Saako vielä hetken olla vihainen? Tuo otsakkeen hieno lauseke on lainattu 90-luvun ilmiöstä nuori vihainen naismuusikko, vai oliko se rokkari. Jokatapauksessa. Nuoreksi vihaiseksi naissellaiseksi nimettiin jokainen naisartisti joka hiukankin korotti ääntään balladien äänimaisemasta forten suuntaan (ei nyt tällä kertaa viitaten tuhon mainioon tanssiravintolaan Turussa), ja automaattisesti hänestä tuli vihainen. Jopa Natalia Imbrugliasta, joka oli nössö.
Olen pannut merkille että blogin kävijämäärä saa huikean piikin - eli täällä siis toisin sanoen käy joku muukin kuin äitini ja kummitätini - silloin jos olen kirjoittanut jotain hivenen painokkaampaa. Tämä myös helposti kirvoittaa reaktioita yltiönegatiivisuudesta - muutama harmistunut sananen - no sehän vasta vihastuttaa, ja yllyttää hullua vielä hivenen enemmän. Enkä minä normaalisti ole edes vihainen ihminen. Itse pidän enemmän luonnehdinnasta tulisieluinen ;)
Vimeksi olin vihainen elitistisistä taiteilijoista, mutta haluaisin laajentaa vihastumiseni vielä kriitikoiden sekä kuraattoreiden suuntaan, taidehistorioitsijoista nyt puhumattakaan. Eli niistä jotka tekevät elämäntyökseen rajaviivojen vetelemistä - mikä on nyt taidetta tänään, mikä hyvää, mikä huonoa, ketä voi kutsua taiteilijaksi ja mikä on nykytaidetta (mitä väliä) ja niin edelleen. Suutuin erityisesti sanasta kuraattorinäyttely, ja ajatuksesta koota eri taiteilijoiden teoksia teemanäyttelyyn. Käyttää yksittäisiä teoksia kuvituksena jonkun henkilön keksimälle tarinalle ja tulkinnalle, joka saattaa olla hyvinkin kaukana tekijän omasta ajatusmaailmasta. Kävin itse muutaman kuraattorikurssin luennon ja feidasin, sillä se tuntui niin käsittämättömän teennäiseltä. En kertakaikkiaan näe taidetta niin. Mutta toisaalta, aseeton on taiteilija sen jälkeen kun teos lähtee maailmalle. Joka kirvoitti jatkoajatuksen siitä, että pitäisikö jättää teokset jatkossa signeeraamatta, jotta niitä ei voisi jäljittää takaisin minuun. Mutta se sitten taas... olisi ihan toisen kirjoituksen ja ajatuksen paikka. Eteenpäin.
Hiukan vihastuin lisää myös siitä kun luin taiteilijoiden blogeja ja nettisivuja, ja useampikin fiilistelee etsivänsä absoluuttista totuutta, puhtautta, rehellisyyttä, mitä milloinkin, ja hyljeksivänsä taiteessa sitä, tätä ja tota. Nyt olin jo hyyyvin vihainen. Ennen kaikkea - että pitää rakentaa oma taiteilijuutensa ensisijaisesti suhteessa muihin, ja toissijaisesti korostamalla itseään suhteessa muihin, koska niinhän siinä väistämättä käy kun sanotaan "en ainakaan.." "pidän luontaantyöntävänä.." "en arvosta..".
Aivan, vihastuessani muiden ajatuksista ja lausuessani sen julki lukeudun välittömästi myös yhdeksi niistä joita tässä kritisoin, ja se, siis se jos jokin, saa minut vihaiseksi. Eniten kuitenkin siitä, millaisiksi munapäiksi muuttuu taiteilija saatuaan näyttelyitä, palstamillimetrejä ja hiukan tuohta taskuun. Alkaa välitön tykittäminen muita taiteilijoita kohtaan ja vedetään piikkilankaa kilometritolkulla, kun kerrankin on siihen varaa. Ja sitten pitäisi taas olla suvaitsemassa suvaitsemattomuutta.
No, en minä kaikille kriitikoille ole vihainen. Usein näkee tosi hyviä kritiikkejä. Enkä tarkoita tällä positiivista kritiikkiä, vaan perusteltua ja rakentavaa kritiikkiä..
(sanoin tämän vain välttyäkseni kriitikoiden kollektiiviselta vihalta. Vitsi, vitsi!).
ps. minun suvaitsemattomuuttani ei tarvitse suvaita.
pps. hienoon munapää - vertauskuvaan inspiroiduin tarkastellessani blogiin johtaneita hakusanoja blogin tilastoista, ja tässä oli top3: munapää, käytin fiksatiivia ja olin raskaana, abstrakti taide huonompaa. Kiitos ja kumarrus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti