Feilaamisesta

Osallistun taas pitkästä aikaa opintoihin turun taideakatemiassa. Kyseessä on kulttuurialan ammattilaisen osaajakoulutus, joka koostuu erilaisista opintojaksoista, jotka vuoden ajan seuraavat toisiaan. Noin kerran viikossa istuskelen etäluennolla oppimassa virtuaalisesta todellisuudesta, viestinnästä, saavutettavuudesta. Tällä hetkellä osallistun opintojaksoon, joka käsittelee tulevaisuuden työelämää ja sen muutosta, sekä viestintää. En ole ensimmäistä kertaa tällä opintojaksolla. Kävin sen myös YAMK-opintojen osana, ja viestintää totisesti harjoitin, jonka johdosta luentojen kuumottavat keskustelut päätyivät lehtien sivuille asti kivigaten muodossa (ks. tämä, tämä ja tämä). Siitä on nyt vierähtänyt viitisen vuotta, ja nyt kun omaa viestijäkuvaansa ja ennen kaikkea käsitystä itsestään ammattilaisena tarkastelee uudestaan, on kokemus aika lailla pysäyttävä. 

 Kaivoin esiin YAMK-opintojeni aikana tehdyn uratarina-videon, jolla kerrottiin kehityskaarestaan siksi, miksi on tullut, ja miten tulevaisuus piirtyy mielikuvissamme. Olin nähnyt paljon vaivaa videon tekemiseen, ja sanottavaa oli paljon. Kerroin itsestäni laajalla paletilla, olin sitä ja tätä, edustin tätä ja tuota, ja minulla oli hyvin selkeä kuva siitä, kuka olen, ja minne olen matkalla. 

 Terveisiä vaan Marialle menneisyydestä, mutta aivan vituiksihan se ennustus meni. Ei siitä ihmisestä ole jäljellä enää yhtään mitään, ja tilalla on aivan täysin uusi tyyppi. 

Nyt tämä video pitäisi tehdä uudelleen, ja sepäs onkin tuntunut erittäin vaikealta. Olen kirjoittanut tekstit uudestaan moneen kertaan, enkä ole palauttanut videosta tekstejä, saati kuvaa. En uskalla lausua mistään enää mitään, sillä yksinkertaisesti: koen sen täysin turhaksi. Emme me voi mitään täällä ennustaa, ja takanakin on lähinnä kaaos. Kuulkaa: kaikki suuret tavoitteet, jotka kuulemma tarkalla suunnittelulla ja määrätietoisella työskentelyllä voi tavoittaa, ovat aivan täyttä hypoteesia. Tulemme eri lähtökohdista, ja olemme myös matkalla erilaisiin sellaisiin. Aina voi tarkastella, kuinka on päätynyt siihen missä on, mutta jos tähän on tultu ajamalla kahtasataa kohti loistavaa tulevaisuutta, vaan löytääkseen yhä uudelleen edestään piikkimaton, ei jumalauta: en minä aio tehdä siitä videon videota. Ja itsehän minä ne piikkimatot olen eteeni käynyt levittelemässä, niin ei siinä varmaan kannata näytellä yllättynyttä, kun matkanteko hidastuu. En sano sitäkään, että ne kaikki piikkimatot ovat kurjia ja ikäviä. Tekstin alussa oleva kuva paljastaa niistä yhden. Nykyisessä elämäntilanteessa joutuu ja saa matkustaa paljon, joka vie paljon myös aikaa omaan uraan panostamiselta. Mutta kyllä se myös antaa elämyksiä, joka taas näkyy maalauksissa. Pitäisi osata hyväksyä se, elämä, ei se olekaan hallittavissa, ja suhtautua siihen empaattisesti ja positiiviseen keskittyen. Eihän sekään hyvä asenne ole, että lannistuneena ei aseta itselleen enää mitään tavoitteita, miltä tämä räntti saattaa hivenen haiskahtaa. En siihen toki halua ketään houkutella. Tehkää suunnitelmia, tavoitteita, ja kurotelkaa niihin, niin minäkin edelleen teen. Ehkä pääsette tavoitteeseenne, mutta jos kuuseen kurkotellessanne kapsahdatte katajaan, niin nähdään siellä sitten. Eikä meillä siellä asiat huonosti ole: kataja voi elää yli tuhat vuotta vanhaksi. Se taipuu, mutta ei katkea, ja voimme maustaa sillä oman ginimme. Kataja suojaa myös pahoilta hengiltä, ja toimii lääkkeenä reumaan ja kihtiin. Hyvä siellä on hengata, maalailla siellä sitten. Ehkä kataja joustavuudessaan auttaa taas ponnahtamaan ylöspäin. Pääasia on, että ei pudotessaan päästä pensselinvarresta irti. 

Vaikka tämä hiukan dramaattiselta kuulostaa, niin ei tässä asiat nyt niin huonosti ole. Katson asioita vaan aika laajalla kaarella. Aloitin 16 – vuotiaana taideopinnot, ja silloin jo koimme painetta siitä, että Suomen kultakauden taiteilijat tekivät omat ”pääteoksensa” siinä 16-19 ikävuosien nurkilla. Me emme tehneet, sillä olimme pub 19:ssa laulamassa karaokea. Emme tehneet sen jälkeenkään, sillä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Tuli perhettä, pandemiaa ja eduskuntavaaleja sekä muita katastrofeja. Nyt ollaan päälle nelikymppisiä, ja edelleen painetaan ruuhkavuosia lasten harrastusten ja oman elämän ja puolison elämän muodostamalla yhteisellä miinakentällä. Ei tullutkaan tehtyä niitä elämänvalintoja, jotka tukevat loistavaa urakehitystä. Ei päästy koskaan Nuoret – näyttelyyn, eikä tultu valituiksi vuoden nuoriksi taiteilijoiksi. Perheellisenä ei ole mitään saumoja hakea residensseihin ja taidekosmopoliittina suihkaroida edustamassa ja vaikuttamassa. Joillain harvoilla meistä on pyyhkinyt hyvin ja huomionosoituksia on sadellut, mutta suurin osa meistä istuu täällä ammatillisessa katajapensaassa miettimässä, että miten tämä nyt ei johtanutkaan suuriin museonäyttelyihin, onko meillä oikeasti työympäristöä ollenkaan, saati tulevaisuuden sellaista, vai olenko ihan vaan paska taiteilija. 

Paska taiteilija palmun alla

No, emme me ole paskoja taiteilijoita. Ei ole yksikään meistä, jotka edelleen nelikymppisinä puskevat eteenpäin, vaikka välillä tuntuu, että ei ole minkäänlaisia toimintaedellytyksiä. Paremmaksi me vaan tulemme koko ajan, mitä enemmän kilometrejä jää taakse. Vaan sitä voi olla vaikka maailman paras taiteilija, eikä se näy palkkakuitissa tai meriittilistalla millään lailla. Siinä niitä uskoa ja tavoitteita sitten tarvitaan, että miten täältä katajanoksalta voisi niitäkin saavuttaa. Ei pidä luovuttaa. 

 Olen katsellut nyt tietoisella silmällä taiteilijoiden haastatteluita ja esittelyjä. Olen kateellinen heidän upeasta kyvystään ajatella ja puhua taiteesta, sen merkityksestä, ja sen lasersäteen lailla kansakunnan lävistävästä ominaisuudesta tuoda valoa, älyä ja ymmärrystä synkkään ja pimeään. Minä en osaa ajatella niin hienosti. Voi olla että syynä on se, että käytän päivästä huomattavan paljon enemmän aikaa kännykkäpelin näpelöimiseen kuin taidefilosofian opusten lehteilyyn, mutta totuus työskentelystä ja sen syvästä filosofiasta on se, että teen jotain, ja ehkä onnistun, ja sitten teen taas jotain muuta. Siinä se. Siinä on kaikki. Maaliaineen levittämistä kankaalle, yksin. Se on alku, ja se on loppu. 

Ehkä videon tekemisen vaikeus piilee siinä, että en aivan täysin vielä tunne tätä uutta tyyppiä, joksi olen metamorfoosini myötä muodostunut. Sen tiedän että: en pidä enää suklaasta, en kestä enää krapulaa, en ole soittanut mitään instrumenttia useaan vuoteen saati säveltänyt, minulla ei ole enää ollenkaan omaa aikaa, painan kymmenen kiloa enemmän, olen useimmiten helvetin väsynyt, naamassa on ryppyjä ja hiukset harmaantuvat, ikätoverini alkavat sairastua syöpään ja saamaan sydänvaivoja, maalauskankaan pohjustaminen ja värien sekoittaminen tuntuu fyysisesti raskaalta, olen hivenen allerginen valkoviinille, juoksuharrastusta on vaikea pitää yllä kun alkaa olla yhtä jos toista kremppaa, en pelkää menettämistä sillä mikään ei täällä ole pysyvää, yksin on sittenkin hyvä olla, en piirrä enää yhtään, minua ei voi enää manipuloida, ymmärrän mitä rajat ovat ja kuinka niistä pidetään kiinni, olen oppinut että valtaa ei oteta, vaan se annetaan, enkä pelkää pitää omastani kiinni. Sen minä haluaisin videolla sanoa. Mitä taiteilijan työstäni haluaisin sanoa? En mitään. Sitä minä en tiedä. En osaa sanoittaa kehityskaartanikaan. Tulen syömään sanani. Olen jo syönyt ne kaikki, joita olen eteeni asetellut. Ehkä se se sitten on tekijyyteni ydin. Ehkä sitten kun elämä on valmis ja taulut maalattu, osaa sanoa, mitä tuli oltua ja tehtyä.

Olisiko teillä hetki aikaa keskustella #kivigatesta.. ?

Liitola ei taas osannut pitää päätään kiinni, ja mites se sitten menikään.

Tässähän piti pitää päiväkirjaa blogissa aktiivisesti, mutta lähes maagisesti heti tämän julki lausuttuani, loppui kirjoitusmotivaatio siihen paikkaan. Opinnot ovat ottaneet lähes kaiken aikani, enkä ole tehnyt ainuttakaan omaa työtä ihan loppuun asti koko opiskeluaikana. Parit tilaustyöt on raapusteltu, ja siinä se. Yksi fotorealistinen duuni on piirustusvaiheessa valmis, mutta jatkotyöstö puuttuu. Maalaamattomuus ahdistaa, kuten aina, mutta pian tämä puserrus on päättynyt.

Eletään nimittäin toukokuuta, ja kuun loppuun mennessä pitäisi palauttaa opinnäytetyö. Joka tuntuu olevan aivan levällään. Täytyy sanoa, että vuoden maisteri oli aika kunnianhimoinen tavoite. Ajattelin sen menevän paljon iisimmin, mutta töitä on saanut tehdä ihan tosissaan. Olen ehkä tehnyt hiukan liiankin kunnianhimoisesti niitä tehtäviä, mutta toisaalta, olen kokenut siitä saavani myös suurimman hyödyn. Opinnäytteen suhteen aika kyllä tulee nyt vastaan, se on todettava. Sitä kun muut alkavat vasta tehdä, pitäisi sen itsellä olla jo valmis.

Mutta kivigateen.
Taiteen uudet kontekstit on ollut erittäin haastava, monipuolinen ja antava koulutus. Suosittelen sitä varauksetta. Koulutus on kasvattanut ja kehittänyt ajattelua, luennot ovat olleet pääsääntöisesti erinomaisia, tehtävät todella hyviä, aineisto hyvin valittua. Koulutuksen runko ja opetuksen kaari on ollut todella hyvin rakennettua, asiat seuraavat todella loogisesti toistaan, ja ajatusta on ohjattu hienosti kohti seuraavaa opintojaksoa. Pedagogisesti otan tästä mallia, ja nostan hattua hyvin suunnitellusta koulutuksesta. Mutta kova homma se on ollut. Ajattelemista on tarjottu paljon, ja näin klassisemman kuvataiteilijan näkövinkkelistä varsinkin suhde kokonaisuuteen on vähintäänkin haastava.

Lähdin koulutukseen sillä ajatuksella, että tarvitsen paremman tutkinnon päästäkseni mukaan erilaisiin tuotantoihin ja tapahtumiin. Siihen tämä kyllä tarjoaa eväitä, ihan jo projektinhallinnan opintojenkin kautta. Tulevaisuusajattelu on myös ollut erittäin hyödyllinen tässä mielessä. Se tässä kuitenkin yllätti, että koulutuksessa on usein noussut esille teemat, joissa pyritään purkamaan taiteilijamyyttejä, ja monen materiaalin kautta on joko suoraan tai rivien välistä todettu, että yksinään puurtavan myyttisen taiteilijaneron aika on ohi. Tämä on maalarin positiosta aivan tolkuttoman provosoivaa, enkä voi mitenkään allekirjoittaa tätä diskurssia. On totta, että taiteilijuus on murroksessa, työnkuvat kasvavat ja laajenevat, koulutus on entistä monipuolisempaa. Tämä on hyvä. Mutta sen perusteleminen, pönkittäminen ja olemassaolon edellytysten luominen sillä, että aletaan purkamaan lattiaa perinteistä taiteilijan työtä harjoittavan "myyttisen" taiteilijan alta, on lyhytnäköistä, ja tekee vähän mieli jopa sanoa että lapsellista. Kas, kun näin me edelleen täällä työtämme harjoitetaan, me HC-maalarit. Eikä me olla myyttejä. Ja me mahdutaan samalle taidekentälle, ja myös tätä tekemisen tapaa pitää kasvattaa ja kehittää. Tässä roolissa löysin itseni kehittäjänä tässä koulutusohjelmassa.

Julkisessa keskustelussa vilahtelee ajatus, jossa taiteilija joko laajentaa työnkuvaansa ja osaamisalaansa, tai tekee "kunniakkaan ratkaisun" ja jättäytyy oman luomistyönsä pariin. Samalla kylläkin sitoutuu köyhyyteen, ja hylkää toiveet toimeentulosta. Tällä tasolla on tämä diskurssi. Jos näköalat kuvataiteilijan ansainnan saamisesta omasta ydinosaamisestaan on tällä tasolla, esittää se samalla ajantasaista kuvaa siitä tahtotilasta, joka vallitsee kuvataiteen ydintekemisen kehittämisessä. Eli sitä ei ole. Sitä ei kehitetä. On hyvä pitää mielessä, kuka tätä murrosdiskurssia ja siitä käytettävää kieltä ylläpitää, ja mitkä ovat näiden tahojen tavoitteet sekä hyöty, mitä keskustelusta halutaan saada.

Ja se hyöty on taidelähtöisten menetelmien liiketaloutta ja työelämää hyödyntävät puolet. Tämä on keskustelu joka on lähtöisin tahoista, kuten opetus- ja kulttuuriministeriö, ja jotka haluavat nähdä taiteen taloutta ja työllisyyttä kasvattavat hyödyt, ja toisaalta, pyyhkiä pöydältä sen, mikä ei tuota. Tämä keskustelu on myös johtanut toimiin, edellämainitun ministeriön taholta, kun kuvataide menetti perustutkintonimikkeensä vuoden 2019 alussa, ja siirrettiin tekniikan ja liikenteen alle, sillä tutkinto ei vastaa muuttuviin työelämän tarpeisiin. Tämä on vaarallinen kehitys, ja purkavan kielen käyttäminen on avainroolissa. 

Sattuipa sitten päivä, jolloin tätä samaa kieltä käytti provokaatiomielessä koulutuspäällikkömme, tarkoituksenaan herättää tunteita ja keskustelua. No, onnistui siinä. Mitä sitten tapahtui... selviää seuraavassa blogipäivityksessä. 

Ensimmäinen lähijakso takana!

Ensimmäinen lähijakso, siis minulle ensimmäinen, on käyty ihmettelemässä. Pääsin siis aloittamaan muita myöhemmin tämän TE-toimisto - painin vuoksi. Ja olihan runsas asiasisällöltään, on kyllä ollut aivan puhki ja pihalla päivien jälkeen. Kuuma suihku, ylle rumimmat kotihousut ja virttynein villatakki. HappyJoe, lasten pringlesit ja kotisohva, aaaah! Ajattelin kyllä että en ajattelisi kouluhommia tänä iltana yhtään vaan chillaisi musiikkia kuunnellen, mutta pakko vähän summata päälimmäiset asiat eka.

Ensimmäisenä päivänä oli luennointia tilasta. Paikkasidonnaisuudesta, taiteen tiloista, erilaisista tilakäsityksistä. Arkkitehtuurista. Tämä oli hyvin avaavaa ja ajatuksia herättävää. Huvitti tosin alkuun, kun alettiin puhua taide tilassa - konteksteista. Porin taidekoulun aikoihin joskus siellä 2000-l vaihteessa, "tila taiteessa" oli iso juttu ja framilla kaikkialla. Sitä käänneltiin ja väänneltiin väsymiseen asti. On jossain kansiossa ylhäällä toivottavasti vieläkin nuo artikkelit, pitääkin kaivaa ne näitä opintoja varten ja vertailla. Sittemmin tilallisuus hieman hiipui ja otti vähän klisheistäkin sävyä itseensä, kunnes nyt se tuntuisi ottavan uutta renessassia. Ja mikä on kiinnostavaa on se, että fokus on juurikin näinpäin, eli taide tilassa, ei tila taiteessa, kuten millenniumin aaton aikoihin. Toki keskustelun ytimessä silloinkin oli teokset julkisissa tiloissa, mutta tilallisuutta käsiteltiin suoremmin taiteen sisäisenä, fyysisenä elementtinä. Nyt tulokulma on toinen, ja taide on tilan elementti.

Kirjoitetut esseet ja luetut artikkelit ovat saaneet paljon miettimään opinnäytteen, eli kehittämishankkeen, toteutuspaikkaa. Jostain syystä lähdimme työryhmän kanssa ajattelemaan ensisijaisesti institutionaalisia taiteen esittämisen paikkoja, joskin myös julkiset tilat ovat olleet pöydällä. Nyt näiden lähipäivien jälkeen mielenkiinto kohdistui vahvimmin taiteen tunnistettavuuteen. Myös siltä osin, että ajattelin tutkivassa tekstissä kirjoittaa taiteilijan rooleista organisaatioissa, kentän tuntijana ja teosten ja teemojen tunnistajana, ja tavallaan niiden kuratoijana yhteisöjen hyvinvointikäyttöön. Taiteen siis pysyen autonomisena tahona, ja eri instanssien toimiessa vastaanottajana, ei tilaajana.

Tunnistettava taide. Miten taiteen tunnistaa, miten sen määrittelee? Voiko aina olla varma jossain yllättävässä tai vaikka usein toistuvassa tilanteessa tai kohtaamisessa, että ei ole itseasiassa taiteen äärellä? Miten sitä alkaakin ehkä näkemään kaikkialla, tulkitsemaan asioita ja tilanteita sen kautta?

Mitä jos tuottaa julkiseen tilaan taidetta, ilman että kukaan huomaa sitä?

Mitä jos joku taho lähtisi vielä rahoittamaan näkymätöntä taidetta?

Tällä ajatuksella aion seuraavaksi yllättää työryhmäni. Että me muuten tehdään se proggis niin, että kukaan ei tiedä missä se on, mitä se on. Näkymätöntä taidetta. Pää edellä kohti fenomenologiaa ja eksistentialismia. Oi kyllä! Täältä tullaan rakkauteni, Sartre ja Heidegger!

Sano mua maisterix

Kansitaidetta Klasun sinkulle "Kultaakin kalliimpaa"

Bongasin keväällä esittelyn Turkuamk:n Taideakatemian maisterilinjasta "Taiteen uudet kontekstit" ja olin välittömästi liekeissä. Tein tapahtumanjärjestäjän hommia työharjotteluna, ja toteuttanut muutenkin kaikenlaista poikkitaiteellista proggista ja asiaa, ja tämä koulutus tukee niitä täydellisesti. Eli että voisi joskus sivaltaa seitania leivänpäälle jostain palkkatyöstäkin, tuota taiteellista työskentelyä tukemaan. Tällä hetkellähän ei pääse mihinkään kuvaukseen sopivaan projektiin hommiin, vaan kulttuurituottajat ajaa oikealta ohi, työkokemuksesta huolimatta.

No minä hain, ja pääsin kuin pääsinkin koulutukseen! Koko kesä ja alkusyksy onkin mennyt työkkärin ja kelan kanssa painiessa, milloin mistäkin syystä on ollut poikki se tämä ja tuo tuki, selvitetty samoja asioita päällekkäin ja keploteltu työsuorituksetkin väärän kuun puolelle että on saatu työttömyystuki maksuun leikattuna. Siis työssäoloehdosta on puhe. Se täyttyi, ja ihan oikean jakson puolella, mutta Kela mielivaltaisesti vain ilmotti että työsuoritus merkitään vasta seuraavalle kuulle.
Kesä on siis ollut pitkä ja raskas. Kun täyttää vaatimukset ja on aktiivinen (hakeutuu koulutukseen ja tekee töitä) tulee ihan hulluja selvityspyyntöjä (olet ilmoittanut täyttäneesi työssäoloehdon, tarvitsemme sinulta nyt kaikki työtulokuittisi kolmen vuoden ajalta). Sen sijaan jos istuisi perseellään tekemättä mitään, rahat kilisisivät tasaisesti tilille. Kävis jossain työkkärin "näin kirjoitat cv:n" - kurssilla ja se olis siinä. Mutta annas olla jos koitat itse ihan tehdä jotain. Ei se semmoinen käy.

Tästäkin siis painittiin niskaperseotteella että tukeeko työkkäri tätä koulutusta, ja ensimmäinen päätös olikin kieltävä (vaaditun 5op/kk sijaan ilmoittamilleni päivämäärille kertyy vain 4,89op/kk, joten kielteinen päätös, istu perseelläs ja kaiva nenää), josta luonnollisesti valitin. Vaihdoin siis vain hakemukseen toiset päivämäärät. Työkkäri mietti asiaa niin pitkään että koulutus ennätti jo alkaa, kunnes lopulta myönteinen päätös tuli, ja jostain mielenvikaisesta syystä taisi olla vielä pidemmällä opiskeluajalla kuin alkuperäisessä hakemuksessani. Eli ensimmäinen hylsy oli aivan turha.

Nyt punnerran opintoja alkuun jälkijunassa, ja hajosin jo ensimmäiseen esseeseen. Olen odottanut kyllä innolla taiteellisentieteellisen tekstin pariin sukeltelua ja kirjoittamista, mutta tämä taideteksti on kyllä aivan jäätävän kamalaa. Lähtökohtaisesti voisin jo todeta, että mikäli sanaa ei löydy sivistyssanakirjasta, sen paikka ei ole tutkimuksellisessa tekstissa. Eikä missään julkaisussa ylipäätään. Yksinkertaisetkin asiat on esitetty taidekielijargonilla, eikä kappaleesta pääse seuraavaan ennen kuin on kääntänyt tekstin googlella Taidetekstistä Suomenkielelle. Tällainen teksti ei vaan palvele tarkoitustaan, ja rajautuu erittäin pienelle kohderyhmälle. Itse sisältö on hyvä ja mielenkiintoinen, kunhan pointin saa ensin käännettyä suomeksi.

Nooh mutta blogi aukesi taas pitkästä aikaa sen takia, että opintoihin kuuluu myös tällainen omaelämänkerrallinen reflektointi ja päiväkirjaaminen. Tämä blogaaminen on ollut itsellä luontainen menetelmä ennenkin, ja toimi myös kandin opinnäytteen pohjana. Joten sama edellä maisteriin! Tai siis amk - kielellä AMK:sta YAMK - tutkintoon. Same but different.

Tarvitsee siis alkaa päiväkirjailemaan. Ohjeistuksen mukaan päärooli on ammatillisessa työskentelyssä, mutta koska kyse on taidetyöstä, on sen irrottaminen arkiminästä mahdotonta. Joten. Jatketaan samalla linjalla, mutta päivitysväli alkaa tässä tihentymään dramaattisesti. Jotta ei menisi ihan spämmiksi, taidan tuottaa matskua viikkokatsauksina. Ehkä. Katsotaan.


Tässä nyt siis töttöröö läppäri sylissä ja melkein kahvikin. Vaihdoin kitaroihin patterit, ja sain pitkästä aikaa sähköakkarinaikkarin plugin ja loopperin päähän. Siitä se riemu repesikin, ja naputtelin aamukolmeen (terveisiä vaan naapurit). Olemme siis tässä joutessamme muuttaneet omakotitalosta rivariin ja hieman on taiteilijalla totuttelua tällaiseen kuin "hiljaisuusaika". Yöllisen säveltaidesession jälkeen lapsi A toimitettu kouluun ja lapsi B päiväkotiin, ja sitten esseetä jatkamaan. Maanantaina piti palauttaa, mutta "konsultointimatka" Tampereelle esti tämän; Perjantaina lähdin matkaan. Sain "konsultoinnin" lomassa tehtyä yhden kouluhomman, mutta esseelle ei ollut mitään saumaa, kun aloin perehtymään lähdetekstiin: kohdatessani taidetekstin masennuin keskivaikeasti ja ratkesin hätäpäissäni ryyppäämään. Kun lopulta selvisin ja löysin Tampereelta maanantaina ulos kaikki tammerjoen sillat taustapeilissä liekeissä loimottaen, jouduin vielä taklaamaan rästissä olleen ylppärikuvatoimituksen ja muutamat promokuvat. Takana ja hiukan vielä päälläkin olevan muuton ja kuukauden (kyllä! kiitos stressin) kestäneen kuumeilun ja jonkinnäköisen keuhkotaudin vuoksi hommat ovat lykkäytyneet enemmän kuin liikaa. Niin ja tein minä tuossa muuten myös levynkansitaidetta Klasulle, jonka onneksi saan niputettua opintoihin. Joten sinänsä tässä ihan asiallisessa työn touhussa.

Nyt siis lopulta esseen parissa ja muutakin tehtävää vielä olisi. Vuodessa pitäisi valmistua ja tietää todella tiukkaa ja hallintaa vaativaa aikataulua. Heti ensimmäisen opiskeluviikon perusteella voisin nähdä tässä olevan ajanhallinnan kannalta tsemppaamisen varaa.



Klasu levynkansitaiteineen konsertoi Turussa Bar Kukassa 19.10, kannattaa kuleksia mestoille!

Linkki Facebook - tapahtumaan