Showdown-kivaa

Kilpailunassuni "Inner" eli "Sisäinen".

Osallistuin tuossa huvikseni Saatchi onlinen Showdown - mittelöön. Teemana kun oli painted faces, joten tunsin osallistumisen ikäänkuin velvollisuutena.
Homma menee siis niin että ensin kaikki saa äänestää, ja yleisön suosikit ja tuomariston valinnat menee jatkoon. Näistä sitten karsitaan lisää, ja lisää, ja lopulta selviää voittaja.

Äänestely on hauskaa puuhaa. Eteen ilmaantuu maalaus, ja sitten klikataan asteikolla 1-5. Tämä on varsin terapeuttista. Paska - ykkönen. Upea - vitonen. Ihan ok - 3. Ei ehkä niin paska kuin kaikkein paskimmat - 2. Viittä vaille upea - 4. Ja siitä sitten vaan, eikä tarvitse perustella kellekään mitään! Paitsi itselleen. Siihen se huvittelu loppuukin. Vuodet taidekouluissa ovat saattaneet minut siihen pisteeseen että en voi olla ajattelematta että miksi. Miksi en pidä tätä hyvänä? Miksi heitän kaikille tämän tyylilajin maalauksille oitis ykköset? Asia menisi varmaan vähän erilailla jos joku olisi väijymässä. Tuntisi tarvetta arvostella maalauksia tyylikontekstin sisälllä hyväksi ja huonoksi. Nyt voi klikkailla yksinkertaisessa aihiossa: valtava massa todella vaihtelevalaatuisia tekeleitä, ja välissä mahtavia duuneja. Valikointi on sinänsä helppoa.

Mutta miksi. Miksen muka pitäisi tästä? Mikä sen nyt sitten sanoo että tämä ansaitsee ykkösen? Välillä tekee mieli palata taaksepäin ja arvostella uudestaan. Äkkiä huomaan arvostelutahdin hidastuneen olemattomiin ja jokaisen työn kohdalla käyn tätä pohdiskelua.

Töitä on yli 3000. Mitenköhän Saatchin raati tekee valintansa? Varmaan samalla juu ei juu ei juu ei - intuitiivisella sekunnin sadaosassa syntyvällä perstuntumalla. Koitan hengähtää syvään ja kiihdyttää taas klikkailutahtia. Miksi pitää olla aina tajuamassa kaikkea?


btw.
Saatchin otanta ohjaa ajattelemaan että Italian rajat voisi sulkea jottei se niiden taide pääsisi leviämään ulkomaailmaan. Tämän hetken paras maalaustaide sensijaan tulee venäjältä! Oh yeah.