Koin meritaulujen Marilan suuruisen valaistumisen hetken kun kuulin tämän biisin.
Ja eikö oikeasti olekkin niin? Mietin vaan, että mikä ihmiset saa lannistumaan? Mikä luopumisessa on niin kipeää? Ajatellaan vaikka tätä omaa tilannetta: piti olla uusi koti, piti olla ydinperhe ja valoisa mieli, no, ei olekkaan. On hometta, käräjöintiä, eroamista ja aivan järjetöntä ahdistusta. Tai oli. Väittäisin, että suunta on parempaan vaikka päivät pimeneekin. No nyt meinaa karata aiheesta. Ajattelin nimittäin näin hienosti:
Olenhan pärjännyt ennenkin.
Siis ennen näitä odotuksia. Se, että luuli saavansa pussillisen kultaa ja saikin säkillisen paskaa, harmittaa ihan varmasti ketä tahansa. Mutta jos kerta oli ihan tyytyväinen elämäänsä silloinkin, ilman minkäänlaisia toiveita tai lupauksia kultapussista, niin miksi siihen alkutilanteeseen palaaminen voi olla niin vaikeaa? Sitähän se nimittäin on. Takaisin lähtöpisteeseen siirtymistä.
On tässä tilanteessa sivujuonensakin, mutta pääpiirteittäin noin.
Tuossa Egotripin veisussa asia ilmaistaan hyvin. Tarviiko mennä sen kummemmin kuin hetki kerrallaan? Ja jos se hetki on hyvä, niin eikö sitten ole hyvä.
 |
| Printscreeniä inspisruudusta. |
Levittelen täällä gessoa pohjalle. Jopa tämä tuntuu pitkän maalaustauon jälkeen aika mahtavalta.
Olen kerännyt meritauluja varten jo vähän inspiraatiokuvia. Hiukan se meni nyt myös maan puolelle, eli meri ja maa. Lähinnä tekis mieli rapsutella ja pestä ulos pintoja kankaalta. Kattellaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti