Jos et tykkää

 

Mietin edellistä tekstiäni, ja pohdin että väheksyykö kritiikin kritiikki katsojaa ja kriitikkoa, että ei välitetä heidän ajatuksistaan, ammattitaidostaan tai elämyksestään? Päädyin siihen lopputulokseen, että ei sitten vähääkään. On kerrassaan kuollut ajatus, että on jokin tietty runko tai ranka, ilmaisun tai tekemisen tapa tai tyyli, joka on mitattavissa onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi. Voidaan puhua ammattimaisesta tai amatöörimäisestä jäljestä, mutta ei voida puhua amatöörimäisestä jäljestä ammattitaiteilijan ilmaisun kohdalla, vaan myrkky on nieltävä. On olemassa heitäkin, jotka tässä kohtaa älähtävät, että ei kaikkia taivaanrannanmaalareita voida taidekentälle päästää tekemään visuaalista populistitaidetta, kukkatauluja, joita sitten halvalla ostetaan, ja oikeat taiteilijat jäävät vaille asiakkaita. Sanoisin että vähissä on sen maalarin ammatillinen itsetunto, jos ajattelee neljällä huntilla abstraktimössöjä tai kukkatauluja vääntävän kansanopistomaalarin vievän heiltä duunit. Ei ne vie. Ei ole olemassa oikeata tai väärää tapaa tehdä, on olemassa erilaisia tekijöitä ja erilaisia yleisöjä, ja ne kaikki kohtaavat kyllä toisensa, eivätkä ole toisilta pois. Jos et tykkää, kattele toisaalle. Tämä ajatus kritiikistä on kaikessaan raakile, ja paljon tätä monisyisempi, mutta tällainen kahvitauon tuumailu. Innoituksena toimi kritiikki, jonka juuri lukaisin. Kuvassa klassista rujoa ekspressionismin tyylilajia edustava nykytaiteen teos, joka aika tavalla jo tuomittiin jo monta kertaa nähdyksi, kunnes lopussa seisoi todistus siitä, että tekijän omakohtainen kokemus tuokin ilmaisuun uskottavuutta. Luvan, ehkä. Sanoisin tässä kohtaa, että kaikki formalistinen ajattelu ei ole pahasta. Maalaus oli aivan riittävä jo ilmankin tätä teemaa, vaikka se kuvaa syventääkin.

Tunnistan tätä hyvä/huono -mentaliteettia koulun kuvisopetuksessa, joka onkin mielenkiintoinen teema. Jokainen lapsi syntyy taiteilijana, mutta jossain kohtaa se itseluottamus katoaa, ja tekemisen ilo tapetaan. Aletaan ajatella, että en mä osaa. Syyllisiä ovat lähimmät aikuiset: vanhemmat ja opettajat, jotka sanovat, että ei noin, älä sotke, tai älä piperrä. Väärin menee, miten tahansa teetkin. Oma lapseni vetäisi yllättävän huonon numeron kuviksesta, ja oli aivan häkeltynyt, sillä on innokas tekijä ja pitää itse teoksiaan todella hienoina. Ne ovatkin. Hän ei ole sellainen tekijä, jolla silmä ja käsi toimii mutkattomasti yhdessä, ja muodon ilmaisu on epätyypillistä sille, mitä koulussa haetaan. Hän keskittyy viivaan, tekee pienesti keskelle paperia, fokus on yksityiskohdissa (ehkä jotain on äidin maalauksista napattu omaan työskentelyyn). Lapsessa selvästi heräsi pieni latistus siitä, että eikö mun duunit olekkaan hienoja ja olenko sittenkin epäonnistunut. Sanoin lapselleni, että ala laveeraamaan isolla pensselillä ja käytä paljon väriä, niin numero nousee varmasti. Tee sitten omia duunejasi kotona, mutta älä vaan anna kenenkään väittää, että se, mitä teet, on väärin. Keskity siihen mistä eniten nautit, ja tee se innolla ja hyvin. Intentio ratkaisee.