Kuinka essee kirjoitetaan (ja syödään lääkkeet)

Olen odottanut opinnoista ehkä eniten tätä taideteoria-puolta. Siihen syttyminen otti itselle kauan aikaa prosessi oli tuskallinen, mutta leimahduksen jälkeen ei siitä sitten tarpeeksi saisikaan. Ongelmaksi tässä teoreettisessa rakkaudessani kävi kuitenkin ADHD. Opiskelin taidehistoriaa 9 vuotta, enkä muista siitä mitään, vaikka kuinka lämpesinkin teksteille ja tutkimuksille. Syynä se, että adhd:n kylkiäisenä sain myös kielellisen kehityshäiriön. Käytännössä se esiintyy niin, että jos en kykene muodostamaan lukemastani/kuulemastani visuaalista kuvaa, en muista lukemastani mitään. Nimien kanssa varsinkin olen hyvin heikoilla. Ja kun lääkitystä ei ollut, enkä ollut kartalla tästä asiasta, en osannut siihen myöskään reagoida ja tehostaa oppimistapojani.

Nyt koitan mennä fiksumman kautta. Kun tässäkin nyt tehtävänä on lukea parit tekstit ja kirjoittaa niistä essee, niin aloitan kirjoittamalla artikkelit ensin auki. Eli luen sivu sivulta, ja tiivistän olennaiset ja hahmotan mielessäni kuvallista kertomusta tekstistä. Jutun ollen välillä hyvin abstraktia ja taidesanastotulvan äärellä hahmotus on vaikeaa, on tekstin perkaaminen hyvin hidasta. Käytännössä googletan auki joka sanan, enkä pysty siirtymään tekstissä eteenpäin jos en ole hahmottanut itselleni jokaisen termin syvintä olemusta ja heijastellut sitä tekstiin.

No, olen nyt runkannut tällä tapaa ensimmäistä artikkelia jo 3 päivää (HELLO hyperfocus!). Pidemmän päälle tällainen työskentely on kovin vaikeaa, liian hidasta, ja lopputulemana tulee olemaan hirvittävän pitkä essee. Joten metodissa on vielä vähän kehittelemistä. Nimien suhteen olen päättänyt antaa itselleni armahduksen. Minun ei tarvitse muistaa niitä ulkoa. Jos puhuisin jollain luennolla, minulla olisi muistiinpanot. Jos kirjoitan esseetä, on edelleen samat muistiinpanot, kirjallisuus ja internet, jolla muistuttaa itselleen niitä nimiä. Työt, ajatukset, ideologian, kirjallisuuden: tällaiset muistan, koska ne pystyn kuvina hahmottamaan, mutta niiden tekijöiden nimiä en. Onneksi ne on nykypäivänä helposti kaivettavissa esiin. Mutta kaiken ytimessä on muistiinpanot. Valmistautuminen. Asioiden listaaminen aikatauluttaminen ja hahmottaminen. Se, mikä useimmilla toimii korvien välissä, on itselle tuotava fyysisenä kappaleena paperille, ja sen hahmottaminen ottaa enemmän aikaa. Supervoimana mainittakoon se, että kun kerran onnistun jotakin näin visualisoimaan ja hahmottamaan, niin sitä en myöskään unohda. Prosessi vaan on piitttkä. Hiukan jännittää että miten näin tiukalla opiskeluaikataululla tulen näillä työstöajoilla pärjäämään. Siksipä olenkin varannut aikalailla täysipäiväisesti seuraavan vuoden vain opiskelulle.

Kun on perillä siitä mitä itsessä tapahtuu ja miksi, ja mitä keinoja on näitä asioita kompensoimaan, Adhd:n ja sen kylkiäistenkin kanssa päästä päämääriinsä. En kertakaikkiaan suostu ottamaan vastaan neuropsykiatrin lausumia sanoja. Ne oli kai tarkoitettu vähän helpotukseksi itselle, mutta itsehän sytyin niistä taistelemaan vastaan: "Sinun pitää lakata vaatimasta itseltäsi samaa kuin mihin muut pystyy. Sinun aivosi ei ole rakentuneet samanlaiseen suoriutumiseen." Tarkoitus oli varmaan todella helpottaa sitä tuskaa, kun todellakin vaadin itseltäni tasan yhtä paljon ja vielä enemmänkin. Että ei pitäisi, ettei joutuisi kestämään niitä pettymyksiä tyyliin "miksi en pysty tuohon samaan kuin muut, mikä minussa on vikana" jne. Ja niitä tunteita on totisesti koettu. Miksen erota numeroita toisistaan? Miksi olen näin helvetin tyhmä? Siihen tuo toteamus toimi kyllä ihan toivotulla tavalla, en ruoski itseäni siitä enää. Mutta siihen en pysty ollenkaan, ettenkö saisi silti vaatia itseltäni samaa suoriutumista kuin muilta. Vaadin. Vaadin enemmänkin. Mutta siitä kannattaa päästää irti, että sen pitäisi mennä itsellä samoin kuin muilla. Lempinimeni on marsu, usein myös marsupilamiksi kutsuttu. Marsupilameista wikipedia kertoo niiden olvan älyltään nokkelia ja toimiltaan yllättäviä. Ja tähän ennemminkin nojaudun. Älyltäni olen toki mitä nokkelin. Ja toimiltani olen totisesti, näin lievästi arvioituna, yllättävä. And that my friends, on myös minulle ehdoton etu. Pystyn ideoimaan ja heittäytymään ja toteuttamaan sellaisia asioita aivan täpöllä, mitä nentit taas ehkä eivät.

Bonuskuva, koska se en voi lakata nauramasta tälle :'D

Se on vähän myös oma valinta, että mistä kaikesta antaa periksi adhd:n nimissä. En pysty kuitenkaan, jne. Pystyy, kun päättää ja on määrätietoinen. Epäonnistuuko? Aivan varmasti välillä. Saattaapi vaikka jättää lääkkeet syömättä ja päätyä nakit silmille pitkäksi venähtänyttä viikonloppua viettämään Tampereelle, vaikka piti opiskella ja tehdä töitä. Jos nyt muutenkin syttyy keskivertoa enemmän huonoille ideoille, niin ilman daily dosea lentää kolmoissalkovilla niiden just parhaiden (huonojen) impulsiivisten ideoidensa syleilyyn. Just sayin'. Mutta sitten rankaistaan itseään pahimmalla mahdollisella tavalla (ei viiniä viikkoon) ja tehdään kahta kovemmin töitä. Ja syödään ne lääkkeet. Ja ollaan itselle armollisia.