Ei ole ihan ensimmäinen kerta kun tulee painittua tämän ajatuksen kanssa: Miksi valokuva. Se on pitkä ajatusketju joka saa alkunsa sieltä perimmäisestä, että miksi taide. Ja miksi ylipäätään ihmisillä on tapana tehdä taidetta ja jossain määrin ihannoida sen tekemistä ja "taiteilijaelämää". Jos nyt ajatellaan tosissaan, niin tämän päivän tulosvastuuyhteiskunnassa on aika jännittävää että kuvataiteilijuutta ei ole ajettu vielä alas (onhan se toisaalta kätevä rahanpyörittelykeino vaikkapa nuorisosäätiölle?). Ihan tosissaan: Taiteilija syrjäytyy palkkatyömaailmasta, usein lopustakin maailmasta, viettää jopa elämänsä mielikuvitellen ja tehden siitä sitten jonkinlaisia teoksia. Ja sitä pidetään ihan ok juttuna. Tullaan turkikset niskassa jopa avajaisiin (no ok, ei tulla, mutta pidetään nyt yllä mielikuvia). Tai istutetaan tilalle toinen: tullaan eltaantuneet parfyymit ja meikit yllensä loiskuteltua kiertämään avajaisia ja puhumaan pehmoisia taiteilijoille, että saataisiin otaa vielä toinen lasi viiniä. Hehe.
Nyt ajauduin harhapoluille. Mutta kuitenkin, siis rahoitetaan rahallisesti täysin kannattamatonta (yritys)toimintaa, hieman nihilistisesti tekijälleen taideterapeuttista ammattia, joka ei anna yhteiskunnalle kauheasti verollista ja torellista hyvää. Enimmäkseen henkistä, ja sellaista, jota sopii tarkastella suuremmassa hyötykontekstissa sitten muutaman kymmenen vuoden päästä ehkä. Meille on jopa kouluja. Koulutuspaikka maksaa kymmeniä tuhansia. Summa jota ei taiteilija tule ehkä edes bruttona koskaan tienaamaan. Mutta sitä onkin vaikea perustella millään järkisyyllä: Se ei ole taiteen perimmäinen merkitys, vaikka trendinä onkin tutkiva taiteilijuus jolle ei ole mitenkään poikkeuksellista että on "maisterin paperit ja joitain julkaisuja". No oikeesti, onhan se poikkeuksellista, kun ajattelee paljonko meitä autotallitaiteilijoita on. Vai lasketaanko meitä sitten taiteilijoiksi ollenkaan. Jossain jupistiin että taideteos muuttuisi taideteokseksi vasta ehkä sitten kun se on saatettu yleisön silmiin. Muuttuuko taiteilija taiteilijaksi vasta tietyn meriittilistan jälkeen? Mutta siis miksi taide. Tämän pitkällisen pohdinnan jälkeen voisi kuvitella että esittäisin kysymykseen vastauksen, mutta ei sellaista ole. Tykkään tästä. That's it. Ja on sosiaalisesti jossain määrin hyväksyttävää että teen tätä työkseni, joten käytän tilaisuuden hyväkseni. Kaikki ei sitä purematta niele, tai pitää kyllä taidetta hyvänä asiana, mutta sitä taas ei että ei mennä "oikeisiin töihin" vaan elellään yhteiskunnan tuilla apurahaa toivoen. Siinä toinen ikuisuusaihe jonka pohdinnasta tulisi ylipitkä, joten skipataan se ja hypätään suoraan kohtaan valokuva. Tai ei ihan, vaan annetaan sille ensin jokin vertailukohde, eli se, mihin käytän maalausta. Mielestäni maalaus kannattaa maalata silloin kun on kuvattavana jotain sellaista, jota ei pysty silmin näkemään.
Tästä voisi helposti päätellä että valokuva olisi sitten työkalu siihen vastakohtaan, eli konkreettisten asioiden kuvaamiseen. Ja niin se periaatteessa ja kautta aikojen onkin ollut. Dokumentointiväline. Asiat jokseenkin muuttui kun valokuvasta tuli taidetta. Ja samaan tapaan kuin kuvataiteen kehitys historiassa, myös valokuvan metamorfoosi taidemuodoksi on synnyttänyt vastarintaa (=kuka tahansa olisi voinut tehdä tuon), ja se voitaneen nähdä hyväksi asiaksi. Mikään helposti nielaistava asia ei lienisi pureskelun arvoista. Valokuvahan on liian helppo. Juuri tänään viimeksi pohtisin sitä asiaa, jota olen aktiivisesti pohdiskellut taideakatemian ensimmäisestä valokuvakurssista lähtien. Katselin ulos ikkunasta ankeaa kevätloskapaskamaisemaa ja ajattelin että jos kuvaisi vaan sarjan pahanmielen kylmiä märkiä kevätkuvia. Saisin myrskyn vastaani siitä että kuka vain olisi voinut nämäkin ottaa. Ajatukset äkkiä harhaili sitten siihen että millaista taidevalokuvan sitten pitäisi olla, onko sillä joku tyyppimerkistö jonka mukaan se lasketaan hyväksyttäväksi, kuten vaikka maalaustaiteessa joillekin on.
Sitä on jotenkin kasvatettu siihen ajatukseen että taide on yhtä kuin taito, ja toisaalta myös vaiva. Itsekin ihannoi nuorena maalarina teoksia joiden syntyyn on kulunut rutkalti aikaa ja miten yhdellä ainoalla näädän karvalla on maalattu silmäripset tuohonkin tauluun. Pudotus siitä tuli kun ensimmäistä kertaa olin kasvotusten työn kanssa, jonka ainut ansio oli vaiva. Tiesin tämän, sillä tunsin tekijän, ja tiesin että hän on oikeasti taiteellisesti aivan käsi, ja teki kyseisen teoksen vain koska ei osannut tehdä muuta. Tarkoitan, että hän oli ilmeisen surkea piirtäjä, huono maalari, ja mitä kuulin niin myös laiska veistäjä ja saamaton graafikko, eikä jaksanut edes yrittää harjoitella. Siis teoshan oli ulkoisesti komea. Mutta sen sisältö oli jotenkin mätä. En halua kertoa työstä enempää etten paljastaisi tekijää, mutta se oli kokemuksena "kuka tahansa olisi voinut tehdä tuon" - aatoksen äärilaita. Kovalla työllä esimerkkiteokseen kumminkin olisi pystynyt vaikka naapurin Pertti, joka (vaivannäkö) on yksi taiteen perusansioista. Kaikki vaan ei ole valmiita sitä työtä tekemään, ja aplodi siitä että viitsi tehdä. Mutta siinä ei ollut mitään muuta. Ei mitään muuta kuin katsokaa, MINÄ tein tämän. Ohessa oli myös valokuvallinen esitys siitä kun taiteilija teki teostaan. Hän vaan halusi niin tulenpalavasti tulla nähdyksi taiteilijana, että oli valmis rakentamaan Rooman uudelleen saadakseen laittaa hetkeksi baskerin päähänsä. Kuka tahansa olisi tosiaan pystynyt siihen, sillä se ei sisältänyt sitä taiteen tärkeintä: eli sisältöä. Sanokaa mitä sanotte. Minun rajani kulkee siinä. Pelkkä kaunis ja kiva ei riitä. Tai olihan siinä sisältö nimeltä narsismi mutta itse en sen viehätystä tavoittanut. Lopultakin ajattelen, että pitää ensin osata ja sitten soveltaa. Pitää siis tietää mistä puhuu, mitä tekee, ollakseen uskottava.
Siinä aatoksessa erotellaan jyvät akanoista. Olkoon vaikka roiskemaalaus (=kolmevuotias lapsenikin olisi voinut..) tai kasa tukkeja gallerian edessä kadulla (=ai onko metsuritkin taiteilijoita..) tai suurella työllä, vaivalla ja taidolla tehty mestarillinen maalaus, mikään niistä ei ole muuta kuin pintaa ilman sisältöä. No mikä se on valokuvalla. Sehän on vain nappulan painallus nykyään, eikä sen eteen ole nähty mitään vaivaa ehkä. Ja ei se pelkkä sisältökään aina riitä jos visuaalinen homma ei vaa pelaa. Juuri Helsingissä nähty tukkijuttuhan kaikesta kuluneisuudestaan huolimattahan pelasi, ja oli ymmärtääkseni vetänyt yleisöä galleriaan enemmänkin ihmettelemään. Ajoi siis asiansa, ja herätti debaattia, mutta eikö sekin ole jo vähän nähty tarkoitus? Tarkoituksesta on varsin vaikea pyristellä irti. Sitä voisi toteuttaakkin sen kevätankeussarjansa ihan vaan räpsimällä summa mutikassa ja laittamalla ne seinälle ja väittämällä, että kuvasin täysin tarkoituksetta, eivätkä nämä yritä sanoa mitään muuta kuin että yäk, kun siiinähän ne kaikessa olevaisuudessaan jo huutavat tarkoituksettomuuttaan ja antavat siitä statementtia. Job well not done.
Ei voi palata kuin takaisin omiin tarkoituksiinsa. Itsekin siis ajattelin valokuvaa näkyvän tallentamiseen tai realistisempaan, tarinalliseen kuvaamiseen, mutta olen sensijaan ryhtynyt kuvaamaan kameralla juuri sitä mitä ei voi nähdä. Jotenkin se vastakkainasettelu kiehtoo. Toki kennolle tallentunut kuva on 100% totta, ja se onkin kiinnostava vastakohta itse kuvan tietynlaiselle unenomaiselle olemukselle, tai tälle pigmenttisiirtotouhulle, jossa työstö jatkuu maalaten. Eli siihen tulee myös se mielikuvallinen maailma mukaan.
Itse aihemaailma näissä kuvissa on juuri se mieli. Mielialat. Suoraan ilmaistuna mielialahäiriöt. Elämässäni on useita läheisiä jotka painivat näiden asioiden kanssa, lähemmin aihetta koskettanee itsemurhan tehnyt veljeni. Sitä on näin jälkikäteen paha sanoa että oliko hänellä mielialahäiriö vai ei, mutta se voitaneen varmuudella arvata että mielialassa oli häiriö. Ulospäin hän näkyi kuten ihminen valokuvassa. Itsensä merkkinä. Ulkokuorena. Sisälle ei sitten nähnytkään. Se oli sitä maalattua maailmaa, joka olisi pitänyt saada yskäistyä ulos jotenkin. No, ei saanut.
Tämän lyhyemmin ei kai voi tätä aihemaailmaa valottaa. Nämä ajatukset ovat tenhonneet tuoreimman taide-lehden sisältöä tavatessa sekä tuosta ylempänä tarjoillusta linkistä, sekä tästä Wuorila-Stenbergiä koskettavasta jutusta. Samaistuin aika moneenkin hänen ajatuksistaan. Eksistenssin kuristus on varsin suosikkini, olen tuttu sen tunteen kanssa. Olen itse melkoinen kontrollifriikki: Syy siihen miksi minä useimmiten olen auton ratissa on se, että voin kyydissä huonosti. Syy siihen on se, että pelkään, jos en ole itse ratissa, koska en voi vaikuttaa tapahtumiin. Syy miksi pelkäsin synnytystä, on kontrollin menetys. Myös maalaaminen on osa elämän hallitsemista: yritän pysäyttää ja hallita jopa tuota pään sisäistä maailmaa ja ahdistaa sen pysymään kankaalla. Tai kennolla. Tuomalla konkreettiseksi sen, mitä ei oikein voi hallita. Ja hauskaa kyllä; hajoittamalla sen, mikä on konkreettista, kuten maalaamalla nämä valokuvat todesta epätoteen ja kuvaamalla maalauksellisesti. Kuten tuota mielialamaailmaa. Voimaton on ihminen lopultakin mielensä edessä: se vie ja tekee mitä ja miten haluaa. Sen vastustaminen ja tällainen voimallinen tarve sen hallitsemiseen on lopultakin kuoleman pelkoa. Kysykää vaikka Sartrelta.
Irtosi muuten älyttömän paljon mustetta hiertämisvaiheessa noista kuvista. Olikohan ne sittenkään tilaamiani mustesuihkukuvia..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti