On tässä kaikki tarvittavat: maalauspohja, eväät, läppäri, blogi auki johon kirjoitella henkeviä taiteen teosta, kamera jolla tallentaa prosessia.
Meinasin että josko kaivan sitten sen kameran esille ja tallennan sitten vähän sitä prosessia. No en tallenna. Ei ole mitään prosessia. Olen tässä nyt istunut kohta kaksi tuntia selin tuohon valkoisena painostavaan maalauspohjaan. Minä tiedän mitä siihen tulee. Se kuva on ollut mielessä jo 2,5 vuotta. Olen maalannut sen päässäni jo monen monta kertaa. Se on jo valmis.
Eih. Sieltä se tuli, se seuraava ajatus.
En voi kuin epäonnistua.
Äh.
Olen pureskellut tuon maalauksen jo loppuun. Olen jo tehnyt sen prosessin, ilman ainuttakaan pensselinvetoa. Onko mitään järkeä edes aloittaa sitä? En tietenkään käytännössä tavoittaisi samaa kuvaa kuin mikä mielessäni niin vahvana on, joten kokisin epäonnistuneeni. Ihan takuulla. Toisaalta ihmettelen, miksi se edes kuuluu vokabulääriini? Miten tässä edes voi epäonnistua? Joka kerta ollaan kuitenkin tekemässä uutta teosta, jollaista en ole vielä tehnyt. Miksei voi hyväksyä maalausta sellaisena kuin se on, tai millaiseksi se tulee?
Epäonnistuminen, tuo peikko. Se estää etenemästä ja houkuttelee antamaan periksi ennen kuin edes yrittää. Toisaalta, joskus, joidenkin asioiden parissa on yrittänyt jo liian kauan. Eikä enää haluakkaan onnistua. Ei enää jaksa onnistua. On helpompi aloittaa alusta. Prosessi longa vitae brevis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti