(On hauskaa lainata itseään meediasta toiseen, eli Facebookissa minä tänään: )
"Jaaha, viimistä työviikkoa viedään ennen avajaisia. Pientä kihelmöintiä mahanpohjassa havaittavissa... sekä orastavaa ketutusta kun kattelee tota just alottamaani duunia, et kuinka hyvältä se nyt näyttikään ennenku toteutin itteeni sen kustannuksella taas piirun verran liian paljon!
Tälläkertaa sentään tunnistin sen hetken jolloin pitäis lopettaa ja poistua välittömästi työhuoneelta, ja soitin Kimmolle että tulee hakemaan. Sitä en tosin osannu ajatella että olis pitänyt mennä odottamaan tonne ulos, eikä vajota johonkin taidepsykoosiin ja 'kokeilla yhtä juttua tässä odotellessa'."
Tässä nyt tämä työpari joka vaatii vielä hellän käteni kosketusta:
Oikealla tuo johon kokeilin vähän sitten pistää vettä tuoreen ihanan kauniin puhtaan turkoosinsinisen vielä märän maalin päälle että väri vähän 'kuullottuisi' siitä kohtaa. Kuullottuipa perkele sitten niin että se valui ja tuhriintui ja levisi niin, että Noran muotokuvassa on nyt viikset.
Jotenkin tuntuu että tuo 100x150 - koko oli itelle kaikkein luontevin ja mukavin mittasuhteiltaan. Ja nyt tässä sitten lopuksi oli hyvä tehdä se huomio että cottondukille onkin ällön kiva maalata akryylillä. Luojan kiitos en koklannut sitä puolisen vuotta sitten. Olisin voinut vahingossa tehdä jotain hyvää.
Vaikka ei se kankaasta ole kiinni. Tai ei pitäisi olla. Tai voi se vähän ollakin. No, olen mä jotain hyvääkin tehnyt, mutta perusnegatiiviseen taiteilijaluonteeseen kuuluu olla synkeän tyytymätön tekemäänsä tekotaiteeseen ja kieriskellä itsesäälissä. Ja odottaa sitten sydän pamppaillen kritiikkejä, sitten haukkua kriitikot kun eivät ymmärrä hyvän päälle, ja sitten taas rypeä siellä itsesäälin puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti