Maailmojen välillä lentävät linnut

Kuten näkyy, niin ihan päivittäistä päiväkirjaamista ei ole tullut harrastettua. Ihan jo senkin takia, että olen pääasiallisesti tehnyt näitä kouluhommia, eikä niistä ole sen kummempaa raportoitavaa ammatillisessä mielessä. Toki mielessä on risteillyt hirmuisesti kaikkea mistä on ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta ei ole ennättänyt, enkä ole tehnyt muistiinpanoja, joten... Nooh, koitan muistella niitä tässä myöhemmin..

Ensin täytyy kuitenkin kirjoittaa vähän viimeöisestä unesta. Yllä oleva kuva liittyy voimakkaasti tapahtumiin. Kuva tuli vastaan facebookissa, ja pysähdyin miettimään sitä. Ensin nauratti, sitten vähän vähemmän. Olen tosiaan ollut ikäänkuin koomassa viimeiset 20 vuotta, purkanut itseäni osiin, enkä aina elänyt ihan omaa elämääni. Nyt koen heränneeni, ja olen alkanut myös tekemään tietoisia muutoksia kursiakseen itseyttäni takaisin kasaan.

Elämääni pohdiskellessa äidyin kirjoittamaan opintoihin liittyvää digitarinaa, eli sellaista oman elämänsä recappia joka pitäisi mahduttaa muutaman minuutin videoon. Muut opiskelijatoverit tekivät kyseisen tehtävän jo aloitusleirillä Seilissä, jonne en päässyt mukaan. Työstän nyt jälkikäteen. Menetelmä on onneksi tuttu "2011 omakuvaa" - työpajalta, jossa kirjoitettiin tätä viiden minuutin raakatekstisessio-materiaalia. Annetusta aiheesta kirjoitetaan 5 min vapaata tekstiä ja sitten aletaan karsimaan ja tiivistämään.

No minähän kirjoitin. Itsekin yllätyin lopputuloksesta, että mitkä asiat korostuvat. Kaiken maailman veljen kuolemat ja hometalot ja parisuhteet ja adhd:t eivät esiinny tekstissä lainkaan. Suurimmat elämääni ohjanneet asiat vaikuttaisivat tämän tekstiharjoituksen perusteella olevan musiikki, taide ja teatteri. Ja niiden asteittainen pois jääminen, tästä syystä henkilökohtaiseen kriisiin ajautuminen, alusta aloittaminen ja Marian tyhjän kuoren uudelleen täyttäminen. Ja miten näiden elementtien tuominen takaisin elämään on alkanut rakentamaan itseäni tietoisemmaksi ja itsevarmemmaksi ihmiseksi. Olen antanut muiden määritellä itseäni liikaa ja kadottanut lopulta kaiken itselleni tärkeän. Nyt olen tahdossani vahva. En kuuntele enää minkäänlaista soraääntä, kritiikkiä tai vähättelyä siitä mitä teen. Olen päättänyt kaikki ihmissuhteet, joissa tätä esiintyy pieninkään määrin. Olen mielummin yksin, kuin irti itsestäni.

No, mutta siihen uneen. En ole vähään aikaan nähnyt näin rankkaa unta, ja heräsin yöllä hillittömään itkuun. Näin unta kuolleesta veljestäni Tapiosta, jota hautasin yhdessä kuolleen serkkuni Petterin kanssa koko yön. Vierelläni unessa tassutteli kuollut koirani Taiga.

Hautaan laskettiin ensimmäisenä Petterin arkku. Se oli suuri ja jykevä. Seuraavaksi hautaan meni veljeni hauras ja hentoinen arkku. Tämän päälle hautaan laskettiin kitarani omassa kotelossaan. Tapio ja Petteri putkahtivat arkun laskun jälkeen viereeni haudan reunalle. Tässä kohtaa heräsin itkien.
Olin edelleen puoliunessa, nukahdin pian uudelleen. Uni jatkui, ja olin sen vertaa tolkuissani että tajusin näkeväni unta. Näin harvakseltaan käy, että pystyy tietoisesti toimimaan ja liikkumaan unessa. Tapio ei unessa puhunut minulle. Näen hänestä unta hyvin harvoin, eikä hän enää puhu. Kuolemansa jälkeen hän tapasi istuskella sänkyni päädyssä, ja minä istuin sängyssä puhumassa hänelle yökaudet. Näiden keskustelujen jälkeen hän on ollut mykkä. Petteri sensijaan puhui, ja kysyin miksi hän ei ole käynyt unissani kuolemansa jälkeen (josta on jo pari vuotta aikaa).

Petteri vastasi:

"Maria, maailma on erilaisia lintuja täynnä. Ei kannata murehtia joka ainutta pois lentänyttä lintua. Lopussa kaikki valkenee sinullekin." 

 Aamulla olin luonnollisesti melkolailla tolaltani. Tuntui kuin olisi pitkästä aikaa nähnyt Tapion, Petterin ja Taigan, ihan fyysisesti läsnä. Olo oli toisaalta hieman huojentunut, että eivät tulleet toimittamaan minulle mitään järkyttävää uutista, tunsin ennemminkin lohdullisuutta. Hautaustoimitus oli kuitenkin todella raskas kokemus unessa. Jonkinasteista eksistentialistista kriisiä tämä taas aiheuttaa, ihmisen olemassaolon rajoja. Lakkaamme olemasta vasta, kun kukaan ei muista meitä. Olemmeko olemassa lainkaan jos kukaan ei koskaan ajattele? Lakkaako tila olemasta, kun poistumme sieltä? Aarrgghh... Avasi ajatuksia taiteen tiloista kyllä tuokin ajatuskulku. No, mutta tämän unen merkitystä on nyt tässä pohdiskeltu. Selvänä linkkinä näen eilisen digitarinan pohdinnan, ja oman elämän läpikäymisen. Unessa hautasin kitaran, rinnastettuna todella vaikeisiin menetyksiin, joita unessa esiintynyt kolmikko voimakkaimmin edustivat. Soittamisen, taiteen, oman itsensä hautaaminen muun ja muiden alle on ollut kokemuksena vähän samankaltainen. Mutta en ole osannut ajatella, kuinka tärkeää ja vaikeaa se on oikeasti ollut, ja miten se on elämääni muokannut.

Olen ollut itse jonkinlaisessa taitekohdassa itsekin, määritellyt itseäni, rajojani, minuuttani. Tämä koulutuksen osana toteutettava päiväkirjaaminen ja omaelämänkerrallinen työskentely on tavallaan jopa hiukan raskasta, mutta selvästi hyödyllistä. Olen paljonkin katsonut taaksepäin nähden aivan toisia asioita omina kipupisteinä, mutta tätä itseyden hautaamista ei ole osannut tarkastella samalla tavalla. On katsonut itsestään, ulos, ei sisällepäin. Nämä ovat vahvuusalueitani, ja minua vahvimmin määritteleviä asioita, ja myös vahvimmat ammatilliset työkaluni.

Please wake up. Näin olen hokenut itselleni tässä pari vuotta kehittyneessä itseytymisen prosessissa. Olen ehkä, viimeinkin, hereillä. Luulisin.