huono? Ja sun ideas se oli.
Minä: No eipä näytä ketään kiinnostavan! Ja yritäpä irrottaa itses siitä ideointiprosessista.
Taide: Just sanoit että herätti kiinnostusta ja ihmiset tykkäs.
Minä: Joo mutta ei niin paljon että ostais.
Taide: Teet toista metriä isoja naamoja. Ja onko se ostaminen aina se..
Minä: Joo mä en lähde tohon keskusteluun! Mut mitä vikaa isoissa naamoissa?
Taide: Laittaisitko omalle seinälle?
Minä: E.
Taide: Noni.
Minä: Mutta näyttelystä ei tehty edes juttua. Viereisessä huoneessa olleesta tehtiin.
Taide: Ootko tullut ajatelleeksi että se saattoi olla armopala? Sulla oli niin huono setti että ei kiinnosta kiviäkään, mutta kriitikko ei halunnut pahotttaa sun mieltä kirjottamalla kauheeta avautumista lehteen.
Minä: No haist ny!
Taide: Hahaha! No ei. Kriitikko joko haukkuu tai ylistää. Ole tyytyväinen että et sentään saanut niitä haukkuja.
Minä: Joo en, sain vielä huonomman. Sain tapetin roolin. Sen, joka ei kiinnosta ketään eikä herätä mitään tuntemuksia.
Taide: Eiköhän se jokaiselle tule jossain vaiheessa eteen se näyttely josta ei myydä mitään.
Minä: Oli mulla se yks valokuvanäyttely Fridassa josta ei myyty mitään.
Taide: Joo. Mites sen jälkeen sitten?
Minä: Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi valokuvanäyttelyksi.
Taidemaailma: Tyypillistä.
Taide: No voi elämä. Heitätkö nytkin sitten pyyhkeen kehään?
Minä: En. Mutta matsku vaihtu. Ja siinä toinen VMP.
Taide: Jaha?
Minä: En pääse luonnosvaiheesta ylitte.
Taide: Määrittele luonnos.
Minä: Paska läppä.
Taide: Ei ollut läppä. Miks teet luonnoksia etkä suoraan niitä teoksia? Miks se luonnos ei ole teos?
Minä: No mulla on ollut tapana luonnostella ja sitte tehdä se varsinainen teos.
Taide: Niin, jahtaat jotain kuin graalin maljaa. Jyvität joka kuvaan ihan vitusti kaikkea vaikka se työ saattoi olla valmis jo siinä luonnosvaiheessa.
Minä:
Taide:
Minä: Niin että luonnosvaiheessa
Taide: Oot 33 vuotta ylityöstänyt.
Minä: Älä sinä puutu siihen, millaisena minä sinut näen
Taide: Just sanoit että sulla on huonoja ideoita. Mun vinkki on, että vapaudu vähän.
Minä: Vaikee vapautua kun on hirvee paine ja stressi.
Taide: Menee yli mun toiminta-alueen.
Taidemaailma: Vapautuminen kuulostelee ihan hyvältä. Onko ihme että on kauhea stressi jos puntaroit taitees laatua ja hyötyä sen rahallisen puolen kautta.
Minä: No kun en oikeasti edes puntaroi! Jos olisin rahan perässä tekisin jotain aivan muuta. Mutta herää vaan pelko että onko tätä enää varaa tehdä. Tottahan sitä toivoo että jotain tulis takas.
Taidemaailma: Mutta se stressi siitä myynnistä sua nytkin painaa. Tai sen puute.
Galleriat: Tietenkin pitää pyrkiä myymään, ja harrastamaan ihan tervettä itsekritiikkiä jos työt ei kiinnosta ketään.
Taidemaailma: Tuossapa juuri TaideArt - konferenssissakin todettiin että ei taiteella toimeen tule. Ulkomaillekin kun suuntaa, ulos tästä parjatusta kotimaan kentästä, tulo on vähäistä tai menee jopa miinukselle. Että kyllä se motivaatio pitää tulla jostain aivan muualta. Ja jos myynti pelkästään sanelis sen laadun, olis abaut kaikki paskaa.
Galleriat: On myös toimeentulevia taiteilijoita. Kyllä laatu huomataan. Ei ole paskaa.
Taidemaailma: Joo, kourallinen.
Kuraattorit: Taiteilijoita on liikaa.
Taide: Kaikki taiteilijat ilmentää yhtä, eli mua. Olen Brahman. Lopullinen, yliaistillinen, kaikkialla läsnä oleva, absoluuttinen ja ääretön olemus, kaiken koskaan olleen, vaikkapa ainiaan olevan tai koskaan tulevan summa.
Minä: Katoit ton vikipedista.
Taide: Juu. Mutta pitää paikkaansa.
Minä: Siten joo että tarvitaan liikaa taiteilijoita että on vertailupintaa, että tulee se kaikkialla läsnä oleva, kaiken taiteen summa. Se on sen tae että mennään eteenpäin, että ei olis pelkästään yks tietty tapa tehdä ja nähdä. Jos sitä kenttää nyt kovasti kavennetaan niin kapenee myös taide. Eikö?
Galleriat: Mutta samalla on selvää että ei ne kaikki tule toimeen, siis ne, jotka jää vertailupinnan alapuolelle. Eikö?
Kuraattorit: Eikö se yksi hyvä laadukas linja ole ihan hyvä. Meillä on huippu taideyliopistot josta tulee hyvää matskua kokoajan. Onhan meillä koko maailma vertailupintana, eikö.
Taidemaailma: Eikö sen kehän ulkopuolelta tule mitään hyvää?
Kuraattorit: Ei meillä ole aikaa koko Suomea kierrellä.
Galleriat: Mekin hädin tuskin tullaan toimeen.
Kuraattorit: Mitäs näytätte niitä vertailupintataiteilijoita.
Galleriat: Ei se nyt ihan niinkään mene. Ei ehkä tehdä samanlaista näyttelyohjelmaa kuin maailmalla, mutta ei me ketä tahansa oteta joka on valmis maksamaan. Se jos jokin olis kannattamatonta bisnestä.
Minä: Antakaas kun kerron teille kannattamattomasta bisneksestä..
Taidemaailma: Joo, me tiedetään. Artisti maksaa. Mutta se on ihan oma valinta pitää maksullinen näyttely. Otat siinä sen saman riskin kun galleria.
Minä: Paitsi että en ota. Mähän sen gallerian riskin maksan.
Galleria: Et tavallaan, vaan me jaetaan se. Jos sä et myy niin mekin jäädään ilman palkkaa.
Minä: No mutta te jäätte edes nollalle, mä menen miinukselle.
Galleria: On järjetön riski koetella niitä rajapintoja. Miksi meidän pitäisi maksaa se riski siitä että otetaan näytille taiteilija joka ei välttämättä myy. Taiteilijahan se vastaa siitä työnsä laadusta.
Minä: Joo ja galleria sen myymisestä.
Galleria: Kyllä se hyvä taide myy vaikka sitä ei markkinoitaiskaan. Kiinnostava taiteilija myy. Se huomataan ja siitä kirjoitetaan.
Minä: Niin että oma vika.
Kuraattorit: Ei nyt ihan pelkästään.
Taidemaailma: Ei tähän asiaan löydy konsensusta niin kauan kun rahasta puhutaan.
Taide: Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan sillä vapautumisella. Oot painanut ihan sikana hommia ja yrittänyt tehdä aivan viimisenpäälle, ihan niin pitkälle asti että työstä meinaa kadota nautinto ja työstä tulee ahdistava loppuunpolttava stressi. Eikä se silti kannattanut. Ota iisisti. Nauti.
Minä: Niin haluaisin nauttia mutta se on hiton vaikeeta kun on aivan konkurssissa.
Sossu: Jos sun toiminta on kannattamatonta, niin aina voi uudelleenkouluttautua.
Minä: En mä halua uudelleenkouluttautua. Oon hakenut  sijaisuuksia. Oon hakenut nyt valokuvaushommia ja hädissäni ihan mitä tahansa hommia. Jokaisesta on tullut kielteinen vastaus. En mä ajattele niin että mulla ei ole mitään vastuuta huolehtia toimeentulostani, mutta kyllä mullakin on kausia kun yrityksistä huolimatta rahat ei riitä.
TE-toimisto: On meillä täällä paljon kaikkea mitä et oo vielä hakenut.
Minä: Oon invalidi ADD jolla on matemaattinen ja kielellinen kehityshäiriö. Ei ollut muuten montaa työtä mitä voisin tehdä, mikä ei rasita fyysisesti, missä ei tarvitse erottaa numeroita toisistaan tai muistaa mitään.
KELA: Kuntoutustuelle sitten vaan. Ja jos sekään ei riitä niin osakyvyttömyyseläkkeelle.
Minä: Osakyvyttömyyseläke tois varmaan sen 300 kuussa lisää. Kuntoutustuelle en voi lähteä koska menettäisin ne opetustyöt, joita sitte osakyvyttömyyseläkkeellä voisin tehä. Teidän logiikan mukaan mun pitää ensin olla vuosi tekemättä mitään että voisin palata takaisin osa-aikatyöhöni, jonka tosin jo menetin.
Taide: En oo koskaan väittänyt, että musta saisi toimeentulon. Mene nyt sinne työkkärin rahoille niinku muutkin taiteilijat.
Minä: Joo ja menettäisin työttömänä sitten lasten päivähoitopaikat? No se edistäiskin työskentelyä sikana. Enkä mä lähe siihen.
TE-Toimisto: Ei onnaa. Tää henkilö on yrittäjä. Tekee muutakin maalaamisen lisäksi. Pitäis lopettaa kaikki toiminta ensin.
Sossu: Työtön se on, ei ole y-tunnusta. Kuuluu teille.
Minä: Ei taiteilija ole työtön!
Taide: No ei todellakaan! Mutta miten voit vapautua tekemään rauhassa jos joudut kokoajan tappelemaan toimeentulon kanssa.
Kuraattorit: Jos heität pyyhkeen kehään nyt niin sulla ei ole mitään matskua mitä esittää. Sitten sä jäät sinne rajapinnan alle jonnekin nurkkakuntaan ketä me ei ikinä nähdä eikä kuulla. Eikä se ole meidän aktiivisuudesta kiinni, vaan sun.
Galleriat: Teet nyt vaan lisää hyvää settiä ja tuut tännenäi. Sulla on nyt itelläkin parempi käsitys miten toimia sitten seuraavan näyttelyn kanssa.
Minä: On joo. Tekisin hommat erilailla. Olisin itse enemmän yhteydessä eri tahoihin enkä odota että muut tekee sen.
Taidemaailma: Alkaa nähdä valon.
Kela: (sulla on muuten asumistuen tarkistushakemus tekemättä)
Naantalin opisto: (etkä ole lähettänyt matkalaskua vielä)
Laskupino: Minusta et muuten selviä sossullakaan.
Hometalo: My bad
Taide: Päät kiinni nyt kun tässä ollaan selvästi valaistumisen kynnyksellä. Onko meillä nyt toimintasuunnitelma?
Minä: Heh joo jos alottais nyt noista paperihommista. Kirjottelis pari työhakemusta lisää. Keikkahommia, että balanssi pysyy. Ja sit oli se vapautuminen.
Galleriat: Ja näyttelyhakemukset
Säätiöt: Ja apuraha-anomukset.
Kuraattorit: Soittelet meille sitten.
Taide: Hyvä siit tulee ku sen maalaa.

Se kipeä puoli

Ensimmäiselle kappaleelle: done that
Toiselle kappaleelle: FU.

Löysin tämän kuvan intternetistä, en tiedä kenen kirjasta sivu on. Mietin, että onkohan sen kirjoittaja koskaan oikeastaan joutunut pelkäämään sitä kipeää puolta. Tietoisuus ei hälvennä vähääkään pelkoa pärjäämisestä, ei perkele.

Huutoon yhtyy kokemuksen rintaääni. Syksyllä näytti vielä hyvältä. Näytti ihan niinkin hyvältä, että tiedossa oli tasaiseen tahtiin niin hyvin töitä että uskaltaa riskeerata: uusia kuvauskalusto, hankkia sitä lisää, ottaa lyhyellä varoitusajalla näyttelyaikaa ilman että ehtii erikseen keräämään siihen rahoitusta. Kun laskee kaiken yhteen: läppärin vaihto rikkinäisestä ehjään, uusi kamera, studiovaloa sun muuta härpäkettä, parit näyttelyt, ja viimein uskaltauduin hakeutua neurologillekin. Uskalsin kaiken tämän, koska olin luottavainen tuleviin ansioihin.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Juuri kun laitteet alkoi olla maksettu pois, minut työllistänyt henkilö menehtyi. Siihen loppui työt. Auto hajosi. Hajosi toisenkin kerran. Näyttelyt meni reippaasti tappiolle. Lääkärikuluihinkin joutui lainaamaan rahaa. Opetustunteja vähennetään. Kymppitonni lurahti vessasta alas, tuloksena nolla uutta asiakasta, nolla työpaikkaa, ja nyt pitäisi loihtia jostain tuloja ja vähän äkkiä että saa maksettua itsensä tästä ulos. Mutta koska tiedän, minun ei tarvitse pelätä? Ei. Minä pelkään, koska tiedän, että ei tule onnistumaan.

On tässä nyt näitä laitteita, mutta ei tarpeeksi. Ei niin paljon että voisin pystyttää studiota. Sijoitus oli ikäänkuin turha. Olen laittanut sähköpostia ties minne ja ruinannut työtä. Kuvaustyötä. Piirustustyötä. Hanttihommia. Vetoan rahapulaan, otan vastaan mitä tahansa. Mutta työtä ei ole tarjolla.

Selaan mol.fi - sivua. Kulttuurialalla ei ole töitä, se on selvä. Selkävamma poistaa vaihtoehtojen kirjosta kaiken jossa vaaditaan fysiikkaa, siivoojaksi ei olisi mitään asiaa, ja siihenkin tarvitaan näköjään siivousteknikon koulutus. Kaupan kassalle ei voi mennä kun ei erota numeroita toisistaan. Rajoituksia tuo vaihtoehtoihin myös se kun muisti prakaa. No kotipalvelua, sitä olen tehnyt joskus lisäansioiden perässä. Siihenkin tarvitaan nykyään koulutus, ja hyvä fyysinen kestävyys. Ei sitten.
Työtarjousten kirjosta yksi vaikuttaa siltä, mitä voisin tehdä: henkilökohtaisen avustajan työ. Joskin työajat painottuu myös ilta-aikaan, joka voisi näin perheellisenä olla vaikea järjestää. Tuntipalkka on alle kympin. Käteen jäisi varmaan 7e tunnilta. Verot pois, ja avot, saat satasen käteen.

Hallitus lupaa 35 000 uutta työpaikkaa. Juha Sipilä, jos luet tämän, kerro, mistä ne paikat tulevat? Suuryrityksillä vaikuttaisi jo olevan rahaa, jos kerta on varaa jakaa ennätyssuuria osinkoja, eikä rahoja käytetä palkkaamiseen tai investointiin. Pienillä ja keskisuurilla yrityksillä ei ole mahdollisuutta palkata, ja nyt kun ollaan rakentamassa historiallisen suurta kurijstamisjaksoa, tulee karmiva notkahdus kotimaiseen ostovoimaan. Raha lakkaa kiertämästä. Ei kehity uusia innovaatioita joita viedä ulkomaille. Myynti laskee. En ole tutkija minä, mutta vähemmästäkin ymmärtää että irtisanomisten määrä kasvaa. Palkkaaminen toppaa täysin. Yritykset menee nurin. Ja me pienituloiset: sossun luukku on takuuvarma kohtalo. Mihin voisin mennä töihin? Yritykset eivät palkkaa, eikä tällä leikkauspolitiikalla tule palkkaamaan jatkossakaan. Villi huhu kertoo että Turussa yhtä siivoojan paikkaa hakee kymmeniä, jopa satoja työnhakijoita. Töitä ei ole.

Työpaikkoja ollaan näköjään tekemässä ilmaistyön kautta. Pistetään tähän kaikkeen syylliseksi nähdyt työttömät työkokeiluihin. Minä yritän saada itselleni hommia, koska tarvitsen äkkiä jotain lisätuloa. En minä, eikä muutkaan työttömät, voi mennä töihin saadakseen palkkaa töitä ehkä joskus. Jos menee töihin, täytyy saada ihan oikeaa palkkaa ihan oikeasta työstä ja heti palkkapäivänä. Laskut täytyy maksaa. Kenellä olisi uskallusta mennä riskillä töihin palkatta ja jos sitten ei työtä saakkaan?

Työkokeilu mahdollistaa sen, että lyhytaikaiset työsuhteet hoidetaan työkkärin rahoilla kokeiluna. Yrityksen ei tarvitse maksaa palkkaa ollenkaan, vaan kokeilun jälkeen otetaan uusi kokeilija. Muistuupi mieleen työllistämistukikuviot.  Kovin kätevää vaikka puutarha-aloilla ottaa työkokeiluun työttömiä koko kesäksi ja kokeilun jälkeen todeta että juu ei tästä nyt herunut työpaikkaa. Mutta saatiinpa ilmaista työvoimaa koko kesäksi. Näinkö luodaan ne 35 000 työpaikkaa? Suuruudenhulluksi tullut oikeisto toistaa mantrana että "meillä ei ole enää varaa pitää yllä näin mittavia etuuksia" tai "muuallakin maksetaan vähemmän palkkaa" ja "yksikkötyökustannukset" vaikka ne jo ovat verrokkimaita matalammat eivätkä silti tee tähän maahan investointia kannattavammaksi. Ja kun halutaan tehostaa julkista sektoria, todetaan että on varaa vähentää jopa 15 00 turhaa työpaikkaa jotka vievät kunnilta kallista rahaa. Nykyisen työttömyysprosenttien päälle vielä 15 000 työtöntä lisää? Hallitus ajattelee kaiketi että nämä henkilöt työllistyvät suoraan yksityiselle sektorille. Vaan kun työllistyminen sinne riippuu työvoiman kysynnästä, jota ei ole, eikä tule olemaan kun ostovoima radikaalisti laskee. Lopulta ollaan negatiivisissa työllistymisluvuissa, sen sijaan että taloutta pyrkisi kohentamaan elvyttämällä, joka taas nostaisi sitä kysyntää. Sillä ainut kansanosa joka tässä maassa pistää sen ekstrarahan jemmaan ja pois liikkumasta on se,  joka piilottelee sitä Panamaan. Siinä on valtava tappio Suomelle jota maksatetaan nyt vähäosaisempien selkänahasta. Elvytys nostaisi kysyntää tuotteille sekä työvoimalle. Panostus koulutukseen lisää ammattitaitoa, innovointia ja yrittäjyyttä. Kaiken kurjistaminen sensijaan - tilanne alkaa pienituloiselle, yrittäjälle, keskisuurellekin yritykselle, olemaan todella synkkä. Onhan elvytykselläkin riskinsä, kun velan maksu koittaa joutuu myös menoja kiristämään, ja ehkä jopa tiukemmin kuin nyt jos tilanne maailmalla huonontuu entisestään, mutta mahdollisuus olisi annettu kasvulle ja innovoinnille ja uusien vientituotteiden kehittymiselle sitä ennen - olisi jokin lippulaiva joka vetäisi sitten sitä taloutta. Kiristäminen tässä vaiheessa kun mitään sellaista ei ole, ei auta. Elämästä tulee aivan mahdotonta jos päivähoitokuluihin lurahtaakin yhtäkkiä puolet toisen palkasta, tai kuten minulle kävisi, melkein koko sivutyöansio. Työstä tulisi ilmaista. Ei olisi enää mitään mahdollisuutta pärjätä.

Verrataan omaan elvytysyritykseeni syksyllä. Yritin elvyttää omaa toimintaani omassa mittakaavassani aivan valtavalla sijoituksella. Kävi niin että tilanne maailmalla huonontui sittenkin, minulle lainaa myöntänyt "pankki meni nurin" (kun asiakas kuoli), elvytystoimeni eivät johtaneet kysynnän lisääntymiseen vaan kävi täysin päinvastoin. Toisaalta hyvällä tuurilla peli olisi kannattanut ja tulot olisivat paremmat kuin koskaan. Joutuisin kiristämään että elvytyslainan saa maksettua, mutta lopulta alkaisi tili juosta. Annoin itseni edes yrittää, ja jäi tässä sentään vähän pääomaa: työvälineet. Jos olisin kurjistanut syksyllä, ei olisi niitäkään eikä sitä pientäkään mahdollisuutta lähetellä sähköposteja ja ruinata töitä näiden välineideni avulla.

Yhtä en ymmärrä: jos voidaan pakolla tehdä tällaisia päätöksiä, jossa naisvaltaiset alat, lapsiperheet ja pienituloiset laitetaan maksamaan talkoot ja raha suunnataan työnantajaosapuolelle, miksi pakkoa ei laiteta toiseenkin päähän? Miksi osinkoja ei veroteta niin raskaalla kädellä, että investoinnista ja palkkaamisesta tulisi lähes puolipakko? Verotulon voisi palauttaa takaisin vähätuloisempaan päähän verokevennyksinä. Kyllä se on jo huomattu, että kun on tarjottu pakon sijasta porkkanaa työllistämisen helpottamiseksi, seurauksena onkin ennätyssuuret osinkokemut.

Taiteilijathan varsin riemastuivat tästä uutisesta, että jatkossa ei ole ammattitaitosuojaa työnhaussa. Liikkeellä on kaikenlaista suunnitelmaa esim. siitä, että jos heti työnhaun alkaessa on todettavissa että oman alan työtä ei ole odotettavissa seuraavalle 3 kuukaudelle, on otettava vastaan mitä tahansa työtä. Tämähän on ollut käytäntö, että taiteilijat roikkuvat työttömyystuella. Olen aina ollut sitä vastaan enkä ole siihen suostunut, juuri sen vuoksi että pelkään sen jossain vaiheessa kostautuvan. Yhteiskunta näkee taiteilijat työttöminä lorvijoina tasan niin kauan kuin sellaiseksi mennään itse ilmottautumaan. Tästähän olikin vääntöä aiemmin. Olin rahallisessa ahdingossa ja käännyin sossun puoleen, joka ohjasi minut TE - keskukseen koska heidän näkemyksensä mukaan taiteilija on yhtä kuin työtön. TE - keskuksessa oltiin kuolla nauruun, että juu, jos kerta työskentelet joka päivä, olet yrittäjäksi verrattavissa ja saadaksesi päivärahaa on toiminta ensin lopetettava ja julistauduttava työttömäksi. Työskentelen joka arkipäivä ja välillä viikonloputkin. Työttömäksi en tunnustaudu, joka oli sossulle kovempi pala purtavaksi. Halusivat haastatella ja selvitellä tilannettani alalla jossa köyhyys on kroonista. Mutta näin sen pitäisikin mennä. Taiteilija joko ottaa riskin ja työskentelee täysipäiväisesti ja yrittää tulla toimeen ja saada apurahaa ja asiakkaita, jos (ja kun) ei onnistu, hakeutuu sivutöihin lisäksi. Jos sekään ei riitä, sitten on viimeisenä keinona sossu.

Taiteilija ei voi olla työtön. Sellaiseksi julistautuminen tekee vaan hallaa koko ammattialalle ja vaikuttaa jatkuvasti siihen, miten taiteilijuuteen suhtaudutaan. Tästä asiasta pitäisi jonkun tahon todella ottaa koppi. Taiteilija pitäisi ottaa ilman ennakkoasenteita toimeentulotukiasiakkaaksi samoin kuin muutkin itseään työllistävät, mutta jonkinlainen toimintamalli pitäisi alalle räätälöidä. Tarvitaan kulttuurialan toimeentulotuki, joka voisi olla koulutus- ja toimintaperusteinen. Sen sijaan että tukea lähdettäisiin laskemaan jos tuloja ei ala tulla, tai vaatimaan uudelleenkouluttautumista tai siirtymään kokonaan työkkärille, pitäisi tehdä yhteistyötä työkkärin kanssa ja auttaa etsimään sivutyömahdollisuuksia. Kokoajan pitäisi pitää katse siinä että taiteilija pysyy työssään ja ylläpitää ammattitaitoaan, mutta samalla auttaa työllistymään mikäli tilanteeseen ei näy muutoin tulevan muutosta. Tämä voisi olla vaikka toimeentulotuen pidempiaikaisen maksamisen edellytys. Tällaisista kuvioista tosin pääsisi eroon heti perustulon myötä. Tosin vähän luulen että tuohon kokeiluun tulisi sisältymään myös elvytystoimet palkkatasoa laskemalla tai vasiten hintatason nousulla, kun kerta maksukyky kasvaa.

Mutta sellasia pohdintoja. Mut onneks ei tarvitse pelätä, kun tiedän, että se kipeämpikin puoli siellä on. Siitä muistuttaa mm. juuri sähköpostiin kilahtanut "valitettavasti meillä ei ole tarjota töitä" - viesti. Ei sitten.

Toimeentulemattomuustukitoimia

Ajattelin pitkästä aikaa bloggailla jotain mukavaa, kunnes postiluukusta kopsahti kirje sossulta. Viime kuu oli taas pitkästä aikaa sellainen, että ei ollut myyntiä tahi muutakaan tuloa tarpeeksi vuokran maksuun, joten lakki kourassa hakemaan toimeentulotukea puuttuvalle osalle.

Positiivisen päätöksen sijaan tuli lisäselvityspyyntö, jossa kehoitetaan hakijaa olemaan yhteydessä TE - toimistoon ja selvittämään mahdollinen oikeus soviteltuun työttömyyspäivärahaan.

Ei ollut ensimmäinen taiteilija = työtön - vertaus jonka olen kuullut, joten kilautinpa toimistoon ja ajattelin selventää tilannetta. Virkailija puhelimessa kuunteli asiani ja pysyi kannassaan että juu, sinulle on tullut kaupungilta palkkaa opetustöistä ja toisaalta sinulla ei ole y - tunnusta, joten sinun täytyy olla työtön, ei yrittäjä, ei itseään työllistävä henkilö. Tässä kohtaa alkaa tunto kadota jaloista - siis oikeastiko, näin näette, että minä olen työtön koska nyt ei tullut kauppoja? Kaiken muun ajan pyörittelen peukaloita jos en ole tauluja kauppaamassa? Tällä hetkellä tilauksia ja suunnittelutöitä muutenkin riittää ja opetus on alkamassa, joten tilanne ei ole pysyvä, kyse yhden (no okei kahden jos yksi tilaus pummaa) kuukauden tulottomuudesta. Siis työtön. Taiteilija on työtön. Taide ei ole työ.

No, sitten alkaa jo äänikin väristä; kuulkaa rouva kun minä en ole työtön. Taiteilija ei ole sama asia kuin työtön. Olen töissä joka arkipäivä ja välillä viikonloppunakin. Mitäs, jos nyt menen ja ilmottaudun työttömäksi, ja menetän hallitusten leikkausten takia vielä lasten päivähoitopaikatkin? Sitten ei taatusti tarvitse enää tehdä töitä ollenkaan. Ja jos nyt ilmottaudun työttömäksi ja odottelen sitä päätöstä pari viikkoa, niin onko tarkoitus sillä välillä saada häätö ja kuolla nälkään?

Virkailija lupasi soittaa myöhemmin uudestaan. Kuulosti sinänsä ihan empaattiselta, varsinkin siinä vaiheessa kun itse itku kurkussa yrittää selittää että olen taiteilija enkä työtön, hiukan arvostusta tai edes kohtuutta jos saan pyytää? Harjoitan ammattiani ja olen kerrassaan vielä ylpeä työstäni, johon olen kouluttautunut 9 vuotta. Soitin siinä sitten odotellessani TE - keskukseen, josta todettiin oitis makean naurun säestämänä että juu ei he minulle mitään soviteltuja työttömyyspäivärahoja maksele, eikä muitakaan työttömyysrahoja, olenhan ammatinharjoittaja jolla säännöllistä tuloa. Eikä minulla ole työnantajaa jotta edes sopisin sovitellun tuen ehtoihin. Heidän mukaansa minun pitäisi nyt ilmoittautua työttömäksi vaikka joka päivä töissä käynkin, odottaa heiltä kieltävää päätöstä ja mennä sen kanssa sossulle ja todistaa, että olen yrittäjäksi rinnastettava itseään työllistävä henkilö joka ei ole työkkärin tukiin oikeutettu, kun muuten eivät usko.

No, enhän minä tätä voi tehdä, koska en mitään työpaikka voisi ottaa vastaan ilman että menettäisin tämän oman oikean työni, ja kaiken lisäksi lähtisi sitten ne päivähoitopaikatkin. Sossun täti soitteli takaisin ja oli aistinut hätäni tilan, ja saanut sompailtua päätöksen toistaiseksi. Sillä ehdolla että tulen vikailijan jututettavaksi kuukauden päästä ja selvittämään tilanteeni ja työni laadun. Jälleen kerran. Selvittämään että taiteilija ei ole tukiaisia punkkukuluihin osteleva loisija. Taas uudestaan todistelemaan että miksi työni on tärkeää, ja että minä kuten kuka tahansa muukin, saattaa kohdata tilanteen jossa kauppa ei käynyt, keikka peruuntui, ja raha ei riitä. Pari kertaa siinä tilanteessa nyt olleena olen todennut että lopputulos  on lopulta hyvä, mutta itse tilanne äärimmäisen nöyryyttävä. Siinä kun ei pelkästään arvostella päätöstäni ryhtyä alalle, vaan myös kyvykkyys ja taiteen laatu kauppatavarana. En odota innolla.

Perustuloa odotellessa.

Uudet tuulet

Pum! Muutettu on uudelle työhuoneelle. 

Aloitetaan positiivisella: Täällä tosiaan ollaan Turussa uudella työhuoneella salaattia nauttimassa. Lämpöä ja luonnonvaloa riittää, juokseva vesi, keittiö ja WC - tilat, jes! Kyllä nyt kelpaa. Kyseessä on pienimuotoinen YYA - sopimus erään paikallisen firman kanssa; autan heitä, auttavat minua. 

Meinasin jo kirjoittaa että lieventää mukavasti vaalipettymystä, mutta oikeastaan vain lykkää sitä kun tarkemmin ajattelee. Nyt mietityttää leikkaukset päivähoitoon. Mietityttää se, että missä asemassa kaltaiseni maalarit jatkossa nähdään lapsineen. Minullahan ei ole juurikaan tuloja, mutta töitä on. Malaaan, tai pyrin maalaamaan, joka arkipäivä. Sen lisäksi tulot koostuu pienistä puroista, pienistä tuloista: kuvankäsittelystä, kuvaushommista, suunnitteluhommista, opetustyöstä jonka suunnitteluaikaa on myös tämä työaikani. Yrittäjäksi en voi silti ruveta työntekoani osoittaakseni, sillä yhä tulee kuukausia jolloin toimeentulotukea joutuu nostamaan. Tällöin se yritystoiminta joka tapauksessa ajettaisiin aina alas. Jos nollatuloluokka päiväkodista taasen poistuu ja joudun pulittamaan päivähoitomaksuja, tarkoittaa se sitä että loputkin pienet tuloni menee suoraan päivähoitoihin ja olen vaikuisesti toimeentulotukiasiakas. Tai, koska en ole varsinaisessa työsuhteessa, tuleeko päivähoitopaikasta puolipäiväinen? Tietäisi kuoliniskua työlleni suoraan. 

No, ihan heti näitä muutoksia ei olla toteuttamassa, joten ainakin vuoden loppuun saan rauhassa nyt tehdä töitäni ja yrittää tulla toimeen, ennen kuin mahdollisesti - toivottavasti ei - olen pakotettu jäämään kotiin täysille tuille. Todella toivon että asiassa oltaisiin hieman pitkänäköisempiä. 

Jotta tämä ei menisi liian vähän negatiiviseksi, niin kerrotaanpa vielä, että homeoikeudenkäynnissä tuli turpiin niin että tutisee. Ei tullut kaupanpurkua, tuli hyvin pieni hinnanalennus. Hovioikeuteen ei ole varaa valittaa, rahaa ei ole. Käsissä on nyt sitten hometalo ja hurjat lainat. Se taas on niin karmiva asia että ei siitä osaa sanoa tai kirjoittaa juuri mitään. Ei mitään käsitystä miten sen asian kanssa tulee pysymään pää pinnalla. Toivon nyt vaan parasta sieltä leikkauslistaneuvotteluista. Jos lähtee edellytykset tehdä näitäkin pikkupuroja, on ns. kusi todella sukassa. 

Ei mitään. Syödään sipsejä salaattia ja hymyillään kameralle. 

Terveisiä sossulta

Aurinko laskee taiteilijan ylle.

Alkuvuoden kurssien peruuntumisen kunniaksi sain taas käydä jättämässä toimeentulotukihakemuksen. Kuten ennenkin täällä blogissa todettu, sossusetäni on tarkka ja kriittinen, joten kirjoitin mukaan nipun terveisiä ja selityksiä tilanteestani ja myös toiveita sen paranemisesta kun Ihan Kohta alkaa taas opetustyöt. Käsittelijä oli kuitenkin vaihtunut sedästä tädiksi, ja melkolailla erilainen oli myös loppusumma. Tukea tuli runsaasti enemmän, siis satasia enemmän. En tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, mutta hämmennyin. Onko virkailijan taiteilijavastaisella asenteella todella ollut näin paljon vaikutusta tukeen? No, jokatapauksessa, olen jäänyt miettimään yhtä asiaa päätöksessä. Vaikka tuen määrä oli suurempi eikä nyt ehkä sinänsä pitäisi valittaa, en saanutkaan enää tukea työmatkoja varten. Tähän asti olen saanut seutulipun hinnan. Perusteena se, että alkuvuodelle ei ole palkkatyötä, niin ei myöskään ole työmatkoja. Edellinen virkailija oli kyllä myöntänyt tämän matkatuen työttömille kuukausille. Siis enhän minä tukea ole tietysti hakenutkaan kuin niinä kuukausina kun opetusta ei ole ollut, joten taas on henkilökohtainen näkemys vaikuttanut ratkaisuun. Kyse on pienestä summasta mutta minulle toki suuresta, ja eniten kyse on periaatteesta, että työtäni taiteilijana ei taaskaan katsota työnä. Minulla on työhuone Naantalissa jonne kuljen joka arkipäivä ja kuljetan myös lapseni päivähoitoon Naantaliin, joka päivä reilun puolituntia suunta, jotta pääsen töihin. Mutta koska palkkatulo ei ole säännöllinen tästä päätoimestani, matkoja ei siis lueta matkakuluiksi. Tai siis tämä virkailija ei laske. Maalauksista saamani tulo kyllä kernaasti lasketaan palkkatuloksi. Mitä helvettiä? Voisinko tällä logiikalla pimittää saamani tulot, koska enhän minä mitään työtä ole oikeasti tehnytkään? Kysynpähän vaan.

Tein hädissäni tilaustyöksi meritaulun. Meritaulun. Näin alas on vajottu ;-)

Valitus jatkukoon; ei sitten tullut kohdeapurahaa taikelta. Ei mikään valtava shokkiuutinen, mutta kyllä taas kirpaisee. Tietäähän sen että ei mitään apurahoja kuitenkaan saa, mutta salaa sitä kypsyttelee mielessään ajatusta kuitenkin siitä että tuen saisi, ja voisi työskennellä rauhassa. Aika lailla apurahan toiveen turvin sitä näyttelyaikaa varailee, järjen äänen vastaan hakatessa sitä vaimennetaan ajatuksella apurahasta. Ja sitten kun sitä ei saa, ollaan aivan kusessa. Elämme jännittäviä aikoja. Vielä odotellaan päätöstä näyttöapurahasta ja maakuntarahastolta. Anitta Ruotsalainen on sanaillut aiheesta Suomen Taiteilijaseuran blogissa. Ihan noin dramaattinen ei ole oma reaktioni, en ajatellut alkaa ryyppäämään (siiderin nautin saunassa) enkä nyyhkytä, vaan oikeastaan asian jyrkkä mielestä sysääminen ja kieltävän kirjeen piilottaminen auton penkin alle oli reaktioni aiheeseen. Perseelleen. Perseelleen menee. Menee se, että on uusi hella, joka on niin pitkän mallinen että uusi sikakallis tiskikone ei mahdu vieressä aukeamaan. Ja se, että auto syö säiliöllisen jäähdytinnestettä kerta-ajolla, siinä ei toimi pyyhkimet kuin täysillä ja öljynvaihtoon pitäis viedä. Ja se, että kun ei apurahaa, ei säästöjä voi käyttää mm. noihin edellämainittuihin asioihin. Joten tiskataan käsin. Lisätään litra jäähdytinnestettä päivä. Pyyhitään lasia täysii. Sinnitellään. Juu ja mennään röntgeniin. Peukalon tyvinivelessä mahdollisesti nivelrikko. Eipä onnistu enää kameran käyttö ja vaikeaa myös maalaus. Toivotaan, että vain ohimenevä tulehdus.

 

Sinnittelyn lomassa on hyvä maalata.

Terkkuja köyhyysrajalta

Mustekalassa kirjoiteltiin kuvataideakatemian mittavan projektin päätöstapahtumasta jossa taiteesta ja sen nykytilasta on turistu jopa 12 tunnin verran. Itselle tuosta tiivistelmästä nyt eritoten pisti silmään se, että taiteilija ansaitsee keskimäärin 15 000 € vuodessa (en pääse lähellekään tuota). Taiteilijoiden suurimmiksi tukijoiksi mainittiin säätiöt niiden jakamien (hyvin niukalle osalle lankeavien) apurahojen kautta, ja joita toki suomitaan juuri niukasta jakautumisesta. Itse en osaa sanoa onko tämä samankaltaista naapurikateutta kuin mitä tyhjät kohut maahanmuuttajille maksetuista ajokorteista ovat, mututuntumaa ja kateutta siitä että se minkä toiset saa on iteltä pois. Onkohan se oikeasti niin vai onko tämä apurahanjaoista aina syrjään jäävien katkera mielikuva? Itselläkin on arpa vetämässä nyt kolmella eri anomuksella ja täytyy sanoa, että kovin korkealla ei ole odotukset. Jotenkin tuntuu joka kerta että hakemus oli kuitenkin liian huono. Kuvat ehkä liian huonolaatuisia. Teksti huonosti jäsenneltyä. En tiedä, mutta jokin on pielessä. En tiedä jakautuuko apuraha aina hakemuksen taidokkaan muotoilun avittamana vai katsotaanko näiden asioiden läpi. En tiedä osaanko ikinä kirjoittaa hyvää apuraha-anomusta: ehken ole tässä lajissa kovinkaan lahjakas. Ehken osaa perustella taidenäyttelyn yleismaailmallista tajunnanräjäyttävää vaikutusta. Enkä vakuuttaa taiteeni välttämättömyyttä tässä yhteiskunnassa. Ei ole varaa teettää hienoa portfoliota. Tarve on silti aito ja kohdekin hyvin katu-uskottava. Mutta ehkä silti on aina joku joka kirjoittaa paremmin. Vakuuttaa sanoillaan paremmin. On parempi. Pidempi CV. Tai ehkä olen vaan paska enkä lainkaan apurahan arvoinen ja räpiköin täällä turhaan.

Tekstissä myös todetaan että kauhukuvana on, että taide on vain äärimmäistä epävarmuutta sietävien vahvojen yksilöiden ja taloudellisesti onnellisessa asemassa olevien toimintakenttä. Naurahdin tässä että miten niin kauhukuvana. Niinhän se on. Taiteilijat tekevät taidetta puhtaasti taiteen vuoksi vain toisille taiteilijoille ja taidekentän piirissä (josta ei saa palkkaa), ja ulkopuolisen maailman silmissä todellakin yrittäjänä, tuotteita valmistaen ja maksua vastaan tarjoten kuten kuka tahansa muukin joppari (ja silloin ehkä saa palkkaa). Paitsi että niin sikamaisia hintoja ei haluta maksaa, kuin mitä taiteilija pyytää, ja mielellään tingitään siitäkin. Eli joko teet mitä kansa ostaa, tai sitten kitkuuttelet niiden tositaiteen lättyjesi kanssa sossun tuilla kun eihän näitä puhtaan taiteen pyyteettömiä, markkinataloutta pakoilevia teoksia hullukaan seinälleen osta, ei ainakaan Suomessa. Ei ole meritauluja ne. Tätä kuulen jatkuvasti. Ei kannata tehä tommosia, ei noi myy.

Itseasiassa kuvataiteella ja maataloudella on muutakin yhteistä kun eläkelaitos ja yllä mainittu toimintakenttä; molempien saamia tukiaisia kadehditaan siitä huolimatta että taho tuottaa ympäristölleen ja elää kädestä suuhun. Samalla tavalla maksaisi myös taiteilija gallerioiden hinta-aleista kuten nyt vaikka maidontuottajat kauppojen hintakilpailuista. Kauppa kyllä pitää huolen siitä että oma kate ei laske, vaan lasku maksatetaan tuotantopäässä; halutaan mukamas auttaa kansalaisia vaikeassa tilanteessa, paitsi niitä kansalaisia joista kauppa hyötyy, eli niitä tuottajia. Samoin kävisi taatusti jos galleriat poistaisivat vuokransa. Nyt jo hulppea provisio lähtisi käsistä. Jostainhan se elanto ja vuokra pitää saada. Suomen galleriat pyörittävät toimintaansa toimintansa kuluilla, tai kuten Ilona Anhava taannoin totesi hesarissa, että "Kotimaisen taiteen hinnoilla pyöritetään Suomessa toimivaa suomalaista taidetta myyvää galleriaa" (en saa nyt valitettavasti linkattua juttua mutta se löytyy kyllä kun pasteaa tuon lauseen googleen).
Erotuksena maatalouden tuissa ja taiteen apurahoissa on se, että maanviljelijät ei peukut pystyssä lähetä tukihakemuksia joista sitten parhaat saa tukea. Tukea saa ne, joilla koulutus ja kriteerit täyttyvät, kaikki samojen säädösten mukaan. Sama pitäisi saada taiteilijoille. Muutoinkin kuin sossun kautta, toimeentulotukea saa samojen kriteerien mukaan kaikki, on sitten taiteilija tai hoitsu. Paitsi että se ei toteudu siinäkään ihan oikein. Taiteilijaa uhkaillaan tukien alentamisella jos taulut ei ala myymään tai alaa ei vaihdeta. Ihan sama paljonko duunia teet, on lapsia tai ei, mutta taidetta kun ei nyt pidetä minään muuna kuin tekosyynä. Maanviljelijöitä ei tarkastella sen mukaan kuka on minkäkin arvoinen. Maataloutta tuetaan koska työllisyyttä halutaan tukea. Kotimaista ruoantuotantoa halutaan tukea. Halutaan kauppoihin huokeampaa laadukasta ruokaa. Entäs taiteilijoiden työllistyminen? Kotimaisen taiteen tuotanto? Visuaalinen kulttuuri, hengenravinto sen sisäisesti nautittavan rinnalla.

Onhan ne gallerioiden vuokrat ihan järkyttäviä ja provisiot leikkaa vielä viimeisetkin toiveet siitä että pääsisi näyttelystä edes omilleen. Tässä tarvittaisiin sitä maatalouden tukijärjestelmän kaltaista mallia. On turha olettaa että galleriat pystyisivät tuon kulun omistaan laittamaan, ei ole taiteen myynti tällä hetkellä niissä mitoissa ensinkään. Ja ei varsinkaan jos riskejä ei oteta, ulkomaille ja messuille ei suunnata, taiteilijoita ei markkinoida vaan otetaan nyt vuokrasta ja provikasta palkka että pystytään pitämään pulju pystyssä. Jos taiteilijalla on koulutus ja kriteerit kunnossa (näyttelysoppari, työhuone ja ammattimainen työskentely), pitäisi tuohon vuokraan saada rahoitus samoin kuten viljelijä tukea peltopalstaan. Kaikille samoin ehdoin. Ei niin, että annetaan nyt tolle kun on vakuuttavampi CV ja paremmin kirjoitettu hakemus ja kuvat teetetty painopaikassa eikä kotilaserilla.

Ja sitten joku ihmettelee että miksi taiteilijat edes suostuu tähän. Onhan meillä tämä yksi taiteilijavetoinen Sorbuskin. Meitä taiteilijoita on kuitenkin muutama enemmän kuin mitä Sorbukseen vuosittain mahtuu. Jotenkin on pakko edes yrittää ja mitä sitten, jos tekisin tässä päätöksen että en enää pidä näyttelyä jos joudun maksamaan vuokraa? Minäpä kerron: sitten se aika vaan tarjotaan jollekulle muulle, joka on taloudellisesti onnellisessa asemassa tai jollekulle toiselle äärimmäistä epävarmuutta sietävälle vahvalle yksilölle. Toistaiseksi yritän lukeutua jälkimmäiseen ryhmään, enkä niihin jotka nostaa kiukutellen kädet ilmaan ja menettää ne viimeisetki mahdollisuutensa saada taidettaan esille. Sillä mitäpä oikeasti on sitten se taide jota näkkileivän voimalla väännän täällä, enkä ikinä vie mihinkään esille (koska minkälaisen realistisen vastineen sille sitten keksii että ei pidä enää näyttelyitä)? Onko kuva taidetta ollenkaan ennen kuin se kohtaa katsojan, ja millätapaa sen laatiminen poikkeaa kompulsiivisesta onanoinnista jos se ilmenee vain taiteilijalle itselleen? Ja miten ikinä löytää asiakkaansa ellei esillä olemalla? Miten ikinä saisi sitä CV:tä jolla sitten ehkä apurahaa? Jäsenyyksiä? Uskottavuutta? Vai onko asiakkaista puhuminen jo liikaa lähellä yrittäjyyttä, jota pitää kaikenkaikkiaan karttaa? Haluaisin kuulla tuollaisille ihmettelyille kyllä myös vakuuttavia ratkaisumalleja ettei homma mene ihan taidepopulistiseksi persuiluksi. Että taiteilijat vaan omavetoisia gallerioita pystyttämään ja loppuu tuollainen kaupallisten gallerioiden kekkalointi.

Uhkakuvanahan oli, että ilman valtion ja säätiöiden tukea taiteilijat joutuvat siirtymään yrittäjiksi ja myymään taidettaan ja osaamistaan kapitalismin sääntöjen mukaan. En toisaalta näe miten tuolta vältyttäisiin taiteilijoiden omavetoisessakaan toiminnassa, sillä yhtä lailla pitäisi jostain löytää markkinat ja ostajat taiteelle, jotta taiteilija pysyy leivänsyrjässä kiinni. Tässä mallissa taiteilija tekisi sitten senkin työn itse. Sehän on ammattimaisen galleristin täysipäiväinen työ. Ja melkein väittäisin että taide olisi tuota kautta entistä formalistisempaa ja markkinoita kumartavaa, kun ei olisi edes niitä galleristin kytköksiä käytössä. Toiminta olisi entistä pienimuotoisempaa ja yhä vähemmän saisi mikään meritaulusta poikkeava itselleen kotia. Parhaassa tapauksessa galleristi on siinä päätoimisesti edustamassa taiteilijaa hyvällä ammattimaisella yhteistyöllä. Kyllä siitä edustustyöstä mielellään maksaakin, onhan se takaisin kotiinpäin, mutta ehkä suomen galleriakenttää leimaa pieni munattomuus. Ammattimaisesti toimivia, muutakin kun omaa toimintaansa pienesti pyörittäviä gallerioita kun on niin vähän ja niillä kauheat määrät taiteilijoita. Varsinainen edustustyö jää pieneksi. Ollapa vain näyttelyä vastaan haettava apuraha jonka saisi varmasti, kuten sen maataloustuen, eikä tarvitsisi pelko perseessä hakea näyttelyaikaa miettien, että jos nyt en saa tähän apurahaa niin voinko loppuvuonna ajaa enää autolla? Näyttelytuella taidetta uskaltaisi tehdä vapaammin. Kyllä siihen apurahajärjestelmään tarvitaan muutos ja vahvempi valtion osuus, vahvistaa taiteen vientiä ja aktivoida gallerioita, eikä suomia taiteilijoita siitä että ne suostuu maksamaan tarvitsemistaan palveluista. Minäpä kysyn, että miksi taiteilijat suostuu sitten tähän. Että ensin koulutetaan korkeasti kuvataiteilijaksi mutta ei tueta työllistymistä millään, ja syytetään taiteilijaa joka käänteessä kaikista asioista. Miksi suostut maksamaan näyttelystä? Miksi edes teet tuommosta työtä muiden verorahoilla? Mikset maalaa erilaisia tauluja? Miksi valitat kun olet ite ammattis valinnut? Mikset myy töitäs enemmän? Kierrä ovelta ovelle? Mikset pidä lapsia kotona ja nosta kotihoidontukea, voit maalata öisin? Miksi?
Hassunhauskaa on muuten se, että taiteilijaseurat laskuttaa mielellään vuokran gallerioistaan myös omilta jäseniltään. Miten yksittäinen taiteilija tässä voisi nyt kääntää koko taidekentän kelkan? Joukon voimalla vastarintaan, taiteilijaseuran hallitukseen huutelemaan ja asioita muuttamaan, mutta...

...totuus on kuitenkin tässä. Minä, sekä melko moni muu taiteilija, maalataan autotallissa. Varastossa. Tai ihan oikealla työhuoneella josta tosin joutuu maksamaan 250e/kk. Joudutaan hakeamaan toimeentulotukea joka meneekin suoraan vuokriin, elellään muutaman euron päiväbudjetilla jos se apuraha ei osu kohdalle, koska rahat täytyy pystyä pienistä hippusista säästämään sitä näyttelyä varten, että olisi edes pieni mahdollisuus tulla nähdyksi, löytää maalaukselle koti, löytää yhteistyötahoja. Mitään muutakaan keinoa ei ole. Jollain on pakko ruokkia lapset. Monet sitten menee "oikeisiin töihin" rahoittaakseen taiteilunsa. Sitä pidetään markkinavoimien vastaan taisteluna, kun ei alisteta taidettaan sen vaatimuksille. Sen sijaan se uhrataan taidekentän vastaaville (vai kuka on tosissaan sitä mieltä että taide on yhtä laadukasta silloin jos sitä käy voimiensa mukaan välillä sutimassa, kuin silloin, jos siihen voi keskittyä täysiaikaisesti? Laatu kärsii joka tapauksessa). Sitten kun lukeudun niihin taloudellisesti (ilmeisesti lottovoiton kautta) onnellisiin, voin alkaa huutelemaan että miksi suostutte noihin vuokriin, kun vaihtoehtojakin varmasti on. Paitsi että ei ole. Ei ainakaan itselle tule yhtään mitään oikeasti varteenotettavaa mieleen. Ei täältä työhuoneeltakaan kukaan niitä maalauksia tule käsistä repimään. Minun periaatepäätökseni olla hyväksymättä tällaista maailmanmenoa olisi päästäisen piipitystä. Sitä ei huomioisi kukaan, eikä se muuttaisi mitään muuta kuin sen hypoteettisenkin mahdollisuuden saada tili, löytää asiakas, saattaa taiteensa ihmisten ilmoille tekemään sitä, mitä varten se on olemassa. Siinä menisi melkolailla se viimeinenkin syy jaksaa äärimmäistä epävarmuutta.

Taiteen myynti on vähäistä ja hinnat alhaisia. Gallerioilla ei riitä resurssit lähteä markkinoimaan taiteilijoitaan muualle kuin perus palkansaajien seinille. Ei pienimuotoisella toiminnalla pääse ikimaailmassa vuokrista eroon. Eikä sitä tilannetta rakasta galleristikaan; vuokraa maksatetaan anteeksi pyydellen ja todetaan itsekin että eihän tämä oikealta tunnu. No ei tunnu ei. Taiteilijat voisi toki näyttää esimerkkiä seurojensa kautta. Taiteilijaseura omassa toiminnassaan ja säätiöt ja valtio omassaan. Veikkaan, että resursseja olisi paljon enemmän kuin yhdellä näyttelytoiminnasta pidättäytyvällä tyhjätaskulla.

Kaikesta huolimatta tässä ollaan eikä missään muualla. En ole koskaan halunnut tai aikonut olla missään muualla. Onhan se taide vahvasti kutsumusammatti vaikka se hieman klisheiseltä kuulostaakin. Miesystävä kysäisi että miltä se tuntuu, kun kaikki on aina ollut niin selvää, että mitä haluaa tehdä ja mitä on. Olipa vaikea vastata mitään. Miltä nyt tuntuu olla minä? En voi valita sitä sen enempää kun valita huomisesta lähtien olla naapurini. Ei ehkä ole helpointa aina olla just tätä, mutta se pitää vain hyväksyä itsessään ja olla nahoissaan. Kutsumuksellisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä että haluaa suuresta rakkaudesta tehdä työtään ilmaiseksi. Että tulee kutsutuksi synttäreille siksi että se kuitenkin kuvaa aina juhlissa ja siltä saa sitten pyytää myöhemmin ilmaiset kuvat joita on vaivihkaa pyydelty pitkin iltaa. Ota hei meistä kuva kun ei meistä ole hyvää ja kun sulla on tuo hyvä kamera. Sehän sen kaiken työn tekee.

Orastavasti väsyttää

Paska paranee pöyhimällä!

Hirveä väsymys lankesi ylleni eilen. 06:45 sängystä ylös ja lapset päiväkotiin ja maalaamaan. Lapset mummolaan hoitoon ja illaksi opettamaan. Kotiin 22:30, pakkaamaan huomisen tavarat, tärkeimmät kotityöt ja sänkyyn kaatuu yhden jälkeen. Lapsia näin koko päivänä vain aamu- ja iltatoimien ajan. Aamulla taas odottaa herätys tuttuun aikaan. Ja silti lempo soikoon, tilillä vain pitkä miinus. Mitä järkeä tässä on, kysyn. Miksei taiteilija voi saada työstään palkkaa vaan maksaa kaiken?? Näinä hetkinä sen todella tuntee että mitä tämä kaikki meille kaikille maksaa. Aamulla nukutaan väsyneenä pommiin, lapsi b missaa päiväkodin isänpäiväaskartelun, läppäri unohtuu kotiin ja työhuoneella hengitellään syvään. Lasken kymmeneen, ja toisenkin kerran.

Kuvassa näkyvä maalauksenretale saa inspiraationsa tälläkin kertaa musiikista. Kaiken huipuksi Jonne Aaronin uusimmasta "Yksin" - iskelmärokkibiisistä. Olen yrittänyt inspiroitua mielimusiikistani mutta ei, tämä on Jonnea nyt. Voinkin lainata tähän nyt biisin sanoja, jotka maalauksen sisäisen lupaus - maailman lisäksi kertovat nyt myös minun ja ammattini välisestä viha-rakkaussuhteesta täydellisesti :

Mä sain, mä sain
sulta sen mitä hain, mitä hain
kivun ja nautinnon
kunnes tarpeeni täytetty on

Kerro turhaanko mä odotan
Ja vain itseni näin hajotan
Kun mä pidän meistä kii
ja uskon tyhjiin lauseisiis

Kerro turhaanko sua odotan
ja vain ajantajun kadotan
Vannoit kun me tavattiin
meen vuokses vaikka helvettiin

Kermavaahto ja kuumat keskustelut

Onkohan näin?

Ylläoleva kuva on Instagram - tililtäni. Menin sitten lankeamaan minäkin, kun vaihdoin pertti peruspuhelimeni älypuhelimeen. Refloja menin rajalacameran nettialesta ostamaan, mutta Samsung galaxy s4 zoom - digikamerapuhelin oli hyvässä alessa. Oon tyytyväinen. Järkkäriä ei tuu mukana raahattua ja tarkoituksena oli sijoittaa taskukokoiseen pokkariin. Tässä on nyt sitten ihan riittävän hyvä kamera ja intternettikin (ja puhelin!)sitten aina taskussa. Nykyaika, täältä tullaan, joskin perässä ja painavin askelin!

Instatilini on väijyttävissä täällä: http://instagram.com/liitola

Tänään yksin kotona. Ei tarvitse lähteä mihinkään. Pyjamassa koko päivä. Tämä on enemmän kuin harvinaista, oon liian kiltti enkä osaa pitää puoliani. Oon vähän alkanut lyödä jalkaa maahan ja pitää omasta edustani kiinni. Sen verran väsymys taas painaa. Väsymystä taitan tänään sohvakuurilla, ja tornin korkuisella kermavaahtokuorrutuksella jonka kahvin päälle olen koonnut. Nothing else. Ja taidelehti ja blogi. Onpa muuten pitkästä aikaa niin ajatuksia herättäviä lauseita taidelehdessä että tekis mieli markkerilla alkaa tussaamaan.

Näin normaaliarkipäivänä herätys olis 06:45 ja aamutoimet sitten. Lapset päiväkotiin ja itse työhuoneelle. Siinä sitä sitten ollaan tukka pystyssä ihmettelemässä että miksi taas oli niin kova kiire. Kiirehän syntyy siitä että muksut pääsee hoitoon sellaiseen aikaan että se olisi päiväkodin rytmien kannalta järkevää. Jos maalaisin omien rytmieni mukaan niin olisin työhuoneella klo 12 ja lopettaisin klo 18. Nyt sitten herätään Aivan Liian Aikaisin ja kotiin palattua melkeestä nappulat jo suoraan nukkumaan. Lopputulos: kaikkia väsyttää. Ja vaikka työpäiviä on nyt enemmän kuin koskaan, on tuotteliaisuus huonointa ikinä. Kiire ja väsymys ei ole hyvä lähtökohta työskentelylle. Mutta vaikea tähän on keksiä vaihtoehtoa kun lapset on lähes yksin minun vastuullani. Maalaamisen lisäksi on nyt riittänyt valokuvaustöitä ja opetushommia. Päivät on kaksitoistatuntisia.

 Pitkän himottelun jälkeen sain lopulta tilattua hyvän valikoiman akryylispraymaaleja ja tusseja. Olen aivan ihastunut tähän tekniikkaan ja myös työhuonekämppis Essi on innostunut näistä. Märkää spraytä on ihana käsitellä palettiveitsellä ja märällä pensselillä. Ja tussilla piirtäminen nyt on ylipäätään parasta. Eka sprayduuni näyttää tällä hetkellä tältä:

                                                                Jee. Kovastitykkään.

Mutta takaisin taidelehteen. Eipä olisi voinut olla ajankohtaisempi kirjoitus tämä Annamari Vänskän kolumni jossa pohdiskellaan taiteilijan toimeentuloa. Taidanpa kopioida tuon ja liittää toimeentulotukihakemukseen. Juu. Olen nyt toista kertaa joutunut tuota hakemaan. Ensimmäinen asiointikerta oli ennakkoluuloistani poiketen ihan positiivinen. Toki harmitti että näin nyt täytyy toimia, mutta virkailija oli positiivinen ja ymmärtäväinen. Nyt tässä kuussa rahaa on vielä viimekuutakin vähemmän (kilometrikorvaukset näköjään työnantajalta unohtunut maksaa ja palkkatuloja ei laisinkaan). Joten samalla nousi myös maksettavan toimeentulotuen summa. Tässä kohtaa alkoi virkailijalla ääni kellossa muuttumaan. Mikäli tulot pysyvät jatkuvasti näin huonoina, minut ohjataan työvoimatoimiston puolelle ja sitten minulle katsotaan jokin työ. Jokatapauksessa suositellaan sitten yritystoiminnan lopettamista kannattamattomana. Siis kuvataiteen yritystoiminnan lopettamista kannattamattomana. Tämän jälkeen kyseli vielä että enkö kouluja käydessäni tullut ajatelleeksi että tällä alalla ei pärjää taloudellisesti. Tulin, sanoin. Mutta kun taidetta ja sen tekemistä on vaikea perustella rahallisin hyötyperustein. Asia jonka selittämistä en edes yrittänyt.

Hiukan nyppii. Virkailijan kummastus oli nimittäin se, että saisin tismalleen saman verran (toimeentulotuen verran) rahaa kotihoidontukena jos olisin lasten kanssa kotona. Minullahan olisi vielä 2 vuotta tätä tukea jäljellä. Että kyllä ensisijaisesti pitäisi sitä hyödyntää eikä toimeentulotukea, joka on se viimeinen vaihtoehto kun muuta ei enää ole. Mutta mietitäänpäs. Kummalla on pitkällä tähtäimellä positiivisempi vaikutus - pyrkiä työllistämään itseään seuraavan 2 vuoden ajan ja nostaa tarvittaessa (huom! vain tarvittaessa) toimeentulotukea, vai istua 2 vuotta toimettomana kotona ja nostaa 800e/kk joka kuukausi? Ilmaisinkin tämän kantani ja totesin, että se on ihan sama kumpaa tukea nostan. Samoista verovaroista ne menee, ja vain toisessa vaihtoehdossa minulla on mahdollista tehdä samalla töitä. Ei ole sama asia, totesi virkailija. Minusta on, enkä saanut vastausta sille mikä nämä kaksi asiaa erottaa. Sitten on tietysti tämä virkailijan osoittama vaihtoehto, eli alavaihdos. Mietitäänpäs taas. 9 vuoden taidekoulutus ja nostetut opintolainat. Sen hukkaan heittäminen on valtiolle taatusti kalliimpaa kuin satunnainen toimeentulotuki tässä vaiheessa elämää. Ja minkä työn saisin? Vaihtoehdot tällä koulutuksella olisi lehtimyynnissä, siivouksessa tai kassamyyntityössä. Ensimmäisestä ei saa rahaa edes työmatkoihin. Jälkimmäisiä ei invalidi ihan tuosta vaan tee. Plus että työpaikan pitäisi olla pysyvä ja palkan tarpeeksi hyvä, että pystyisin kustantamaan lasten päivähoidon ja omat työmatkakuluni muiden laskujen ohella. Tämä tietäisi myös sitä että en voisi enää pitää opetustyötäni, enkä voisi harjoittaa omaa amattiani. Onko tämä ihan todella parempi vaihtoehto kuin ajoittainen toimeetulotuki?

Pitäisihän sille vaihtoehto olla. No apurahat tietty, mutta se nyt on ajatuksena aika utopistinen. Vänskä kolumnissaan viisaasti asioita pukee sanoiksi. Vaikka jotenkin olen vierastanut ajatusta tutkivasta taiteilijuudesta, niin vielä enemmän vierastan tätä taiteilijuuden rinnastamista yritystoimintaan. Kun virkailija sossussa alkaa puuttumaan siihen että maalaanko nyt ihan varmasti tarpeeksi myyvän näköisiä maalauksia kun en kerta saa taulujani myydyksi, niin kyllä jossain nyt mennään ihan todella ja paljon pieleen. Kolumnin ajatus taiteilijan rinnastamisesta yrittäjää vahvemmin tutkijaan on siinä mielessä hyvä, jos taiteellekin saataisiin sitä myöden tutkijamaailmaan haikailtavaa urapolku- ja vakinaistamissysteemiä rakennettua. Todellisuudessahan tutkijat ja taiteilijat ovat aikalailla saman (leivättömän) pöydän äärellä tutkijoiden kanssa jo nyt.

Istuin kahvilla tähtitieteilijän kanssa ja kävimme pitkän keskustelun aiheesta. Työn toimintarakenne on molemmissa aika sama: Tehdään tutkimusta, mietitään maailmaa, tuotetaan siitä jonkinnäköinen työnäyte ja presentoidaan se maailmalle. Se mikä työn arviossa eroaa on se, että tutkimustyötä voi arvioida faktisia seikkoja vasten vahvemmin mitä taiteessa. Työ voi olla hyvä/huono, kelpo/epäkelpo, ja jokatapauksessa: esiteltävänä pitäisi olla jotain uutta ja huikeaa oivallusta että se tuottaa kentälleen mitään lisäarvoa. No, kuulostaa tutulta. Taiteilijakin voi tutkia ja tuottaa julkaisuja ja olla hyvinkin analyyttinen, mutta mitä perinteisemmin menetelmin työtään tekee, sitä enemmän läsnä on taiteen vapaa ilmaisullisuus ja tutkiva taiteilijuus kauempana, vaikeammin tunnistettavammassa muodossa. Asiat luiskahtaa taiteessa helpommin subjektiivisen puolelle. Voi olla vaikeampaa perustella tutkivaisuutta siinä yhtälössä, ja toisaalta maalaustaiteessa pystytään kuitenkin raamien sisällä ja pankin räjäyttämisen keinot ovat hienovaraisempia ja mahdollinen kauneus lähtökohtana ansiona vähempiarvoinen. Kuten tähtitieteilijä-keskustelukumppanini totesi, maalaustaiteesta ei välttämättä ymmärrä mitään mutta konseptuaalisempi teos on tähän helpommin kategorisoitavissa. Helpommin apurahoitettavissa, koska löytyy ne faktat joihin nojataan. Kuten tieteessä ja sen apurahoja hakiessa. Sillä samalla menetelmällä toimeen tulee (yksityisen sektorin) tutkija.

Tosin sorruttavahan se oli pakollisiin stereotypioihin: tutkijat kuulemma saavat helpommin apurahaa jos hakijana on useamman lapsen köyhä äiti, kun taas taiteessa sosiaaliset perusteet loistaa poissaolollaan. Taiteessa apurahan saa jos olet pohjoisesta tullut kolmekymppien nuhjuinen miestaiteilija joka maalaa ankean suttuisia fallistisia valtavia maalauksia Palsan ja Särestöniemen verenperinnöllä. Taiteilija on yllättävän iso osa yhtälöä vaikka itse töissä sen usein toivotaankin olevan poissaolevassa roolissa. Itse pyrin läsnäolevuuteen enkä ymmärrä tuota vaadetta. Teoksen täytyy toki voida elää omaa elämäänsä, mutta en minä ainakaan haluaisi irrottaa teosta siitä, mistä se on tullut ja mihin se pohjaa. Enkä usko myöskään siihen että kaikki voi olla ulkoista, puhtaan poliittista, niin äärimmilleen tutkivaa että itse taiteilija on työlle vaan välittäjä kuin tutkija labrassa. Aika usein ansiona halutaan nähdä pyörän uudelleen keksimistä ja jotain tajunnanräjäyttävää uutuutta. Itse näkisin että asiat voi olla pienilläkin momenteilla uusia, tai tuoreempia. Tässä näkyy juuri taiteilijan läsnäolon merkitys. Eri tulkinta. Eri silmät, eri kädet, eri sydän.

Sossun sedän ankea viesti oli se, että toimeentulotukea tullaan leikkaamaan mikäli sen nostamisesta uhkaa tulla tapa. Se on aivan mielipuolista. Mielipuolista, että kotona istumista tuetaan vahvemmin kuin työntekoa. Käsittämättömintä on se, että lukuisista yrityksistäni huolimatta en saanut häntä vakuuttuneeksi siitä että olisi tärkeämpää toimia taiteilijana vaikka se ei ole rahallisesti kannattava yritystoimintaa, vaan se jää kakkoseksi jopa kotona työttömänä oleilulle. Se, että "taiteilija" ei nähtävästi ole hyväksyttävä ammatti, ja taiteilijuus työksi käsitettävä asia, ja sen tärkeyttä arvotetaan kotona notkumistakin alemmalle tasolle, on jotain niin kertakaikkisen halveeraavaa, lyhytnäköistä ja suppeaa että vaikea olla loukkaantumatta. Ymmärrän että elämäntapanotkujalle pidetään näitä palopuheita mutta minulle ja miksi tässä tilanteessa kaikista maailman tilanteista. Ole kotona ja syrjäydy, on suositeltavampaa kuin harjoita ammattiasi ja työllisty. Samalla veronmaksajien kustantamalla summalla, vaan eri luukulta. Ehkä mielikuva on punkkua kittaavasta laiskanpulskeesti pensseliä heiluttelevasta kukkahattutädistä joka hyväksikäyttää systeemiä. Minä 12 tuntisine päivineni olen sitä mieltä että kyllä ihan oikeasta työstä käy ja yhtä mieltä siitä että mielettömyys on se, että polte tähän on niinkin kova että tätä tekee vaikka perhe persnetolla. Mutta itse halusin uskoa että ihmisten työllistymisen tukeminen olisi vaihtoehdoista ensisijainen ja se, että mitään alaa ei katsottaisi toista vähäpätöisemmäksi - on kyseessä sitten matala-palkka-ala tai jokin vakaampi malli. Kaikkia tarvitaan. Muttakun se hyötyperuste. Kuinka perustella että tämä on tärkeää jos toisen työ on nähdä tärkeys numeroissa?

Tutkiva taiteilija. Miksen pidä siitä käsitteestä? Ajatellen taiteilija versus tutkija: Työ on samanlaista. Yksinkertaistettuna taiteellista työskentelyä voi rinnastaa vaikkapa humanistisiin tieteenaloihin, ja niiden tutkimus... tutkitaan nyt vaikka yhteiskuntaa ja elämää siinä, tehdään siitä työ joka presentoidaan yleisölle. Tadaa. Puhuinko nyt taiteesta vai tieteellisestä tutkimuksesta? No, kummasta tahansa. Taiteilija tekee tämän kuvallisesti tai muodollisesti tai kirjallisuuden keinoin. Raja tutkijaan on häilyvä. Kumpikin ala käy apurahoilla, tai joku voi tämän työn myös tilata. Mutta yksityishenkilö voi ostaa taiteilijalta työn kotiinsa hyödykkeeksi. Ja tämä erottaa. Tällä perusteella voidaan ilmaista että taiteilija, sinun työsi on hyödykkeiden myyntiin perustuvaa liiketoimintaa, vaikka se ei olisikaan toiminnan polttomoottori, joskaan ei suinkaan pahitteeksi tai välteltäväksi, tuo myynti. Mutta työ sama, keino eri. Kun taas vähemmän konseptuaalinen taide, joka ei tutki välttämättä muuta kuin yhtä käsitystä estetiikasta, lompsahtaa entistä vahvemmin siihen lokeroon jossa puhutaan liiketoiminnasta. Silloin astuu kehiin sossun setä joka kysyy että miksi helvetissä maalaat 150 senttisiä rumia naamoja jos niitä ei kukaan osta. Noku. 
Hirvittää hieman, että tutkiva taiteilijuus jyrää alleen ehkä hivenen klassisemman tekoon ja tunteeseen perustuvan maalaustaiteen. Ihan jokainen taiteilija ei ole sanaseppä ja pysty tukka nutturalla luennoimaan tästä työnsä tutkimuksellisesta puolesta vaan kuva puhuu puolestaan, jos on puhuakseen. Mutta sitä on silloin myös vaikeampaa perustella yhdellekään virkailijalle oikeasti tärkeänä työnä. Tutkivassa taiteilijuudessa piilee kulttuurinen hyötymomentti mitä artefaktina nähdyssä Pertti Perusmaalarissa ei, vaikka Pertti samaa tutkivaa työtä maalaustaiteellaan tekeekin. Tietoista tai ei.

Ymmärrän kyllä sen ajatuksen että ei ole sosiaalitoimiston asia rahoittaa taiteen tekemistä eikä todella olekkaan. Mutta mikä ratkaisuksi? Vastaukseksi en kelpuuta "ei muutkaan rahoita kannattamatonta yritystoimintaansa veronmaksajilla". Koska ensinnä, se ei pidä paikkaansa, ja toiseksi, taide ei ole yritystoimintaa. Tai onhan se jossain määrin (jos nyt kovasti myy niin tulee siitä sitäkin) ja joissain olosuhteissa ja muodoissa (niille tahoille jotka tekee sillä bisnestä sivuroolissa, esim galleristi), mutta lähtökohtaisesti, tarkoituksenmukaisesti ja siihen sisältöä tuovana tekijänä ei. Taide lopultakin kuuluu ja antaa kaikille jo itsessään. Taiteen lopettaminen ei ole ratkaisu, eikä myöskään päättäjien aiheesta huolestuminen aina vaalien alla, kun mitään ei kuitenkaan tapahdu. "Kyllä me muutkin joudutaan menee oikeisiin töihin että saadaan rahaa" on se argumentti jonka usein kuulee.

Define oikeat työt. Define taide. Ja mihin kaikkeen se kulttuurissamme vaikuttaa, ja millaisessa maailmassa eläisimme jos se vaan raa'asti poistettaisiin - ja kaikenkaikkiaan - se on taide. Se on taito. Se on tieto, ja jos sitä ei tee jonkinlaisella jatkumolla, taito puuttuu. Ei oo laadukasta taidetta ilman tietoa ja taitoa. Tarvii aikaa, toistoa ja tavoitteita. Oivalluksia ja kokeilua. Taidetta ei vaan tapahdu liukuhihnalta.
Ja siitä ei makseta kuukausipalkkaa.