Aatosten vuo

Missähän menee liian kirkkaan silmän raja? Jossain pitkällä takanapäin, se on selvä.. ;)
Pikkuhiljaa se löytää muotoaan. Haluan siitä ihan valokuvantarkan, joten riittää työtä.. silmäripsi ja verisuoni kerrallaan! Mutta ehkä jotain pientä himmausta täytyy nyt suorittaa..

Eilen kun ajelin illalla kotiin, tulin ajatelleeksi taiteilijan työn raskautta. Tai sitä, että siitä tulee itse tehneeksi raskasta: pitääkö kaikki aina tehdä vaikeamman kautta? Onko jokainen maalaus maalattava sydänverellä ja alati ponnisteltava ja suorastaan vellottava siinä kaikessa mistä kouristuksenomaisesti on tehtävä (jostain syystä - vailla mitään järkevää syytä - vaikka kyseinen kouristelu on toimeentulon kannalta hyvinkin kyseenalaistettavaa) kuvia. Luovuuksissa-blogista nappasi silmään äsken tämä lause:

Hyvää taidetta syntyy silloin kun taiteilija on hieman epävarmalla maaperällä ja joutuu uutta etsiessään etenemään omien rajojensa äärillä, hapuilemaan kohti lopputulosta ja on valmis kyseenalaistamaan tällä matkalla tarvittaessa kaikki omat ratkaisunsa ja aiemmat kokemuksensa. Tämä on vapaata taidetta.

Eipähän! Olen hyvinkin tuttu tämänkaltaisen työskentelyn kautta, mutta vapaata se ei ole. Se kylläkin muodostaa 95% kaikesta työskentelystä ja johtaa uusiin oivalluksiin, mutta se matka määränpäähän ei välttämättä vielä ole hyvää taidetta. Se muuttuu hyväksi kun työskentely vapautuu. Vapaa taide astuu kuvaan vasta sitten, kun tulee kaiken hapuilun keskellä törmänneeksi valokatkaisijaan ja kaikki onkin (hetken) kirkastakin kirkkaampaa - näin tämä pitää tehdä. Ja sitten tehdään, kunnes siitä lampusta palaa valo, ja aloitetaan hapuilu alusta. Esimerkiksi vaikka näyttelyn jälkeen, alkaa uusi sykli. blogissa jatketaan:

Kun sitten näin syntynyt teos toistetaan ja ryhdytään tekemään vastaavanlaisia markkinoiden tarpeisiin, niin silloin liikutaan pikkuhiljaa kohti käsityöläisyyttä. Taiteen uniikkius vähenee, taiteilijan ideat muistuttavat toisiaan ja seuraavaksi ollaan tilanteessa jossa taiteilija vääntää samaa latomaisemaa kuin puukontekijä tuotettaan.

Tässä hämmennys. Haluaisin nähdä sen taiteilijan, joka taiteellisesti valaistuttuaan Ei toistaisi syntynyttä teosta. En nyt tarkoita mitään piiruntarkkaa kuvan kopioimista, vaan kyllä sitä samaa settiä tehdään luomishuumassa uudestaan ja uudestaan. Syntyy Kokonaisuus. Se viedään Näyttelyyn. Ne halutaan myydä, vaikka sitä ei uskalleta sanoa ääneen, ettei vaan muutu kuvataiteilijasta käsityöläiseksi ja kauheeksi kaupalliseksi tyrkyksi.
Ero lienee siinä että kuinka pitkään ja kuinka samoin attribuutein sitä teosta toistetaan mutta toisto - ja tunnistettavuus - tyyli - itse ainakin pidän niitä positiivisina piirteinä, enkä uniikkiuden vähenemisenä. Tietyissä rajoissa, luonnollisesti. Vapaa taiteilijuus on minulle kyllä ihan jotain muuta kuin pyörän uudelleen keksiminen jokaisen maalauskankaan äärellä.

Itse tässä totesin olevani vapautuneempi työskentelyni kanssa mitä koskaan, sillä koin oman hetkellisen valaistumiseni juuri äskettäin. Aion ainakin toistella tätä mikä nyt tuntuu kevyeltä ja helpolta, enkä pitää sitä miinuksena työlleni että en kieriskele lattialla luomisen tuskassa kun en viitsi samaa settiä uudelleen vääntää. Toki vaikka työskentely soljuu, tulee silti tehtyä sitä kyseenalaistamista. Mutta karsastan tätä perimmäistä ajatusta noissa lainauksissa. Esimerkkinä viittaan suureen suosikkiini Kuutti Lavoseen, joka työt ovat varsin tunnistettavia saman ajatuksen toistuessa (erinomaisesta) kuvasta toiseen.

Ymmärrän kyllä sen perimmäisen pointin tuossa tekstissä, että pitäisi olla muuntautumiskykyinen ja tuore ja antaa palaa eikä muuttua taulukoneeksi joka tekee saman kuvan sadasti ja jada jada jada. Mutta itse koen vaikeaksi löytää rajapintoja siitä mielipiteestä. Eikö taiteilija voisi pitää oman tonttinsa, eikä huudella vieraisiin pöytiin; korostaa että mun tapa on parempi kuin sinun ällöttävä kaupallinen tapasi.
Monet taiteilijat (minäkin) ostaa (rahoittaa) "vapaan taiteilijuutensa" (eli ei-kaupallisuutensa ja sen Oikean Taiteensa) opettamalla ja tekemällä "pikkupaskoja" joita sitten muiden katseilta piilossa kaupitellaan mummukoille. Se on paljon nolompaa kuin rehellinen latojen maalaaminen (joskin opettaminen on kivaa), jos se kerta on se oma juttu ja se kannattaa, sillä ensinnä mainittu on piiloteltua perseen myymistä ja jälkimmäinen rehellistä kylätaiteilijan elämää. Ja mikäs sen sympaattisempaa kuin karvainen vatsakas partaansa myhäilevä Taiteilija joka maalitahrat ahavoituneella naamalla laulaa kesäiltaan kulkurin valssia rantaravintolan terassilla, kylänmiesten (ja erityisesti naisten) ympäröimänä, punkkulasi kädessä, tärpätiltä haisten, korostaen ja alleviivaten perus taiteilijamyyttiä ja imagoa. Lähipizzerian pate tulee juhlitun taiteilijan luokse, ehdottaa seinämaalauksen tekemistä ulkoterassin seinään, ja taiteilija pienessä pilsnerissä, siltä seisomalta, vaappuu suttaamaan ladonkuvan kyseiseen seinämään, ja satalappuset vaihtava omistajaa, selkiä taputellaan kuin käteisen saunailloissa konsanaan. Naapuriravintolan nurkkapöydässä istuvat vapaat taiteilijat apuraha-anomukset käsissään, vihaisesti mulkoillen tanssivaa ja laulavaa latotaiteilijaa, joka sutii noita syntisiä paskoja rahan vuoksi (ja näyttää vielä nauttivan siitä), ja tuostakin maalauksesta olisi pitänyt järjestää teoskilpailu, notta, ja pimeenä sai rahatkin. Arvon Vapaat Taiteilijat rahoittavat opetustöillään, salaisilla pikkupaskoillaan ja (mahdollisilla) apurahoillaan vernissaget jos on ehtinyt muilta töiltään maalaamaan, ja rinta rottingilla kollegojensa kanssa sitten osoittelevat sormella latotaiteilijoita - miksi? Oi millä lailla he olivatkaan nyt muita parempia? Olen itse melko varma siitä että kaikki mahtuu tänne maalaamaan. Ja kukin tavallaan. Ihmettelen kyllä välillä, miksi jaksaa ruikuttaa kaupallisista taiteilijoista. Eikö siinäkin piile vapauden siemen. Sitäpaitsi: ei tartte kattoo jos ei diggaa. Ja totuus on että suuri osa kansasta diggaa. Ja sehän se vapaata taiteilijaa vituttaa.