Jotain ajateltavaa

Pyörittelin tässä päivänä muutamana käsissäni satukirjaa. Semmoista ärsyttävää joka pitää (liian kovaa) ääntä. Takaa huomasin tekstin, made in china. Viimeaikojen ananasmehukohujen jälkeen koitin olla tosissaan ajattelematta että mistä tämäkin tuote on peräisin, tai ennemminkin että millä kustannuksilla se on tähän käteeni päätynyt. En tarkoita nyt rahallista kustannusta vaan sitä, että kenen selkänahasta tuotteet revitään. Ketä ne tekee? Montako pientä kiinalaiskättä on ollut kokoamassa tätä melutoosaa, jota vihaan.
Ei sitä tule ajateltua että kuinka kaukaa kaikki tänne kulkee. Sellainen kevyt Sartrelainen inho - henkinen ahdistus valtaa, kun katselee ympärilleen. Tuo vauvan makuupussi. Tämän sohvan päälikangas. Tuon lampun simpukat. Vaippojen pul-kuoret. Napit. Paitani. Made in itäiset halpamaat. Ja ne tuhannet kilometrit jotka usein tuprutellaan ilmoille vieläpä ihan turhaan ja silkasta mukavuudenhalusta. Siinä missä joku Muhammed Syyriassa on vailla peruselintarvikkeita ja Afrikassa kuollaan janoon, minä voin puksutella autola kauppaan ostmaaan pakastepizzaa, polttaa sen uunissa syömäkelvottomaksi ja heittää roskikseen. Ei tunnu missään. Paitti sitten kun katsoo ylläolevan kaltaisia prosyyrejä. Sitä ei hetken sekuntiakaan ajattele, että kuinka paljon shittiä pizza sisältää ja mistä ne kaikki ovat tulleet. Ja ketä ne ovat tehneet. Nami nami. Tuohon listaan kun vielä lisäisi niiden valmistamisen ympäristö- ja humanitaariset vaikutukset niin menisi ruokahalu loppuelämäksi, ja sietäisi kyllä mennäkin. On jotenkin kieroutunutta että täällä sitä vaan syödään tekemisen puuttesta ja harrastukseksi. Viimeaikoina on jopa ruvennut kuvottamaan kaiken maailman kokkisotahenkiset tv-ohjelmat, joissa kermaperseet arvostelee että onko tämä annos nyt hyvää vai ei. Kun se on ruokaa. Kaikilla ei edes ole sitä, ja joku sanoo sitä syömäkelvottomaksi kun papuja on paahdettu liikaa. Jeppojee.

Niinhän sitä jatkojalostuu ajatus, että ei kai kaikkien tarvitse ruveta elämään nuukasti jos toisaalla voidaan huonosti. Ei kai tarvitsekaan. Mutta en voi lakata ihmettelemästä sitä, että rahaa laitetaan mielummin niiden sapuskaohjelmien tekemiseen kuin veden viemiseen janoon nääntyville. Pistää ihan kiukuksi.
Siitä huolimatta ostan välillä kaupasta pakastepizzaa ja huvikseni limukkaa. Teen tarpeeni veteen, vaikka muilla ei ole sitä edes juodakseen. Se nyt on se ympäristö mihin olen syntynyt. Voisipa silti lakata tuntemasta jatkuvaa syyllisyyttä siitä aiheesta. Joku elämänsä muuttanut hippi tulisi nyt sanomaan että lakkaa ruikutus ja tee jotain. Jos ihmiset oikeasti tekisivät jotain eivätkä vain puhuisi, voisi jotain oikeasti tapahtua. Jos joku hippi joskus lukee tämän, voisi ohjastaa, että mitä voisi tehdä. En halua laittaa rahaa mihinkään nälkäpäiväkeräykseen kun en tiedä mihin se raha OIKEASTI menee.

Mutta se siitä etuoikeutetun kansan jäsenen hetkellisestä tunteenpurkauksesta.

Syy siihen miksi olen pystynyt kirjoittamaan näinkin pitkään samasta aiheesta on siinä, että muu perhe on pihalla ulkoilemassa ja itse olen sohvan pohjalla kuolemaisillani flunssaan. Viime yön vietin hourailujen parissa, joten taisi vähän kuumettakin olla. Istuin sängynlaidalla tuijottamassa verhojen välistä kajastavaa valojuovaa, ja ihmettelin että missä olen, ja mikä tuo valo on. Hyökkäsin miehen käteen kiinni, hapuilin toisella kädellä kännykkää, jonka valossa tutkin löydöstäni kuin olisin saanut kiinni harvinaisen sademetsäin kultasapelibooan. Olin kuitenkin epäilevin mielin. Kukatietää vaikka tuolla booalla olisi jotain hampaankolossa. Otin asiakseni vaania tuota kättä myöhemmin vielä uudelleen. Seuraavaksi siirryin kuitenkin väijymään lasta pinnasängyn raoista. Ihmettelin, että mikä tuolla pötköttää. Olin nimittäin ihan varma että oman lapseni olin hukannut sänkyyn peittojen väliin. Tarmokkaasti yritin kaivella vauvaa esille, ei löytynyt. Niskaakin alkoi särkeä, näin unta että pääni oli valtava softbox. Kaikesta toimesta päätellen asian täytyikin olla niin. Mutta vähemmästäkin särkee niskaa. Nuku siinä sitten jos pää on valtava laatikko. Siinä yöllisten toimien ja vauvan syöttämisten jälkeen oli olo aamusta aika mahtava. Ei se paremmaksi ole muuttunut nyt päivälläkään. Huomenna pitäisi pitää valokuvaustunnilla rautaisannos kameran käsisäädöistä, tällä hetkellä ei näytä hyvältä sen suhteen.

No mutta. Tämä teksti oli ponnistus. Olisin toki voinut piehtaroida vielä pidempään tuossa elämäntuskassani mutta punainen lanka katkesi ja katosi. Taitaa olla taas korkea aika tuijottaa hieman tyhjyyteen. Loppu.