Tekoälystä

 

Opetin useita vuosia Naantalin Opistossa, lasten kuvataidekoulua ja aikuisille digivalokuvausta. Oli alkeis- ja jatkokurssia ja Fotarit harrastajaryhmää. Fokus vaihteli ryhmien kesken kameran peruskäyttötaidoista sen miettimiseen, että mitä haluaa kuvata ja miksi. Tehtiin projekteja ja kokeiltiin kaikenlaisia uusia kikkoja mitä valokuvausmaailman trendeinä kulki. Pudoteltiin hedelmiä vesilasiin ja kuvattiin roiskeita. Tehtiin bokeh-kuvia eri kuvioilla. Tehtiin kuvausreissuja, käsiteltiin laajoja teemoja, pidettiin näyttelyitä erilaisissa julkisissa tiloissa, dyykattiin, tehtiin esineinstallaatioita, kuvattiin kakolan vankilat laitoksen sulkemisen jälkeen, ja suurimpina koitoksina toteutettiin valokuvakonserttisarja, jossa kuvat projisoitiin bändien ja kuorojen esityksiin Myrskyluodon Maijan teeman ympärillä, ja Seili-teeman kanssa tehtiin yhteistyöprojekti Turun Kaupunginteatterin Seili-musikaalin kanssa. Fotarit painoivat niska limassa, ja itsekin nautin opetustyöstä, kun innokas nuorista eläkeläisiin ulottunut harrastajaporukka oli valmis mihin tahansa haasteeseen mitä satuin keksimään. Olo oli kuin kapellimestarilla, ja oppilaat olivat orkesteri. Ammensin hommaan kaiken mikä itsestä irtosi, ja lopulta tuntui siltä, että ei ollut enää mitään annettavaa. Jättäydyin opetushommista pois, myös lastenhoidollisista ongelmista, enkä oikein kokenut voivani tuoda mitään uutta toimintaan enää. Quit when you’re winning, ajattelin, ja ryhmät jäihin. Haikealta tuntui silti painaa Naantalin lukion ovi viimeistä kertaa kiinni, ja palauttaa avaimet opistolle. Itse en ole kuitenkaan koskaan valokuvausta varsinaisesti harrastanut. Olen ottanut muotokuvia freenä, kuvannut solmiokuvia Matexille sokoksen kuvastoon, yritysten henkilökuvia jne, mutta vain pakon edessä ja jos kaverit kysyy. Mutta fokus valokuvauksen opetuksessa on ollut sama, kuin maalaustyössä itselläni. Mistä löytää motivaatio omaan työskentelyyni, ja millaisen kuvan haluan tehdä? Väline on vain eri, prosessi on aikalailla sama.

Nyt olen viime aikoina miettinyt, että viimein voisi olla jotakin, josta voisi jatkaa, ja syynä on tekoäly. Asiassa ei ole sinänsä mitään erikoista. Tekoälynä olen tähän asti toiminut minä itse. Prosessini on kautta vuosien mennyt niin, että maalaukseni ovat yhdistelmä erilaisia kuvia, joita otan osin itse ja osin etsin netistä. Yhdistelen suun, silmän, kädet, eri kuvista, luonnostelen pitkin matkaa tietokoneella, käsittelen kuvia reippaasti luonnosteluvaiheessa. Eli olen tehnyt manuaalisesti saman, kuin mitä tekoäly tekee muutamissa sekunneissa. Prosessi on tolkuttoman paljon pidempi käsin tehtynä, ja sisältää sisäistä painia, turhautumista, kuvauspäiviä ja loputtoman paljon internetin selaamista ja omien idoleiden kuvien kyttäämistä instassa. Jotakin palkitsevaa siinä kuitenkin on, kun luonnoksen on saanut valmiiksi. Vähemmän palkitsevalta usein tuntuu luonnoksen orjallinen toistaminen kankaalle, kun haluaa sen olevan Täysin Samanlainen. Missä taiteellinen vapaus ja luomisen vimma ja se rento maalauksellinen ote, jota ennen töissäni käytin? No, olen syväsukeltanut realismin ja fotorealismin maailmaan, ja haluan maalauksen näyttävän referenssikuvalta, jokaista ihohuokosta myöden. Ja sehän on sitten täysin omien korvien välissä. Katsoja hyväksyy kuvan riittävän esittäväksi ja mahdolliseksi vähemmälläkin pipertämisellä, mutta itse en kykene luovuttamaan, ennen kuin olen saavuttanut tavoitteeni 1:1. 

Usein kuitenkin tulee itseltä kysyttyä, että eikö laatimani digitaalinen luonnos ole riittävän hyvä ja valmis jo niin. Digitaalisena kuvana. Ehkä printtinä, ehkä jotenkin muuten presentoituna. Miksi se pitää kopioida maalauksena? En osaa tähän vielä vastata, maalaaminen on juttuni, eikä printti ole minulle tarpeeksi. Omat tarpeeni eivät siis täyty. Ehkä tätä piperryspuroa on nyt vaan seurattava, ja katsottava mihin se vie. Tätä motivoituneempi en ainakaan ole koskaan ennen ollut. Mutta opetustyössä tämä voisin olla jotain, josta voisin jotakin ammentaa. Tällä hetkellä yleisurheiluvalmennushommat vievät tehokkaasti vapaa-ajan, mutta ehkä kurssin saisi jonnekin sovitettua, vaihtoehtoisen todellisuuden teemalla? Ehkä tämä huutelisi uutta näyttelyprojektia? Saisiko Naantalin kirkon ikkunat pimennettyä, ja freskot heräämään tekoälyn avulla eloon, vaikka musiikkijuhlien konsertin osana? Silliperinnemuseo Dikseliin immersiivinen nykyistä ja mennyttä aikaa yhdistelevä teos, yhdessä Rymättylän teatterin kanssa? Ideoita alkaa virrata! Ehkä aika alkaa olla kypsä uudelle opetusryhmälle?

Olen kokeillut tekoälyä maalausteni luonnostelussa, ja yllätyin positiivisesti. Toki tekoälyllä lisätyt kädet ja yksityiskohdat eivät ole niin tarkkoja eikä tarkkuus vielä riitä minulle, mutta olo on kuin lapsella kaverisynttäreiden ongintapisteellä, kun verhon takaa nousee ämpäri ja ämpäristä yllätys. Mitähän kone tarjoaa? Olisinko tullut itse ajatelleeksi tällaista vaihtoehtoa? Otanko tämän osaksi työtä vai en? Sataprosenttisesti tekoälyllä tuotettua maalausta en ole tehnyt, joskin tämä kutkuttaa toteuttaa muiden rinnalle. Mutta käytännössä maalaukseni ovat olleet ihan samalla tavalla toteutettuja tähänkin asti.

Katsojan ominaisuudessa ymmärrän kyllä myös toisen puolen. Oman henkeni salpaa parhaiten äimistys siitä, miten taiteilija on tällaista pystynyt visioimaan ja kuvana toteuttamaan. Niin hienosti, yksityiskohtaisesti, taitavasti, upeasti, kauniisti, värikkäästi, massiivisesti, hauraasti, miten vaan. Se kokemuksen taso lämmittää, ja ymmärrys siitä miten vaikeaa on olla hyvä taiteilija. Kun näkee toisen tekevän asioita upeasti, työn äärelle hiljentyy kuin hartauteen, suuren kunnioituksen ja vaikutuksen vallassa, ja toisaalta hivenen kateellisena ja pienuutta kokien, kun omat työt nyt on tommosia räpellyksiä ja kauheeta hässäkkää eikä ollenkaan noin hienoja ja raikkaita, miksen minäkin osaa. Olisiko kokemukseni erilainen, jos selviäisi, että kuvaa ei olekaan visioinut kuvannut piirtänyt toteuttanut ihmisen käsi ja mieli, vaan tietokoneen nappula? Vai lopputulos merkitsee, niinhän itse juuri sanoin, mutta.. Ei se aivan niin ole, ja toisaalta kaikkeen ei pysty tekoälykään.

Ashley Oubré: To Widow
Ink, pastel, carbon on paper
32"x42"
Taiteilijan ensimmäinen piirros kahteen vuoteen. Lainattu instagramista taiteilijan tililtä @oubash

 Ashley Oubré on yksi suurista idoleistani. Aivan käsittämättömän taitava tekijä. Olen tavallaan saalistanut päänahkoja; kun aloitin realismin parissa, seurailin tiettyjä tekijöitä ja mietin, osaankohan koskaan yhtä hyvin. Vuosien treenaamisen jälkeen tiedän jo pystyväni teknisesti samaan tai joskus parempaankin kuin ihailemani maalarit, eikä se tunnu enää niin olennaiselta asialta kuin tekniikkaa harjoitellessa, mutta Oubré on yksi heistä, joita en tavoita koskaan, ja se on osa työn viehätystä. En kokisi samaa kunnioitusta ja ihailua, jos työt olisi toteuttanut tekoäly. Eikä kyse ole pelkästään taidosta, vaan näkemyksestä. Hän on yksi heistä, joilla ei ole, eikä voi edes odottaa valtavaa määrää taideteoksia. Hänkin hilloaa kaikessa rauhassa, ja ulos pukkaa vain tarkkaan harkittua priimaa, ja työt yksinkertaisuudessaan ovat niin rakenneltuja, että en minä niin osaisi ajatella. Itse lisään aina enemmän, enemmän, enemmän, ja siksi Oubrén töistä pidän, työt tarjoavat uuden näkökulman, mitä en itse kykene visioimaan, ja niiden katsominen on kokemus. 

Disclamer: En tällä toki sano, etteikö nopeasti ja tuotteliaasti maalaavat myös pukkaa ulos tarkkaan harkittua priimaa, uskon näin olevan kaikilla ammattitaiteilijoilla. Ihailen myös tätä kykyä ja rentoa maalausjälkeä ja luontaista ja helpon oloista työotetta. Itseeni vetoaa kuitenkin erityisellä tavalla tämä Oubrén pohdiskeleva ja valikoiva ote ja vähäinen ulosanti, ja itselleni se lisää töiden arvokkuutta. Tätä kohti hipsin itse, massan jäädessä taakse – ainakin tällä hetkellä. Ehkä sekin vielä tekee paluun.