Takatöölön guggenheim sivaltaa

Seuraava sukupolvi selin omaan settiin. Miten taide muuttuu paremmaksi jos tiedostaa sen paikan kentällä, otteen ajasta?

Taidelehdestäkö se oli kun silmäni yhytti tämän blogin ja oh, mikä sanan säilä. Silleen puolihäpeissä heitän henkisiä ylävitosia kirjoittajan kanssa, vaikka lukeudun kai niihin tyyppeihin keitä tässä kritisoidaan.

Kuten tässä:

Leinonen eroaa 90% suomalaisista 1970-1980 luvulla syntyneistä taitelijoista siinä, että hänen taiteellansa on joku järkevä sisältö ja sanoma. Tyypillinen suomalainen nuori purkaa usein syvän ja synkän ahdistuksensa hätäisesti tehdyn näköisiin maalauksiin, joiden hahmot näyttävät H&M-malleilta. Tästä syystä edellä mainittujen taitelijoiden näyttelyt ovat sisällöllisesti tylsiä ja maalaukset teknisesti heikkolaatuisia. Näyttelyt eivät myöskään kykene puhuttelemaan yleisöä. Joskus tulee pohtineeksi, missä nämä nuoret taitelijat asuvat ja millaista elämää he elävät, koska monien taide on niin irrallaan tästä ajasta. Tai mitä he haluavat taiteellaansa kertoa?

Tätä oli hämmentävä lukea. Kun ruoskin itseäni, ruoskin koska koen olevani juuri tätä. Ja kun ei tahdo onnistua, mietin juurikin sitä että mitä haluan taiteellani kertoa. Olenko irrallani ajasta, vai voiko siinä olla kiinni liikaa, jos onnistuu sijoittumaan tuohon harmaaseen massaan. Olen kylläkin syntynyt vuonna 82, eli huokaisen helpotuksesta.

Mutta vakavasti ajateltuna. Valmistelen tässä mielessäni motivaatiokirjettä kuvataideakatemian maisteriohjelmaan, ja olen ajatellut paljon kysymyksiä kuten miksi, missä ja miten. Mihin työni sijoittuu tässä ajassa nyt sitten, vai miten aina onnistun tuntemaan piston syömmessäin kun luen vaikkapa sitä taide-lehteä, jossa eräänkin kerran esiteltiin tämänhetkistä trendiä kuvata ihmistä, poiskääntyneitä kasvoja, kasvoja. Sitä kun on naama omissa lätyissä kiinni kokoajan niin häkellyttää että oma mukamas omaleimainen juttu onkin massaa. Ja toisaalta usein pyöritellään näkemystä siitä että taiteen ei tarvitse olla sitä tuskassa piehtaroimista, ja nuori nykytaide, kuten tämänhetkinen nuorten näyttely, sitä kuulemma on. No minä teen sitäkin. Tublabad.

No, mitä sitten olen kun tunnen sijoittuvani takatöölön guggiksen kritiikin piiriin hengessä että ei osuta aikaan, sekä siihen, että tätä tehdään tänä päivänä, tässä ajassa liikaa.

Siksi kai kolkuttelen taideakatemian ovelle. Kysyn usein jälkikäteen itseltäni miksi, itse taiteilutapahtuman ohjaten itseään. En ajattele mitään. En ajattele aikaani, kontekstia, muita taiteilijoita (itse asiassa eristäydyn "taidemaailmasta" liikaa) tai sitä, mitä aika minulta edellyttää. En itse edellytä kuviltani mitään, ja onkohan se sitten uhka vai mahdollisuus? Missä olen sitten ja mihin menen?

Joku suomenruotsalainen on myös kussut guggiksen muroihin:

Tyypillinen suomalainen “menestyvä” taitelija rakentuu seuraavan kaavan varaan. Suomenruotsalaisen suvun taiteellisesti lahjakas jälkeläinen alkaa tehdä taidetta ja käy taidekoulun. Sitten hän pääsee suomenruotsalaisen gallerian listoille ja hänestä aletaan käyttää termiä “menestyvä taitelija”. Seuraavaksi hän saa apurahoja suomenruotsalaisilta säätiöiltä, näyttelyitä suomenruotsalaisten hallinnoimiin museoihin, huonosti ripustettuja kesänäyttelyitä maaseudun kesägallerioihin, joita pitää harrastuksena jonkun suomenruotsalaisen suvun taiteellinen kotiäiti ja lopuksi hänen galleria näyttelyistä sukulaiset sekä suomenruotsalaiset säätiöt ostavat teoksia riippumatta niiden laadusta. Tätä järjestelmää on kunnioitettava. Ja taiteen tukemista on aina arvostettava. Toisaalta järjestelmä on vahingollinen taiteen kehitykselle. Taitelija saa kaiken liian helposti, ja tarina päättyy aina onnellisesti riippumatta omasta suorituksesta. Ei tarvitse yrittää, ja lopuksi päädytään tekemään sisustaidetta, joka varmasti ei ärsytä ketään. Helan går!

Tietysti myös blogaajalla on oikeus huumorin harjoittamiseen, mutta ihmettelen että mistähän tuo näkemys ponteaa. Onkohan guggis vähän wanha, tai liikkuu wanhoissa taidepiireissä? Ei tuo ainkaan kukkaan puhkeavaa taiteilijasukupolvea kosketa.

Guggis pureutuu tiiviisti "tämän ajan" teemaan. Tämä on kompleksista ainakin tämän maalarin näkökulmasta. Kävin tästä joskus väännön nykytaiteen kurssilla: miten mitään tänä päivänä tehtyä taidetta voi irrottaa tästä ajasta? Ja mitä ylipäätään tekee taiteelle se, että oletetaan sen esiintyvän tietyssä muodossa ja muotissa. Ihanne lienee, että taiteilija tekee sitä tuoreesti ja luonnollisesti. Mitenköhän tämä määritetään? Taannoin hermostuessani Markus Kåhren näkemyksiin, hermostuin nimenomaan siihen että kaiken olisi pitänyt olla jo tätäkin aikaa edellä: ennennäkemätöntä ja maton jalkojen alta vetävää jollain grandella tavalla sitten kai. Maalauskangas on Kåhrelle liian ahdas, ja sivellin liian yksitoikkoinen, jos tulkinta kulkee kokonaisuudessa linjalla "huonoin" ja "paras" ja maalaus jo itsessään ja ajatuksena tylsä. Guggis toivoo toisaalta samaa, taiteen olisi hyvä olla "kuset seisauttavaa", hän tosin toivoo että järjestettäisiin näyttelyitä jotka kertovat tästä ajasta eikä ensiviikosta. Se on ehkä hivenen armollisempaa.

Joten jos menen työhuoneelle, suljen oven ja jätän kaiken sen taakse ja alan vaan maalaamaan (tässä vaiheessa guggis varmaan haparoi oksennusämpärin suuntaan ja antaa ylen luomisen tuskasta) ja annan siveltimen viedä itseään.. se on teko, sykli, prosessi, performanssi ja voimainponnistus: ja hirvittävän usein tuskassa kieriskelyä. Se jostain kumman syystä innoittaa ja synnyttää maalausta, ja jos se on tämän ajan leima, niin on todellakin, kompleksista. Kuinka on samalla ajassa kiinni ja siitä irrallaan? Tai miksi mennä merta edemmäs kalaan? Reflektoida sitä suoruutta jonkin toisen kautta ja mikä kuivinta: ottaa kantaa? Eikö se ole jo todella passé, jos kerta askelta edellä pitäisi jo olla? Ja jos tässä ajassa voidaan pahoin ja kuvataan sitä, ehkä rumasti tai viimeistelemättömästi, eikö se ole tätä aikaa? No?