Olen tainnut elää 11 vuotta katsellen tekemistäni putkinäköisenä, tiirannut korkeintaan wc-paperirullan kokoisesta aukosta tekemistäni ja sen lähtökohtia, sillä ties kuinka monta kertaa olen törmännyt siihen pisteeseen jolloin kyseenalaistaa itsensä ja kaiken minkä tekee, kuten varmaan moni muukin taiteilija jossain vaiheessa. Kuten tein vähän edellisessä kirjoituksessa. Ja viimeksi tänään, maalauskritiikissä, kun Noora kysyi sen odotetun ”miksi juuri tämä kuva” – kysymyksen. Jotain merkitystä tällä kuvalla on oltava kun olen valinnut sen kaikista maailman kuvista. Tämä kuva on teemallisesti merkityksetön, totesin, ja lopulta tajusin.
Tavallaan on: valitsin sen selailtuani valtavaa kuvatulvaa koneellani. Tää on kiva kuva. Ei muuta syytä.
Tavallaan ei: lienee mahdotonta valita satojen kuvien seasta yksi, josta tekee maalauksen, ja väittää sitä valintaa merkityksettömäksi.
Jokin siinä kuvassa siis herätti jotain minussa, koska tein sen ihan maalaukseksi asti. Ehkä merkityksetöntä ennemminkin on sen perusteleminen itselleni. Ehkä kuvan valintaprosessi saakin olla yhtä suunnittelematonta kuin sen kuvan ottaminen.
Olen siis sarjakuvaaja.
Kamera on laukussa aina, mihin menenkin, ja kuvaan kaikkea ympärilläni. Ihmisiä, tiloja, alueita, yksityiskohtia, tuokioita: kuvaan mitä vaan. Kaikkea, ja silti tavallaan, en mitään. Mitä enemmän, sitä parempi, määrä korvaa laadun. Se on kuin pakkomielle. Välillä ihan pelottaa, tai lähinnä vituttaa, jos se kamera on jäänyt kotiin. Mitä jos juuri tänään tulee eteeni jotain mistä täytyy saada kuva?
Miksi se sitten täytyy kuvata, voisi kysyä. Koska sitä ei voi olla kuvaamatta. Ei kukaan ns. normaali pysty muistamaan jokaista elämän hetkeä. Sitä, että sanomalehti lentää ajaessa tuulilasiin, että merestä nousee aamulla poikkeuksellisen paljon usvaa, että kävelytiellä on poikkeuksellisen täydellisesti niille sijoilleen hajonnut kaljapullo. Tai jotain muuta. Että Eevaa jännittää ennen suurta tapaamista erään miehen kanssa, että, no, mitä vaan. Siitä pitää ottaa kuva, että se ei unohdu.
En muista Porista paljoakaan. Asuin siellä 4 vuotta ja mielestä on hiipinyt pelottavan paljon kaikenlaista pois. Valuu hiljalleen pois. Jos silloinkin olisin sarjakuvannut, olisin kuvittanut koko 4 vuotta viikko viikon jälkeen, lähes päivä päivän jälkeen (ihan joka päivä se kamera ei kuitenkaan ole mukana). Muistaisin kaiken. Ainakin melkein.
Mitä sitten jos unohtaakin? minulla on helvetin huono muisti. Pelolla seurasin isoäitini pois hiipumista, kun hän sairastui Altzhaimerin tautiin, ja nyt samaa prosessia käy läpi isoisäni. Koko eletty elämä pyyhkiytyi pois, kuin mitään ei olisi koskaan elänytkään. Kaikki teot, uhraukset, muistot mitä teki ja eli, kaikki poissa. Mikä on elämän merkitys siinä, kun on ikään kuin jo kuollut, kun vielä elää. Ehkä ajattelen sarjakuvatessani elämää, että itse sitten muistan. Tai jos en muista varsinaisesti, voin ainakin selata kaiken uudelleen kuvina läpi, että tällaistakin tuli touhuttua. Minä näin, tein ja koin, ja elin.
Tavallaan voisi kai klishéisesti sanoa, että se pakonomainen kuvaaminen on sitä itseään kuolemanpelkoa. Ja valitessani tästä kuvatulvasta ne tietyt kuvat jotka työstän maalauksiksi asti, alleviivaan tärkeimmät kohdat.
Saamassani kritiikissä ehkä syvimmillään oli puhe siitä, että jonkinlainen punainen lanka tai kokonaiskonsepti puuttuu. Että pitäisi lähteä ajattelemaan tekemistään sitä kautta. Tässä kun tarkemmin ajattelee, olen seurannut sitä yhtä punaista lankaa ihan alusta asti, ja epäonnistunut aina kun olen yrittänyt muista langoista vetää. Ehkä juuri siksi koska kyseessä on yritys, ja minun punainen lankani pikemminkin vetää minua, kuin minä sitä. Kuvaan, maalaan, sitä mitä ympärilläni näen. Sitä, mikä on minua lähinnä, ja sitä olen aina tehnyt, sitä minä teen. Se, mikä konseptia hajottaa ja hallitsee, on tekniikoiden vaihtelu. Olen kuvittanut elämääni abstraktisti, esittävästi, piirtäen, maalaten, valokuvaten, muovaillen, väriskaalan ja kädenjäljen vaihdellen hyvinkin paljon. Enkä näe mitään syytä miksi sitä toisaalta pitäisi muuttaa. Elämä muuttuu, tekee täyskäännöksiä, vaihtaa väriä, ja samoin tekee työni, koska kopioin niihin elämääni jatkuvasti.
En voi lopettaa, koska jos lopetan, unohdan, jos unohdan, olen yhtä kuin kuollut. Pelkään unohtaa. Pelkään kuolla sitten kai.
Mutta tekotapani, se lähtee tekemisestä, ja se sisältö muodostuu sitten. Ei ole koskaan toiminut tehdä asioita toisinpäin. Sen täytyy lähteä työskentelystä. Se mikä sitä kautta muodostuu, muodostuu jos on muodostuakseen ja jos ei, niin ei. Joka tapauksessa se johtaa johonkin suuntaan, jonain päivänä, joskus, ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti