 |
| "Baby" 150 x 129. 2018. Hiili ja spray kankaalle. |
Jaahas, pitäisi kirjoittaa apuraha-anomusta. Kirjoitetaas siis blogiin.
Podcastit ovat viimeisin villitykseni. Tai varsin villityksestä ei voi vielä puhua, kuunnellut vähän sieltä vähän täältä, mutta tuo vaihtelua musiikin tilalle. Pakko on jotakin kuunnella työskennellessä, muuten pääsee omat ajatukset valloilleen ja keskittyminen herpaantuu välittömästi. Työmuisti on niin järkyttävän huono, tai oikeastaan kyky käyttää sitä, että pienikin viite ajatuksesta saa unohtamaan sen mitä on juuri nähnyt. Eli vaikkapa työn vieressä olevan referenssikuvan: sitä tuijottaa hetken, ja siirtää katseen kankaalle, niin unohti jo mitä katsoi. Miten se menikään. Millainen se sävy oli. Mihin suuntaan muoto. Missä kohtaa? Mitä olinkaan piirtämässä?
ADD - lääkkeitä olen popsinut tämän vuoden nyt varsin säännöllisesti, ja päässyt äärimmäisen hyvään zeniin niiden kanssa. Olen monien kokeilujen jälkeen löytänyt Juuri Oikean yhdistelmän ja annostelun, jotta keskittyminen pysyy yllä, ja - tadaa - en unohda katsetta kääntäessäni sitä mitä juuri katsoin. Kaikki vaan menee paikalleen humpsis. Olen aivan älyttömän tyytyväinen kun lopultakin on päässyt tähän tilaan, ja toisaalta välillä vähän kiukkuinenkin kun siihen päästi vasta 35 - vuotiaana. Mitä kaikkea on tullut kohellettua, olisiko ehkä ollut harkinta mukana edes joskus jossain, jos ajatukset eivät olisi vain kahdessa ääripäässä: laukkaisi tuhatta ja sataa tai sitten totaalisen seis.
Troppikokeiluista jotkut tekivät täysin muumiksi ja hiljensivät kaiken, joka sai vähän varpailleen: en keskittymisen nimissä halua luopua omasta sisäisestä äänestäni. Tämänhetkinen koktail on kuitenkin sellainen että kuulee itsensä yksi ääni kerrallaan, eikä koko päivä mene ajatuksissa surffaillessa. EEeeeniveis takaisin podcasteihin: musiikin kuuntelu siis auttaa keskittymään. Teen usein soittolistoja jokaiselle teokselle, jolloin pysyn samassa tarinassa ja mielentilassa helpommin. Voin myös palata siihen laittamalla aina kyseisen listan soimaan. Podcastien kuuntelu passaa hyvin mekaaniseen piirustustyöskentelyyn. Kuuntelin viimeksi Elly Smallwoodin haastattelun, joka sai tajunnan räjähtämään. (Linkki: http://www.artistdecoded.com/podcast/elly-smallwood-2 )
Tässä kohtaa ei varmaan voi olla puhumatta kateudesta; ei ehkä suoranaisesti jonkun taidokkuudesta, tai toki siinäkin tulee kieriskeltyä, mutta ehkä siinä miten helpolta kaikki somen kautta vaikuttaa. Istuttiin tuossa Törmälehdon Sampan avajaisten jälkeen (Makasiini Contemporaryssä avasi hiljattain) apteekissa pienimuotoisessa taiteilijasymposiumissa, ja juteltiin mukavia taiteilusta. Muunmuassa siitä miten silotellulta kaikki näyttää somessa, ja miten surullista se toisaalta on. Itselläkin on tämmöinen meno kyllä, instatili on harkittua, rakennettua ja lavastettuakin. Samoin Facebookissa tulee kuvien osalta ylläpidettyä samaa: suurin osa profiilikuvista on studiovehkeillä otettuja ja reippaasti photoshopattuja. Se on tietynlainen suojamuuri, kun antaa itsestään ulos vain hallitun kuvan. Olen tätä alkanut tietoisesti rikkomaankin, ja laittanut myös joitakin "ihan oikeita" kuvia. Jännää. Instassa on myös se kiinnostava puoli, että vaikka profiiliseinä olisi siloteltua ja professionaalia, niin tarinoissa usein paljastuu se raadollisempi puoli. Esimerkkinä vaikkapa Thrush Holmes, jolta en ole nähnyt varmaan ainuttakaan tarinaa jossa jätkä olisi selvinpäin ja ilman viinilasia.
Silotellulta näyttää myös monien muiden taiteilijoiden profiilit joita instassa seuraa, ainakin nyt kun asiaa tulee tarkemmin ajateltua. Helposti niitä selaa annettuun mielikuvaan uskoen, ja siinä kohtaa se kateus astuukin esiin: miten helpolta asiat toisilla vaikuttavat. Kun luonnostaan vaan tulee tuollaista settiä ja se setti on löytänyt markkinansa. Tekevät vain mitä haluavat ja sillä pärjätään. Ellyn podcastin kautta tuli huomattua että juu eihän se ihan niin ole. Hän on siis yksi näistä taiteilijoista jota kadehtien seuraa. Totuus hänenkin työskentelyssään on se, että hän "joutuu" tekemään tietynlaista taidetta, vaikka oikeasti haluaisi tehdä hyvin erilaista: oudompaa ja synkempää. Mutta tätä nättiä matskua häneltä halutaan, ja sitä sitten pitää tehdä. Taiteilija on ilmaisunsa kanssa vapaa aina siihen asti, kunnes hänet "löydetään": sen jälkeen helposti vaaditaan. Työskentely muuttuu kokeilevasta luomisesta työn teoksi ja itsensä toistamiseksi hyvin äkkiä.
Ei ole ensimmäinen kerta kun tätä teemaa on sivuttu, eteenkin Essin ja Annan (Peltonen ja Aho). Essiähän tämä koskettaa tällä hetkellä hyvinkin, kun Salmelan menestyksen jälkeen on työt suuressa suosiossa, ja samaten on lävähtänyt kaupallisuuden leima otsaan. Ja niitä töitä myös halutaan, samanlaisia, ja paljon, ja se on joidenkin mielestä myös väärin. Siinä sitten helposti herää pohdinta, että uskaltaako tässä nyt seurata pidemmälle sitä polkua joka on tähän pisteeseen johtanut? Kokeiluja ja vapaata ilmaisua? Mitä jos ne työt eivät sitten kiinostakkaan ketään? Onko valmis uhraamaan menestyksensä ilmaisun vapauden alttarilla? Yleensä rohkeus kuitenkin palkitaan ja sitä omaa polkua seurataan aina.
 |
| "Salve" 150 x 129 cm. 2018. Hiili, arkyyli, spray, muste ja öljy kankaalle. |
Taiteen kentällä kuohuu ehkä mielenkiintoisimmillaan tuo muutos galleriamaailmassa. Vuokrista luopuminen on hyvässä liikkeessä eteenpäin. Itsellä on ollut tämä valtavan hyödyllinen periaate, että en liity mihinkään taiteilijaseuraan joka laskuttaa jäseniltään tilavuokraa (no taidemaalariliittoon nyt sitten liityin). Ehkä tähän tulee muutos. Vuokrista luopuminen olisi valtava askel kotimaiselle taidekentälle, ja taiteilijaseurojen pitäisi olla halkomassa tuulta tässä asiassa eikä mukana rahastamassa, vieläpä omia taiteilijoitaan. Toivottavasti myös kaupalliset galleriat lähtisivät tähän mukaan. On tietysti kiinnostavaa mitä tällainen muutos tekisi gallerioiden näyttelyohjelmiin. Jakautuisivatko ajat vain tilipussia varmasti kartuttaville taiteilijoille, kuten tietysti fiksua on, vai jatkuisiko nykysysteemi jossa aikoja saa oikeastaan kuka tahansa kenellä on varaa niistä maksaa. Tämä on toisaalta mahdollistanut myös sellaisen taiteen julkisen esittämisen, joka ei ole varsinaisesti markkinamielessä tehtyä. Tämähän tietysti saattaa sitten muuttua. Ei kai minkään työn lähtökohtaiset syntysyyt saa markkinoissa ollakaan, vaikka väkisin tavallaan onkin, viimeistään siinä kohtaan ku miettii että voiko tästä linjasta enää poiketa, tai kun galleria alkaa pyytämään juuri tiettyä matskua. Suora leikkaus edelliseen kappaleeseen jossa pohdin vapautta taiteen teossa. Siinä kohtaa kun työt alkavat myydä on turha enää kenenkään mutista kaupallisesta ja ei-kaupallisesta taiteesta, sillä siinä kohtaa kaikki asettuvat samalle viivalle, vaikka kohdeyleisö ehkä onkin eri. Tämä jako hyvin usein nähdään esimerkiksi "Salmelan taiteilijoiden" ja "isojen gallerioiden isojen taiteilijoiden" välillä. Missä määrin on enemmän ok tehdä taidetta joka ei näytä kaupalliselta, mutta jota myydään suurilla summilla kaupallisessa mielessä, ja jonka tekemisen äärellä koetaan kuitenkin samoja rajoitteita omassa ilmaisussa? Kiinnostava kysymys.
Itsellä tekeminen on ollut jatkuvassa liikkeessä. Kokoajan tuntuu että tullaan lähemmäs absoluuttista nollapistettä ja oman ilmaisun ydintä. Mutta työskentelyn motivaatio on toisaalta myös löytynyt niistä kokeiluista ja ilmaisun laajuudesta. Tämä ei välttämättä ole mikään markkinavetoinen etu. Sitäpä usein mietin, että sitten jos jossain vaiheessa suuret markkinat työni löytävät, niin kuoleeko samalla motivaatio tekemiseen, jos siitä tulee galleristien ja ostajien toiveiden mukaista, geneeristä? Tekeminen on toisaalta ilmavaa, vapaata ja rajoitteetonta, mutta näkyy toki tilipussissa. Ja onko omien mielihalujen mukainen taiteilu lopulta taiteen kentällekään eduksi, jos se ei hirveästi herätä kiinnostusta? Voidaanko taiteen laatua ja arvoa mitata kiinnostuksen määrässä? Taiteilijalle itselleen varmasti kyllä. Vaikka kuinka koittaa pysyä autenttisena, ei välty siltä itsesäälissä piehtaroinnilta, että niin sitä itse kuvittelee tekevänsä jotain tärkeää ja arvokasta, vaikka se oikeasti taitaakin olla paskaa joka ei kiinnosta ketään. Paska maalari, voisi lopettaa, eikä kukaan edes huomaisi. Kunnes sitten se jostain taas löytyy (yleensä näyttelyn lähestyessä) se palo: nyt tulee hyvää settiä jumalauta! Josta taas syöksytään murheen alhoon jos työt eivät myy. Niin, jos eivät myy. Mutta kaupallisiahan ei silti olla, eihän. Mutta lopultakin sitä vasten tulee omaa arvoaan mitattua.
Ainakin vassareissa ja vihreissä on ollut puhetta taiteen tukien lisäämisestä ja taiteilijoiden toimeentulon vahvistamisesta. Olen mielenkiinnolla seurannut keskusteluja ja ollut hiukan mukanakin näiden asioiden pohdinnoissa, myös persuleirissä! Hyvä on huomata että tähän asiaan on aitoa kiinnostusta halki poliittisen kentän. Vielä kun saisi saman kiinnostuksen kokoomukselle ja keskustallekin. Olisikohan taideostojen verovähennyksen aika lopulta tullut? Tämähän on Jyrki Käteisen hallituksen aikana torpattu muunmuassa siihen vedoten, että hankinnan syynä usein on tavoite sijoittaa ja kasvattaa sijoituksen arvoa, ja tällaista ei ole syytä verokevennyksin tukea. Kysymys: onko siitä mitään haittaa, jos valtion taholta kasvatetaan taiteen myyntiä ja siihen sijoittamista? Voiko sillä olla mitään muuta kuin kasvavaa hyötyä taiteen myynnin vauhdittamiselle ja taiteen sijoitusarvolle ylipäätään? Eikö siihen juuri kannata satsata, ja eikö juuri sijoitusarvon kasvattaminen ole valtion kassallekin hyödyksi, kun taide ja raha liikkuu?
Keskustelu taiteilijoiden ansaintamallien kasvattamisesta ja apurahoihin tukeutuvasta toimeentulokeskustelusta on siinä mielessä vähän hassusta suunnasta asiaa lähestyvä, kun apurahat jakautuvat pienelle osalle taiteilijoita, kun taas myynnin kasvattaminen koskettaisi useampaa taiteilijaa, edistäisi gallerioiden vuokrista luopumista ja vauhdittaisi taiteen myyntiä, sen sijoitusarvoa ja parantaisi mahdollisuuksia toimia taiteilijana. Myös kiinnostava kysymys. Siinä on rako hankerahoituksille.
Semmosta.
Taidemaalariliiton teosvälitys on parhaillaan käynnissä kaapelitehtaalla. Kiikutin sinne esille nämä tässä postauksessa esiintyvät uunituoreet työt "Baby" ja "Salve". Ei varsin mitään myyntitykkejä nekään, mutta vitut siitä :-D Nää on syrämmellä tehty.
Hauskaa päivää juuri sinulle.
(Niin ja Mikael - tallessa on :)
5 kommenttia:
Kannattaa hakea Celia kirjastoon tunnukset kun sulla on kerta ADD. Mahoton määrä kirjoja siellä kuunneltavaksi.
Voi sinua. Jos oireesi olisi dignosoitu aiemmin, niin et ehkä olisi mennyt naimisiin skitson kanssa ja hankkinut hänen kanssaan lapsia, etkä ostanut hometaloa. Viittasit aiemmin tärinään. Kannattaisiko hakea työkyvyttömyyseläkettä? Syitä näyttäisi olevan enemmänkin. Mikä on ihminen joka maalaa vain variaatoita peilikuvastaan? Narcissos?
Minä pienituloisena veronmaksajana en todellakaan halua että verorahoillani tuettaisiin kaltaisiasi yhteiskunnan kannalta tuottamattomia yksilöitä.
Rakennustekniikkaa tällä kertaa. Löysin aikoinaan blogisi Huovarin blogin (RIP) kautta. Silloin olitte jo käsittääkseni muuttaneet pois Rymättylästä. Eli siinä mielessä tämä tulee myöhässä. En tiedä mikä on talon tilanne nyt, mutta 15 vuotta vanhaa taloa hiljalleen korjanneena ja Tekun fysiikan aikanaan läpäisseenä ehdottaisin että rossipohjaan (talon alustaan) asennettaisiin perustuksen ulkoseinään pari tuuletinta imemään ilmaa pois alatilasta. Vaatinee muutaman säädettävän tuloventtiilin alustaan korvausilmaa varten, mieluummin etelä/länsipuolelle. Ideana on saada alustaan jatkuva, pieni alipaine, jolloin kosteus ei pääse nousemaan asuinkerrokseen, kuivattaa välipohjaa ja alustakin kuivuu. Tietysti salaojitus pitäisi tarkistaa, mutta tämä olisi halpa kokeilu...
Tapanani on ollut poistaa kaikenlaisten avohoitotapausten avautumiset kommenteista, mutta pannaas kerrankin vastaten: lienee aivan sama että paljonko ihmisellä on / ei ole lääkitystä, sillä ei ole vaikutusta siihen että ostaako hometalon tai ei. Mikään määrä lääkitystä ei olisi tuottanut minulle kykyä nähdä homeitiöitä pinnoissa ja eristeissä, jotka olivat täysin kuivia ja puhtaan valkoisia. Hometalokeissit ovat tragedioita, huonoa tuuria ja riippumattomia ostajan tai myyjän neurologisista tiloista (lause jota en koskaan uskonut joutuvani kirjoittamaan aikuiselle ihmiselle). Tuohon skitsokommenttiin en nyt viitsi edes vastata mitään - ehkä nyt sen, että jos et itse tiedä tai osaa googlettaa eroa kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja skitsofrenian välillä, niin miten ihmeessä viitsit edes kommentoida aiheesta?
Mitä tulee oman peilikuvansa maalaamiseen, en ole tainnut käyttää omaa naamaani referenssinä teokseen viimeiseen.. neljään vuoteen? Omakuva on sinänsä hedelmällinen ja traditionaalinen kuvantekemisen tapa. Henkilö, on se sitten taiteilija itse tai joku muu, on kuvassa ihmistä ilmaiseva objekti, ei henkilöä kuvaava subjekti. Tai voihan tuo joskus olla noinkin. Kannusta perehtymään esimerkiksi Iiu Susirajan tai Elina Brotheruksen valokuvataiteeseen.
Tuosta voidaan olla, ja ollaan, voimakkaasti eri mieltä, että mitä taide tuottaa yhteiskunnalle. Sanotaan, että jokainen taiteeseen sijoitettu euro tulee puolitoistakertaisena yhteiskunnalle takaisin. Tämä on massiin perustuva yksityiskohta, mutta laajemmalti ajateltuna voi itse tykönään miettiä, että miltä näyttäisi ja tuntuisi elämä ja ympäristö ilman kulttuuria ja taidetta. Lähestulkoon kaikki meistä kulttuurinluojista toimimme samalla köyhyysrajalla. Verorahoja suunnataan taiteilijoille, ja kuvataiteen alalle muita vähemmän. Sinä pienituloisena veronmaksajana tuskin pulitat niin pajoa verorahoja, että voisit alkaa rinta rottingilla esittämään vaatimuksia niiden sijoituskohteista - yhtään sen enempää, mitä minäkään. Sen lisäksi että työskentelen oman taiteellisen työni parissa, tuotan omaan ympäristööni kulttuuria ja kulttuuritoimintaa erilaisten tuotantojen, projektien, näyttelyiden, opetustyön ja jatkossa myös näyttämötaiteen parissa. Kiinnostaa näin periaatteen tasolla tietää, että millä tavalla koet itse tuottavasi yhteiskunnalle niin paljon enemmän, että koet oikeutusta kirjoitella levottomia kommentteja blogiini? Tai mihinkään.
Blogini on avoin, nyt ja jatkossa, niin kommentoinnin kuin oman kirjoittelunikin suhteen. Tarkoitukseni ei ole kätkeä kuhmuja ja yrittää sokerikuorruttaa elämää, kuten blogimaailmassa usein tavataan tehdä. Useimmilla, kaikilla meistä menee välillä totaalisen käteen. Parasta antia on se, kun löytää jostakin tarttumapintaa, ja ehkä jotakin johon rinnastua, samaistua ja saada vertaiskokemuksia. Jos tämä jotenkin ottaa niin kovasti aivoon, että tuntee pakottavaa tarvetta kirjoitella asiattomia, niin suosittelen lukemaan jotakin toista blogia. Hauskaa kesää sinulle.
Anonyymi kolmoselle:
Talon tilanne on sellainen, että se on myyty, ja uusi omistaja lähti koettamaan onneaan sen kanssa. Suunnitelmana oli nimenomaan luoda alipaine kellariin, ja jopa porata lattiarakenteeseen reiät ja asentaa laattaan pienet imurit vetämään ilmaa yläkerrasta ja eristeistä alas. laatta on siis kostea, purueriste laatan pinnasta homeessa ja yläpinnasta vähän vähemmän itiöitynyt.
Halvaksi ei tosin käy tuokaan kokeilu, sillä kaikki pinnat ja eristeet haisevat. Vaikuttaa asumisterveyteen, ja varsinkin jos on homeelle kovasti herkistynyt, ei pelkkä pesu riitä. Läpihengittävä puru/mineriittirakenne tekee myös sen, että talo hengittää jatkuvasti eristeiden läpi sisäilmaan, jolloin hajualtistus on jatkuvaa mikäli eristeitä ei vaihda. Ilmanvaihdon parantaminen ikkunaventtiileillä ja huipparin asentaminen + kellarin imurit varmasti ratkaisee sisäilmaongelman, mutta ei tietoa tuleeko kosteuden kapillaarinen nousu rakenteeseen ratkeamaan silläkään.
Lähetä kommentti