Ehkä se siitä kuitenkin. Tai en tiedä. Mutta oman työskentelyn suhteen ainakin. Se on ollut alusta asti selvää että ei tällä alalla tule koskaan rahoissa kieriskeltyä, mutta hämmästyttävän vähällä sitä on oppinut tulemaan toimeen. En näe mitään syytä sille miksei tässä kitkuteltaisi tulevaisuudessakin. Varsinkin kun tuntuu siltä, että on pitkästä aikaa ihan oikeasti suorastaan lieskoissa tekemisen suhteen. Kesällä tuli kyllä väännettyä ihan kiitettävästi hommia työhuoneella, onnistuttua ja epäonnistuttua, enimmäkseen jälkimmäistä. Koin kuitenkin valtavan ahaa-elämyksen tekniikan tiimoilta ja sävel on kutakuinkin selvä tästä eteenpäin, vähäksi aikaa.
Tänään kaupassa käydessä, laskiessa senttejä että riittääkö 15 euroa kaikkeen mitä tarvitsee loppukuuksi, tuli kyllä perinjuurin harkittua taas että miksi helvetissä tätä tekee. Tuorein taide-lehti valottaa asiaa muiden taiteilijoiden kautta siten, että jotkut kokevat taiteen tekemisen suorastaan pakoksi, toiset tekevät sitä koska sitä on kiva tehdä. Hymähdin, että mikä helvetin pakko sekin on. On kai se aika helvetin kovaa idiotismia lähteä tekemään uraa alalla jolla toimeentulo on huikean epävarmaa ja epätasaista, ja uratie saattaa maksaa kulkijalleen kalliimman hinnan mitä osaisi kuvitellakkaan. Mistä löytää puolison joka jaksaa tukea toista alalla joka yhteisen talouden pönkittämisen sijasta ennemminkin suistaa sen raiteiltaan, puhumattakaan nyt itse taiteilijan mielenterveydestä. Varsin karrikoidusti ilmaistuna voisi alaa kuvata porukasta eksyneen sukeltajan selviämiskamppailuna aavan meren keskellä, kun muu jengi purjehtii kohti taivaanrantaa. Kuinka kauan jaksaa pidellä päätään veden pinnan yläpuolella. Ehkä tuurilla pelastuu ajelehtimalla aution saaren rantaan, jolla seisoo yksinäinen Palmu.
Niin mistä se pakko sitten muodostuu. Taiteilijan työhän on toisaalta mystillisen nerouden sijasta helvetin lapsellista. Onko kovinkaan täysijärkistä omistaa elämänsä ja hyvinvointinsa värin levittämiselle kankaaseen? Onko tämä tarve autistista piinaavan sairauden kaltaisen pakko-oireisen toiminnan omaista? erotuksena vain se, että taiteilija yrittää hyötyä tästä pakko-oireestaan rahallisesti ja siten oireilee tietoisesti. Vai sairastaako jokainen taiteilija kroonista pakko-oireyhtymää todellisten vastuiden pakoilusta taiteilemalla, saattaisi kysyä kuka tahansa ns. leivän pöytään tuovan intohimottomasti työhönsä suhtautuva perusduunari, tai asiaan kyrpiintynyt perheenjäsen. Esim. rakkaani, joka juuri tuli jo kolmatta kertaa katsomaan joko olisin valmis lähtemään remonttityömaalle tämän blogin kirjoittelun sijasta (ajatteluhan on osa prosessia, sanon, ja kiipeän norsunluutorniini). Ja siltähän se varmasti ja varsin perustellusti myös näyttää. Ja on tässä tapauksessa myös totta, kun ulkona on kylmä ja peiton alla lämmin. Joten tunnustan oitis syyllisyyteni taiteen taakse piilotteluun todelliuuden pakenemisen merkeissä. Eikä muuten mene läpi taideselitys kun istuu tietokooneella.
Loppuhuipennukseksi haluaisin onnitella Vuoden nuorta satakuntalaista taiteilijaa, neljättä semmoista: onnea Laura Lilja! Lauraa edelsi pystin pitelijänä Törmälehdon Samppa, jotka molemmat ovat vanhoja luokkatovereita Porin taidekoulusta, sittemmin opintojaan toisaalla jatkaneita. Jospa se motivoisi itseäkin sinnittelemään piirustuskoulun loppuun asti, kun kerran meni aloittamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti