Viimeiset hellepäivät

Tänään piti olla viimeinen hellepäivä.
Eipäs ollutkaan, vaan ensimmäinen syysmyrsky.

Tässä kuva niiltä viimeisiltä lämpimiltä.

Päivän ajatus

 

Saattohoitaja kertoo: Näitä elämänvalintoja potilaat katuvat

Moni ihminen katuu elämättä jäänyttä elämäänsä ja surkuttelee asioita, jotka jäivät tekemättä. Saattohoitaja kertoo, mitä hänen potilaansa toivoivat tehneen toisin elämässään.

Bronnie Ware työskenteli monta vuotta saattohoitajana ja hänen potilaisiinsa lukeutuivat ne, jotka halusivat viettää viimeiset viikkonsa omassa kodissa. Ware jakoi näiden ihmisten surut ja ilot ja oppi ettei koskaan pidä aliarvioida ihmisen kasvukapasiteettia.

– Ihmiset kasvavat paljon, kun he joutuvat kohtaamaan omat kuolemansa. Jotkin muutoksista olivat ilmiömäisiä.

Kun ihmiset tajuavat, että heidän elämänsä on melkein ohitse ja muistelevat menneitä, niin on helppo huomata, kuinka monet haaveet ja unelmat jäivät toteuttamatta. Niiden vuosien aikana, jotka Ware työskenteli saattohoitajana hän huomasi, että kaikki hänen potilaansa katuivat samankaltaisia asioita eletyssä elämässään.

Rohkeutta elää juuri niin kuin itse haluaa

Eniten ihmiset, joilla oli vain vähän aikaa jäljellä, katuivat elämättä jäänyttä elämäänsä. Harva oli toiminut elämässään oman tahtonsa mukaan. Yhä useampi oli toiminut muiden ihmisten ja ympäristön odotusten mukaan.

Suurin osa ihmisistä ei ollut kunnioittanut edes puolia heidän unelmistaan ja tajusivat sen vasta kun oli liian myöhäistä muuttaa asioita.

Toive, että olisi tehnyt vähemmän töitä

Suurin osa Waren miespotilaista toivoi, ettei olisi tehnyt niin paljon töitä elämänsä aikana. He myönsivät avoimesti, että kaipasivat lastensa nuoruutta ja puolisonsa toveruutta. He katuivat, että olivat suurimman osan elämästään viettäneet työelämän oravanpyörässä ja menettäneet paljon tärkeitä hetkiä perheensä parissa.

Yksinkertaistamalla omia elämäntapojaan ja tekemällä tietoisia valintoja on mahdollista pärjätä vähemmällä rahamäärällä, mitä luulee tarvitsevansa. Kun luo tilaa elämäänsä, saa paljon uusia mahdollisuuksia ja huomaa onnen hiipivän elämään.

Tunteiden näyttäminen vaatii rohkeutta

Monet ihmiset tukahduttavat tunteensa säilyttääkseen rauhan muiden kanssa. Tuloksena tästä he tyytyvät vähempään, kuin mitä todellisuudessa haluavat. Tunteiden tukahduttamisen seurauksena monista tulee myöhemmällä iällä katkeria ja katuvia.

Me emme voi kontrolloida muiden ihmisten reaktioita, mutta meillä itsellämme on mahdollisuus olla rehellisiä, mikä on aina parempi vaihtoehto kuin mukana kulkeva katkeruus. 

Ystävät ovat elämän suola

Monet ovat niin kiinni omassa elämässään, että antavat rakkaiden ystävyyssuhteiden kadota vähitellen. Jokainen meistä tarvitsee ystäviä ympärilleen ja hyvin monet katuivat syvästi, etteivät olleet tajunneet ystävyyden todellista merkitystä ennen kuin oli liian myöhäistä.

Kiireinen elämäntapa johtaa usein ystävyyssuhteiden laiminlyömiseen. Kun ihmiset ovat lähellä kuolemaa he tahtovat saattaa raha-asiansa järjestykseen, mutta vieläkin enemmän he tahtoivat saada uuden mahdollisuuden rakkaimpiensa kanssa, joita olivat laiminlyöneet. 

Anna onnelle mahdollisuus

Hyvin yleistä on, että ihmiset tajuavat liian myöhään tai ei milloinkaan, että onnellisuus on valinta. Onni ei vain tule, jostakin konkreettisesta asiasta vaan jokainen voi muokata elämästään juuri niin onnellista kuin itse haluaa.

Monet ovat jumissa vanhoissa tavoissaan, sillä he pelkäävät muutosta. Todellisuudessa he kaipaavat elämäänsä iloa, naurua ja hassuttelua, mutta pelkäävät muiden ihmisten arvostelua. Siinä vaiheessa kun elämä käy vähiin niin se, mitä muut ajattelevat on yhdentekevää.

– Elämä on sinun valintasi. Valitse se tiedostaen, viisaasti ja rehellisesti, Ware kannustaa.

MTVHelmi

Lähde: inspirationandchai.com

Päivän tehtävä: 

1) Ota kynä ja paperia. Kirjoita ylös asiat, toiveet ja haavet, joita takuulla katuisit jos ne jäisivät toteuttamatta.

2) Toteuta ne. Elät vain kerran!

Muinaistulien yö

 Jotenkin pääsi muinaistulien yö livahtamaan ohi silmien ja korvien. Ei tullut käytyä missään vaikka tarjontaa oli - Kulttuuripääkaupungissa akrobatiaa aurajoen yllä, Merimaskussa viikinkimarkkinat ja Velkuallahan on perinteisesti kyseistä juhlaa juhlittu.. No tässä iltasella alkoi sitten savun tuoksu tunkeutumaan sieraimiin ja ulos tiiraillessa havaittiin että koko maisema oli sinisen savun verhoama, ja siellä sun täällä saarissa pilkisteli kokkoja.

Turku2011 - sivulla vuosi sitten kuvailtiin muinaistulien yötä näin:

Vuonna 1992 vietetystä Suomen itsenäisyyden 75-vuotisjuhlasta lähtien on Suomen etelärannikolla vietetty Muinaistulien yötä. Elokuun lopun iltana saaristossa on sytytetty tulet ja hyvästelty mennyt kesä sekä koettu vielä kerran naapurien ja kyläläisten kanssa yhdessäolon ilo tanssien ja laulaen tulen äärellä.

Muinaistulien yötä vietetään myös Virossa, muualla Itämeren etelärannikolla ja Tukholman saaristossa. Nyt juhlan aikoinaan alulle pannut Sydkustens Landskapsförbund rf ja Turku 2011 -säätiö toivovat perinteen leviävän uudella, syvällisemmällä tavalla vielä laajemmin Itämeren maihin.

Turku 2011 -säätiö on jättänyt helmikuussa 2010 Baltic Sea Action -kokoukselle sitoumuksen viedä eteenpäin mallia, jossa muinaistulien sytyttämiseen ja yhdessäoloon liitetään lupaus tehdä jotain konkreettista Itämeren pelastamiseksi ja suojelemiseksi. Yhdeltä tai useammalta valtiopäämieheltä pyydetään viesti, joka esitetään tulien äärellä Itämeren maiden kielillä lukemalla, laulamalla, tanssien tai muilla keinoin.

Tätä viestiä täydentävät turku2011.fi-verkkosivustolle koottavat ihmisten omat lupaukset. Verkkoon viedään myös karttapohjalle tiedot tulien sijainnista ja niihin liittyvistä tapahtumista. Virossa Rannarahva Muuseum ylläpitää jo verkkosivustoa, johon on koottu muinaistulien sijainteja ja tapahtumia erityisesti Viron alueelta. 

I like this! Kyläläisten juhlia vaikutti olevan tälläkin merenaukolla muutamia. Tuo hyvä ajatus itämeren suojelemisesta ei ole toivottavasti jäänyt juhlijoilta huomioimatta. Mikä mainioin tilaisuus pohtia omia mahdollisuuksiaan itämeren suojelemiseksi. Meillä ei kokkoa poltettu, ehkä ensi vuonna, mutta kynttilän sytytin lyhtyyn ja mietin omaa lupaustani. Vinkkejä lupausten tekemiseksi löytää täältä: http://www.itameriportaali.fi/fi/suojelu/vointehda/fi_FI/mitavointehda/

Ai että!

Voi mikä upea päivä! Aamu meni ihan pitkin seiniä, meinasin unohtaa mennä kritiikkiin iltapäivällä, jonne juuri ja juuri ehdin ajoissa, saadakseni tietää että en valmistu sittenkään vieläkään jonka johdosta vitutti kuin pientä oravaa hymyilin kuin hangon keksi koko kritiikin ajan, ja kun palasin takaisin autolleni huomasin, että auton toinen etuvalo on päällä! Toinenhan sanoi itsensä irti taas jo jokin aikaa sitten, ja toinen ei aina suostu sammumaan ollenkaan. No nyt se sitten oli päällä siellä saatana. Auto sentään käynnistyi, mutta kaupan pihalle kaartaessani huomasin, että wanhoilla kunnon korjauskikoillakaan valoa ei saa sammumaan. Ei millään, ei perkele mitenkään. Hermoromahduksen jälkeen juoksen kauppaan, ostan sieltä osan tarvaroista, kiiruhdan takaisin autolle, ajan toiseen kauppaan jotta akku kerkeisi vähän latautua, asioin nopeasti siellä puodissa ja ajelen sitten kotiin, jossa valo lopulta sammuu. Ai perkele, ai että. Tämä kaikki yhden voileivän voimin. Olen ehkä ansainnut pullon punaviiniä lasillisen sidukkaa.. Ja mitä siihen autoon tulee, jonain kauniina päivänä tuikkaan tuleen koko paskan.

Tunnelmat kääntyivät näköjään pikaisesti perusnegatiivisiksi oltuaan hetken jopa jossain määrin positiivisilla urilla. Haaveilin nimittäin maalaamisesta: ollapa metritolkulla valmista maalauspohjaa odottamassa. Ollapa työhuone, jossa näkee maalata, ja joka ei ole kylmä ja kostea. Ollapa välillä älyllistä juttuseuraa. Ei sillä että olisin idioottien ympäriöimä tai mitään, mutta siis joskus kyllä kaipaa sellaista filosofista taidejuttuseuraa. Suuremman osan ajasta halveksun sellaista paskanjauhantaa mutta even i have my moments, ehkä tänäisen kritiikin innoittamana. Teki ihmeen hyvää se, kun on ollut täällä neljän seinän sisällä korpikämpässä jo pidemmän aikaa.
Mutta siis; ehkä nämä laidasta laitaan lennähdelleet tunteenpuuskat saivat jotain reaktiota aikaan. Työhuoneella ei odota maalauspohjan maalauspohjaa, enkä ole liikauttanut eväänikään materiaalitilausten suhteen. Yhä mietin tilaisiko valmispohjia raamareilta, vai jatkaisiko itsenikkarointia. Menisinkö jopa niin pitkälle että tekisin pohjani itse ihan listoista alkaen? Ehkä hienostelen vaan kiilapuilla. No mutta asiaan lopulta olkaahyvä:

Minulla on, oli, vahva tunnetila. Se on usein paras mahdollinen hetki tehdä jotain. Se on oikeastaan ainut mitä tarvitsee: jos lähtee lähestymään tekemistä temaattisesti menen aina perse edellä puuhun. Minulle on tunne ja sen välittäminen tärkeää. Luoda joku tuntemus ja reaktio. Purkaa niitä omia sellaisia väriin ja muotoon. Kaikkea ei voi kertoa sanoin ja sitä varten on maalaus. Ulkomaailmassa liikehdintä sai paljon tuntemuksia aikaan. Vieraita kasvoja. Loputonta liikettä. Erilaisia tuoksuja, ärsykkeitä. Kun seisoo lähellä muita kuullakseen mitä toiset sanovat, mutta kuitenkin piikkusen etäällä ettei vain törmää, tulee sellainen ajatus että pitäisikö vahingossa tahallaan törmätä. Tai mennä niin lähelle että väliä toiseen on vain milli. Menee hirmu lähelle toisen ihmisen olemusta, tuoksua, se on jännittävää. Kaikki ovat siinä tilanteessa tietoisia toisistaan ja omista liikkeistään, pitääkseen oman tilansa. Se muodostaa tilanteeseen suuren jännitteen ihmisten välille. Siitä tuli kauhean maalauksellinen fiilis, kun olisi päässyt sen välittömän sähköisen tunnelman kanssa työskentelemään niin aaai että.

Sehän nyt ei tietenkään onnistunut. Ei ole taas pidempään aikaan ollut mahiksia maalata. Alkaa tämä hoitovapailu piisata.

Uusi musta

Kannattaa tutustua tähän sivustoon: http://uusimusta.squarespace.com/ ja erityisesti lukea tämä sivu johon linkki johtaa. Luomukaupan lisääntymisestä siinä puhutaan, ja lopussa on linkkejä muutamaan luomukauppaan Suomessa. Turkua edustaa ruokakauppa Finska, joka myy luomulähiruokaa. Finskan facebooksivulla oli mielenkiintoinen kommentti koskien myyntiin tullutta siikaa: "kassikalaahan tämäkin". Jos eettisyyttä ajatellaan kalan kannalta, niin hmm.. kumpi onkaan parempi vaihtoehto, syödä kasvatettua kalaa vai verottaa vähentyviä villikalakantoja merestä? Siinä ajateltavaa. Itse kalastamme omat kalamme, mutta kaikilla ei tietenkään ole tähän mahdollisuutta.


Samalta sivulta löytyy myös linkki yle areenasta löytyvään juttuun ruoan tuhlaamisesta ja poisheittämisestä, josta vähän kirjoitin syömisen tuskaa - tekstissä.

Kaupat heittävät yli puolet hankkimastaan ruoasta jätteeseen. Parasta ennen -päivän jälkeenkin suuri osa ruoasta on käyttökelpoista, jopa herkullista. Kuka vastaa tuhlauksesta, jolla voitaisiin ruokkia monta nälkäistä?
http://areena.yle.fi/video/1314043433884

Että terkkuja leipäjonoihin. Kansakunnalla jolla on varaa heittää puolet (!) tuotetusta ja tuodusta ruoasta roskikseen, olisi mainiosti varaa ruokkia kaikkein köyhimmät muullakin kuin näkkileivällä ja maitojauheella. Jos vain tahtoa löytyisi.

Hitaalle elämälle

Hard to find

10 000 sivulatausta rikki, hui. Sen kunniaksi seuraava kertomus:

Eräs amerikkalainen liikemies lähti lääkärin määräyksestä lomalle pieneen meksikolaiseen rannikkokylään. Ensimmäisen aamun kiireellinen puhelu toimistosta vei hänen yöunensa, ja hän käveli laiturille selvittelemään ajatuksiaan.
Eräs kalastaja oli juuri kiinnittänyt pienen veneensä laituriin, ja veneessä oli useita suuria keltaevätonnikaloja. Mies kehui meksikolaisen kalojen hienoa laatua.


“Kauanko niiden pyytämiseen meni?” kysyi amerikkalainen.


“Ihan vähän aikaa”, vastasi kalastaja hämmästyttävän hyvällä englannin kielellä.


“Mikset sitten jää pyytämään lisää kalaa?” kysyi amerikkalainen.


“Minulla on jo riittävästi perheeni elatukseen ja ystävillekin” sanoi meksikolainen lastatessaan kaloja koriin.


“Mutta… mitä sinä sitten teet loppuajan?


Meksikolainen katsahti ylös ja hymyili. “Nukun pitkään, kalastan hiukan, leikin lasteni kanssa, vietän siestaa vaimoni Julian kanssa ja kävelen joka ilta kylälle, jossa siemailen viiniä ja soita kitaraa ystävien kanssa. Minulla on kovasti tekemistä, señor.”


Amerikkalainen naurahti ja ojensi ryhtiään. “Hyvä herra, minulla on liikkeenjohdon tutkinto Harvardista ja voin auttaa sinua. Sinun itäisi kalastaa enemmän ja ostaa tienesteillä suurempi vene. Ennen pitkää voit ostaa lisää veneitä ja lopulta omistaa kokonaisen kalastuslaivueen.”


Hän jatkoi: “Sinun ei kannata myydä saalistasi välittäjille vaan suoraan kuluttajille, ja sitten voit ostaa oman säilyketehtaan. Voisit johtaa tuotantoa, valmistusta ja jakelua. Sinun täytyisi tietysti muuttaa Maxico Cityyn ja myöhemmin Los Angelesiin ja lopulta ehkä New Yorkiin, jossa voisit johtaa yritystäsi ammattimaisesti.”


Kalastaja kysyi: “Mutta señor, miten kauan tähän menisi?”


Ja amerikkalainen vastasi: “10-20 vuotta, korkeintaan 25.”


“Mutta entä sitten, señor?”


Amerikkalainen sanoi nauraen: “Tässäpä onkin paras osuus. Kun aika on kypsä, voit järjestää osakeannin ja myydä koko yrityksen osakeannin ja rikastua. Ansaitsisit miljoonia.”


“Miljoonia, señor?” Mitä sitten?”


“Sitten voisit jäädä eläkkeelle ja muuttaa pieneen rannikkokylään, voisit nukkua pitkään, kalastella hiukan, leikkiä lasten kanssa, viettää siestaa vaimosi kanssa ja kävellä iltasella kylälle siemailemaan viiniä ja soittamaan kitaraa ystäviesi kanssa…”


Teksti lainattu hidasta elämää - sivulta.
Tämä on ilmeisesti alunperin eteläamerikkalainen kansantarina. Tämä versio ja suomennos on kirjasta Timothy Ferriss:4 tunnin työviikko.

Kahvikuppi-individualismi

Oma tyylinäyte lokakuulta -10

Miksihän ihmiset tykkäävät kuvata itseään kahvikuppi kädessä?
Kysyy bloggaaja Rymättylästä.

Tähän ilmiöön törmää aika ajoin eteenkin Facebookissa.
Kutsun sitä kahvikuppi-individualismiksi.
Höyryävän kupin pitely villahanskojen tai nahkarukkasten
verhoilemissa käsissä, ehkä vielä lämpöiseen kaulaliinaan kääriytyneenä,
silleen kahvimainoshenkisesti.
Kupista saisi kuvassa mielellään nousta höyryä,
ja kuppia tulisi pidellä joko kaksin käsin naaman edessä
kuin olisi juuuuuri hörppäämässä,
tai sitten kupin kanssa hengaillaan portailla,
luonnon helmassa tms. silleen reteen jätkämäisesti.
Tai ollaan puu- tai neuletöiden parissa,
tai ehkä ateljeen tärpätinkatkuisessa hämyssä.
Otetaan itestä kuva istumassa työhuoneen lattialla
yltä päältä maalissa
ja kädessä on se kahvikuppi.

Mitähän tällä halutaan sanoa?
Katsokaa minua, minä juon kahvia!
Olen rento ja seestynyt aikuinen.
Samankaltainen ilmiö on se,
että kuvissa poseerataan tuoppi/viinilasi/tölkki/tms kädessä.
Katsokaan minua, juon alkoholia.
Olen siisti tyyppi, pidän hauskaa. Minulla on ikää käydä alkossa.
Mutta ei niin paljon, että halaisin kahvikuppia.

Se kahvin litkiminen tuntuisi olevan osa elämystä.
Jos joku vaikka on kuhalla,
ja on kokenut reissullaan upean auringonlaskun,
niin eiköhän siinäkin kertomuksessa ole se kahvi mukana.

"se ja se iltakalassa ollessaan katseli maailman upeinta auringonlaskua

ja nautti kupista höyryävää kahvia".

Tilanne ei olisi läheskään niin siisti eikä kadehdittava,
jos tilapäivittäjä olisi kertonut nauttineensa mehukattia.
Mutta jotakin jokatapauksessa on suuhun laitettava
jotta tilanne olisi erityisen muistettava.

Taidekoulussa kahvikuppi-individualismi oli sietämätöntä.
Käytävillä parveili rastatukkasta lävistettyä huovutettuun
hiippaan ja lasten mekkoon sonnustautunutta
uffista karannutta tyttöä minne tahansa katsoi,
ja jokaisella oli kädessään joku ihana-tuunattu-dyykattu
kahvikuppi, jota pidettiin mukana kaikkialla.
Siitä pidettiin kaksin käsin kiinni, sitä säilytettiin
kasvojen välittömässä läheisyydessä
24/7
ja siihen kaadettiin kahvin lisäksi maidot mehut
ja linniksen bisset.
Ärsytti.

Pidän minäkin kahvista.
Takulla tästä blogista löytyy ylläolevan kuvan lisäksi
toinenkin kuva, jossa juon jotain nestettä jostain asiasta.
Ja jos ei löydy täältä, niin naamakirjasta löytyy.
Siellä on myös niitä kännissä olet ääliö-kuvia.

Tekisi mieli kerätä elämäni kahvikupit
(niitä on muutama! varsinkin jos Lomonosovit lasketaan)
ja ottaa joku hauska sarja.
Tai ehkä säästän sen oppilailleni.
Ensi keväänä meinaan alkaa digikuvauksen peruskurssi
Naantalin Opistossa, jota opetan. Uusi kurssi.
Tarkoituksena on opetella omien kameroiden käyttöä
tehtävänantojen varjolla.
Kurssin sisällön voi sitten tehdä itselleen
helpoksi taikka haastavaksi.
Odotan jo innolla!

Hyppäsi tuota kahvikuppikuvaa esiin kaivaessa silmille tämä kuva.

Se on otettu vuoden 2010 viimeisenä päivänä.

Jotenkin tuo vuoden vaihtuminen tuntuu aina 

suurelta askeleelta kohti uutta, 

vaikka samalta se elämä kuitenkin näyttää. 

Mutta pointti oli nyt se, 

että olen sätkinyt ja potkinut vastaan 

kun kesä etenee vääjäämättä syksyä kohden.

Olen aina pitänyt syksystä, 

mutta nyt en olisi valmis vielä luopumana kesästä.

Tuota kuvaa katsellessa kuitenkin tuli sellainen olo

että ei se talvi nyt niin huono asia ole. 

Tein minä eilen jo ensimmäisen kynttilä-asetelmankin pöydälle. 

Varma syksyn merkki.