Täällä sitä istutaan kotona ja heijataan vauvaa sitterissä. En mahdollisesti aio mennä työhuoneelle. En ollut eilenkään. Jo mainitsemani turnajaisväsymys alkaa painaa todella. Naamioin haluttomuuteni maalata haluksi viettää koko päivä tyttären seurassa. Nyt sekin tuossa koisii.
Olen miettinyt kovasti sitä kuvausta joka pitäisi itsestään ja työskentelystään lähettää sitä valmistuvien esittelyvihkosta varten. Olen jo monasti uhonnut että en koskaan enää anna minkäänlaista statementtia mistään tai mihinkään, mutta jotain olisi naputeltava. Myöskin Auran Galleriaa varten. Joten kelailen taaksepäin - kelailen koko historiaa siitä lähtien kun aloitin taideopinnot. Syy näet sille miksi en halua statementteja kirjoittaa on se, että kirjoitan joka kerta erilailla, eri sisällöllä ja kumoten jopa sen mitä olen viimeksi kirjoittanut. Joo, pidätän itselläni oikeuden muuttaa mieltäni, mutta miksi sitten antaa mitään julkilausumaa jos kuitenkin on kohta eri mieltä. Parempi sitten olla hiljaa. Tätä kelailua harjoittaessa tulee väkisinkin kytättyä myös tämän hetken kautta tulevaisuuteen.
Ensiajatus oli se että mikään ei ole muttunut. Olen yhä se sama, joka olin silloin, ja varmaan tulevaisuudessa myös se sama kuin tänään. Loppujen lopuksi en osaa sanoa onko se hyvä vaiko huono asia. Saatan tässä muuttumattomuudessani hiukan tavoitella jo jonkinlaista Peter Pan - syndroomaa... Mikään ei ole ehkä korvieni välissä muuttunut mutta siinä ulkopuolella onkin sitten kaikki. Forten tahmean lattian sijasta tallon perjantai-iltana villasukilla olohuoneen lautalattiaa peppi pitkätossun tahtiin. Karmeat krapulat ja kämmeneen kirjoitetut puhelinnumerot poskeen tuhrautuneina, päähänpistot lähteä pikku tumussa bussilla naapurikaupunkiin, autoilu halki euroopan, kofeiiniöverit kun koittaa montako kahvilaa pystyy menemään läpi ennenkuin alkaa heikottaa, hiekkarannalla lorviminen nestetasapainosta huolta pitäen, ajaton oleskelu, vain oleminen ja lojuminen vailla tarkoitusta, poissa on kaikki nuo. Eikö olekin jotenkin säälittävää, että vaikka olen muuttanut kaiken minkä voi muuttaa, en koe muuttuneeni? Henkisesti lojun vieläkin siellä rannalla vaikka takaisin ei sitä huolettomuutta saa.
Vielä on jotain muuttamatta. En osaa päättää vaihdanko nimeni. Hei - minulle tuntuu vaikealta luopua tuosta läpipaskasta citymaasturistakin, koska se edustaa minulle jotakin sellaista mitä farmarivolvo tai tila-auto merkkaa totaalisena vastakohtana.. Ja se nimen muuttaminen, kuuluisi varmaan asiaan. Mies eilen kysyi että miksi haluan naimisiin. En osannut vastata, "tarviiko siihen jonkun erityisen syyn?" - tiedustelin, "no todellakin" - hän vastasi. Sen rakastamisen takia tietysti, mutta en itse osannut laskea sitä syyksi. Eihän se avioituminen muuta sen kannalta mitään. Kuvittelisin rakastamisen määrän olevan sama on sitä sormusta sormessa tai ei. Tämä on kuitenkin jotain sellaista mitä en koskaan kuvitellut tekeväni. Toisaalta kyse on vain muodollisuudesta enää. Ja onhan se jotain mitä haluan tehdä - salaa hypistelen nytkin tuota vihkisormusta. Ajattelin tässä että jos olisi mahdollista palata ajassa takaisin, niin palaisinko?
Ehdottomasti.
Haluaisin herätä aamutumussa Porissa. Muistaa kaiken mitä olen tehnyt ja ihmetellä mitä olen mieltä kaikesta ja uskoisinko kaiken todeksi. Ja haluaisin nähdä että kuinka nopeasti haluaisin takaisin taas tähän. Ei epäilystäkään, ettenkö haluaisi palata hyvin, hyvin nopeasti. Täällä on sentään sitterissä kitisevä sylivauva, joka rähjää siellä niin kauan että menen nostamaan. Vieno onnistumisen hymy kareilee sen huulilla jo valjaita irrottaessa ja se suorastaan sulaa syliin. Ja täällä on sentään kaksi karvastavaa porokoiraa. Ja maailman mahdottomin ja kultaisin mies jota ilman ei enää osaa olla.
Huoh. Luulen että tytärkin kasvaa aikuiseksi ennen minua. Sitä tulee kyllä niin nolottamaan se henkisesti teini-ikäinen mutsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti