Huomen

En tiedä mistä on muodostunut tapa kuvata näitä eväitäni mutta tässä nyt lisää näitä. Työskentelyblogini muuntautuu kovaa vauhtia ruokablogiksi.. ;) Reseptejä onneksi tulee vielä enemmän pohjustamiseen kuin kokkailuun. Joskin voisin ihan huvikseni laittaa tänne syrnikkiohjeen! Nam. Tai no, nam  ja nam.
No, tänään kuitenkin nautin Cream crackersejä ruusunektariinihillon kera, manteleita, viinirypäleitä, omenoita ja tietysti - suklaata.

Tämä onkin nykyään ainut paikka jossa on kiva syödä, paino on päässyt laskemaan taas joitain kiloja kun ei vaan yksinkertaisesti tee mieli syödä. Ruoka ei vain kiinnosta, ei jaksa pureskella, maistuu pahalta. Paitsi täällä työhuoneella. Johtuu varmaan siitä että tauot tulee maalatessa todella tarpeeseen ja ruoka tuo siihen hyvän syyn. Mutta se johtunee stressistä, se syömättömyys. Aika paljon on kaikkea taas päällä yhtä aikaa. Ja koska syöminen ei ole kiinnostanut, olen sitten syönyt joka päivä paketin nuudeleita yleensä tonnikalan kanssa, mutta vatsa ei oikein tahtonut kestää sitä jauhomössöä. Olen jonkinaikaa ollut jo kuivilla nuudeleista, keksimättä kuitenkaan mitään helposti kurkusta alas menevää sen tilalle. Joten kohta tässä ollaan jo ihan bikinikunnossa.

Mutta se on semmoista - kalenteri täyttyy tekemisistä ja asioista joita täytyy muistaa, ihan ahistaa välillä. Ja tyypilliseen tapaani olen buukannut asioita päällekkäin, koska en tiedä edes missä päivässä mennään. Se on yksi huonoista puolista kun asuu täällä saaressa, ilman päivä- ja viikkorytmiä, ilman mitään säännöllistä. Maalaamaan pääsen kun mies on vuorotöiltään kotona, ja muuten elämä pysyy paikallaan. Ympärillä sama metsä, ja sama meri. Aika menettää merkityksensä, ei siitä ole oikeastaan minkäänlaista käsitystä. Joten juu, useimmiten en tiedä mikä viikonpäivä on (ja eilen jopa tarkistin kalenterista että missä vuodessa mennään). Päivät on vaipanvaihtoa ja maalaamista vaihtelevassa järjestyksessä. Joten tervetuloa Rymättylän aikakoneeseen: minä elän jo tulevaisuudessa, tai itseasiassa kahdessa ajassa yhtä aikaa. Minulla on yksi muistio täällä työhuoneella johon olen merkinnyt asioita, ja toinen kotona. Toista täyttäessäni olen luullut eläväni päivän edellä toista kalenteria. Kotona ollessani olin menossa tänään torstaina tuomaroimaan Osuuspankin kuvataidekilpailua, ja työhuoneella ollessani olen menossa huomenna torstaina viemään maalauksia asiakkaalle. Aikakäsitykseni mukaan sama päivä siis toistuu uudelleen ja uudelleen, eikä ole homma eikä mikään sopia asioita päällekäin.

En ole mikään luuranko kummiskaan.

Ajattelin tässä antaa synninpäästön kuraattoreille. Tai ainakin osittain, lillisin pitkään kuumassa suihkussa aamulla ja ajattelin asiaa, että mikä siinä minulle nyt oikeastaan on ongelma. Ajattelin museonäyttelyitä - tai vaikka kiasmaa - jotka periaatteessa toimivat kuratointiajatuksen ympärillä jatkuvasti. Kerätään kokonaisuuksia eri taiteilijoiden duuneista. Siinä on kuitenkin erilainen lähtökohta kuin sellaisessa kuratoinnissa, jolle itse olen allerginen: että lähdetään tekemään projektia aihe edellä ja taide perässä. Tämä oli hankalasti selitettävissä mainitsemallani kuraattorikurssilla jonka luennoille osallistuin (Turun Yliopiston taidehistorian laitoksen ja Turun Taideakatemian yhteistyössä järjestämä kurssi oli kyseessä). En ollut monellakaan luennolla, joitain viikkoja, en edes hakenut niistä opintopisteitä. No mutta siis. Jopa kurssin opettajilla oli välillä vaikeaa selittää että mitä se kuratointi käytännössä sitten on, tai miten se prosessi siinä sitten menee. Kurssilla juodostettiin ryhmiä, jotka alkoivat suunnittelemaan näyttelyitä, teemaa, sen tilaa, kirjoittamaan brosyyreitä joita tarjota gallerioille projekteistaan, ja sitten viimeiseksi tuli se taide: alettiin soittelemaan taiteilijoille että olisko sulla tähän jotain duuneja.

Kurssilla esiteltiin "tähtikuraattoreita" ja miten he tekevät upeita kokonaisuuksia, muodostuen tavallaan itsekin taiteilijoiksi, skräppäämällä toisten työtä omaksi kokonaisuudekseen, esitellen niitä sitten omana juttunaan. Tai ei niitä teoksia fyysisesti, mutta hienoa ideaansa, jonka pelinappuloina ne teokset on. Se oli se juttu mikä sai irvistämään. Omaksi kokonaisuudekseen. Niiden toisten työt.
Ja se sai siis vatsan vääntelehtimään - en enää ymmärtänyt että kenen vuoksi ja hyödyksi tätä juttua tehdään. Äärimmillään ajattelin jopa, että jos ei lahjat tai mielenkiinto tai riitä siihen että ryhtyisi taiteilijaksi, mutta halutaan kuitenkin tehdä näyttelyitä ja kokonaisuuksia ja temaattisia juttuja taiteen keinoin, ryhdytään kuraattoreiksi ja saadaan tavallaan tehdä samaa työtä mutta ei tarvitse itse tehdä niitä teoksia. Koska tavallaan ajattelin että taiteilijahan tekee omaa kuratointityötä jokaisen näyttelyn yhteydessä, ja jollain tavalla koin kuraattorin astuvan nyt taiteilijan tontille. Ja tuntui hyvin vieraalta ajatus siitä että itse luovuttaisin jonkun maalaukseni tällaiseen tarkoitukseen, joka todennäköisesti on kuitenkin melko kaukana niistä omista lähtökohdista jotka ovat teoksen synnyttäneet. Mutta on toki ymmärrettävää että ajatus tuntuu minulle kaukaiselta, koska itse jotenkin vierastan kovin temaattista otetta työskentelyssä. Tai enhän voi kieltää etteikö omassa työskentelyssänikin sitä olisi, mutta sellainen teemasta toiseen aihe edellä meneminen, sen sijaan että mentäisiin taide edellä ja teema perässä, tuntuu minulle ainakin päälleliimatulta. Jollekulle se varmasti sitten onkin se väylä joka avaa ajatukset työskentelylle, ja mikäs siinä, siitä sitten vaan. Tämä näin subjektiivisesta näkökulmastani.

No mutta, sanoin tämän olevan synninpäästö kuraattoreille eikä kritiikki  - joten tämä se sitten on: se toinen näkökulma. Nimittäin katsojan. Teeman ympärille kuratoitu näyttely, jossa on usean taiteilijan teoksia, voi olla katsojan näkökulmasta hyvinkin jännittävää katsottavaa, jos verrataan vaikka yhden taiteilijan näyttelyyn jossa sama asia toistuu kymmenenä erivärisenä maalauksena gallerian seinällä. Ja se toimiikin. Se toimii niin kauan, kun mennään taide edellä. Ars longa teema brevis.