Syksyinen kuvasade

Tää veijari seuraa aina kävelyllä mukana. Myös umpimetsässä, huolissaan maukumassa.

Ja sit tää pysähtyy.

Syksyn hienous on tässä:

Kuten jo aikaisemmin todettu, vaikka kesä onkin vuodenaikojen kuningas, syksy on vähintäänkin kuningatar.
On ihanaa kun elämässä on rytmiä ja sisältöä.. kesä on lämpöä ja (oletettavasti) toimintaa, kun taas syksyllä saa ottaa esille villasukat, pitää pipoa päässä, noukkia välipalan suoraan puusta ja jotenkin kaikki tuntuu aidommalle. Silti on lämmin, silti paistaa aurinko. Aamulla on raikasta ja viileää. Vielä on kesän jäljet näkyvissä, mutta nyt voi hengittää. Muutenkin.

Syksyllä luovutaan hiljaa. Haikeana ja lämmöllä hyvästellään kesää. Miksei koskaan haikeudella hyvästellä syksyä? Ehkä siksi kun siirtyminen syksystä talveen on raakaa selviytymistaistelua. Matka työpaikan ovelta auton ovelle taitetaan vaakatasoon lentävässä rännässä niin että tuuli kääntää sateenvarjon ympäri. On mustaa, pimeää. Nyt on lämmintä, valoisaa ja raikasta...
En oikein osaa tavoittaa ajatustani nyt sanoin. Kesä on kuin juhlapäivämasennus. Jos itsellään on asiat perseellään eikä tavoita ilon tunnetta, masentuu entisestään. Juhlapyhinä tuleekin piikkejä itsemurhatilastoihin.. Muiden ilon näkeminen oman epätoivon rinnalla on entistäkin epätoivoistavampaa. Tätä vertaan kesään: kun pitäisi ilkamoida, grillata, nauraa ja nauttia, ja tosiasiassa ei oikeastaan pääsyt koko kesänä ovesta ulos, ei muuta odotakkaan kuin sen perkeleen kesän päättymistä. Kesään on kirjoitettu rivien väliin se sama mitä juhlapyhiin. Syksyyn ei. Nyt kuuluukin olla vähän pysähtynyt ja hiljaa. Ja voi hengittää.

Musiikkikin kuulostaa syksyltä paremmalta. Kesällä ei Damien Rice kuulosta yhtään näin hyvältä.
Musiikin sävytkin ovat ruskan sävyissä. Tai sitten se johtuu siitä, että en ole pitkään aikaan kuunnellut musiikia tai fiilistellyt värejä. Tai mitään. 

En ole pitkään aikaan ollut työhuoneella. Kuvista huomaa.

Tervetuloa töihin!
Parin tunnin raivaamisen jälkeen on maata näkyvissä.

Kahvipannu tapansa mukaan homeessa.

Ja mikä parasta, tyhjä maalauspohja, gessoa vailla vain. Ja tähän tulee jotain hauskaa..
Näin unessa että tituleerasin itseäni meritaulujen Marilaksi.
Se lausahdus nauratti vielä aamullakin. Mitäs muutakaan maalaisin kuin meritauluja? Tätä on nyt vähintäänkin kokeiltava.

No mutta tässä istutaan. Vastasiivotun työhuoneen vielä tomuttamattomalla sohvalla.
Aivan kuin ennenkin. Minä ja Damien Rice. Puuttuu vaan kaffe ja berliininmunkki ja/tai suklaata.
Tässä on nyt hyvä olla ilmankin. I love my job.