Tuskasta

Poikani vili, vili vilpertti

Mitä tähän luomisen tuskaan tulee, niin se lienee suurimmillaan tässä kun yrittää luoda uutta ihmistä maailmaan. Luulisin sen luomisen motivaation olevan tässä kuitenkin aikalailla sama kuin mitä maalauksenkin. En osaa sen kummemmin selittää sitä, miksi halusin lapsen. Tai saatika vielä toisen lapsen. Tiedän vain, että halusin. Ja tarvitseeko siihen syytä ollakkaan? Kaikessa yksinkertaisuudessaan maalaamisessa on kyse samasta. En tiedä, miksi halusin tehdä sen ensimmäisen. Saatika toisen (Ja tarvitseeko siihen syytä ollakkaan?). Erona se, että maalauksessa mennään suuremmissa sarjoissa. Ja maalaukset luovutetaan uusiin koteihin, tai sitten ei. Aika paljon noita maalauslapsia on vielä peräkammarin poikina.

Molempien luomisessa on omat tuskansa, mutta fyysisemmin ne kokee tässä vauvan kasvattelussa, ainakin tässä raskaudessa, jossa luomisen tuska on ollut asteikon yläpäässä. Parhaillaankin olen pakko"levossa" - ja milloinka sitä sitten enemmän haluaisikaan tehdä kaikkea mahdollista muuta. Taiteellisesta luomistyöstä on vaan voinut haaveilla siitä asti kun mentiin ostamaan tuo asunto, vaan tekemisen vimma on kohdistunut sen rakennuksen remontoimiseen. Jotta pääsisi muuttamaan ennen synnytystä. Saisi sinne työhuoneen valmiiksi. Pääsisi viimeistelemään duunit ennen salmelan aineiston jättöä. Enpä ole koskaan työskennellyt niin että työhuone on kodin yhteydessä. Saapa nähdä miten vaikuttaa tulevaan maalaamiseen. Fiilikset salmelan suhteen on ainakin hyvät ja toiveet korkealla. Uskon itse noihin töihin 100%. Tunnen löytäneeni langan pään ja uskoisin saaneeni sitä lankaa jo jonkin verran rullalle. Tämä pakkoero maalauksista on vain vahvistanut sitä tunnetta: kun käy niitä välillä morjenstamassa, lähtee tyytyväisyydentunteen kanssa. Odotuksen kanssa, että pääsee jatkamaan. Tietää mistä jatkaa. Ei askarruta. Ei muuten askarruta tämän vauvanodotuksenkaan kanssa. Odottaa, että poika syntyy, niin pääsee jatkamaan, tietää mistä jatkaa, eikä askarruta. Paljon varmemmin nyt toisella kertaa.


No mutta tällä hetkellä kodin vankina. Muutenkin aika harvassa päässyt ovesta ulos, ja syy näkyy tuossa yllä. Ja tämä lumitilanne vallitsi jo 2.pvä joulukuuta. Nyt mennään viidettätoista, ja lumimäärä on tuosta varmaan tuplaantunut. Parhaillaankin tuuli painaa tähän rantaan melkoisen kovaa ja tämä hirsitölli muuttuu hiljalleen jääkaapiksi. Ulos lähteminen on yksinkertaisesti liian raskasta. Eilen velipoika tuli meitä hakemaan mummolaan, mutta ei päässyt autolla meille asti. Pistin tyttären pulkkaan ja ei muuta kun taskulampun valossa vedin kuorman sinne, missä auto odotti (saaristolaisromantiikkaa!). En yritä samaa toista kertaa :) Toinen automme on sanonut itsensä irti siinä vaiheessa kun asteet alkoi näyttämään miinusta, vaikka eipä tuo muutenkaan olisi ajokunnossa. Joten täällä nökötetään, minä ja pieni Alexandra. Seuranamme Taigakoira ja Elviskissa. Nekkukoira on Kotkassa tekemässä pentuja. Joten on ainakin luonnon helmaa ja talviunta.

Näkymä ikkunasta 03.12.
Muuten näyttää samalta, mutta lunta on noin kymmenen metriä..

Se on viimeinen talvi meren rannalla. Seuraava sitten Pargasin Rödjessä. Ei näy ikkunoista meri, näkyy naapurit. Hiukan haikeaa. Mutta myös helpottavaa... kaupungissa on myös aura-autot, katuvalot, leikkipuistot ja kävelymatka kauppaan. Ja kahvila.

Avajaiset

Fridan näyttely on nyt sitten avattu. Yleensä ripustuspäivänä sataa ja tuulee niin että duunit lentelee. No.. tällä kertaa haastetta oli sitten enemmän kanssa.

Olen kyllä jo tottunut siihen että kaikki mikä voi mennä perseelleen, menee perseelleen, mutta tämä suoritus oli kyllä jo jonkinasteinen ylilyönti.

Tuskailin vielä ripustusta edeltävänä päivänä sitä miten pärjään peräkärryn kanssa Helsingin keskustassa. Kärryä ei saa lukkoon, enkä taatusti saa peruutettua sen kanssa taskuun. Jos nyt edes löytäisin mistään kahta peräkkäistä tyhjää parkkiruutua. Lopulta ajattelin tehdä asian itselleni kerrankin helpoksi ja vuokrasin pakettuauton kuljettajan kera noutamaan maalaukset ja toimittamaan perille. Pieni myönnytys myös isolle mahalle! Alku oli hyvä, auto lähti ennen minua ja lähdin posottamaan perään.

Löysin jopa perille galleriaan suoraan ja eksymättä, ja parkkipaikka löytyi gallerian edestä. Tyytyväisenä astelen sisälle että jes, taulut on varmaan seinällä jo... mutta... tyhjää oli. Ei maalauksen maalausta. Pakua ei ollut näkynyt. Ihmeissäni odottelin siinä sitten, kun en ollut kyllä ohittanutkaan autoa matkan varrella.

Jonkin ajan päästä tulee puhelu. Paku oli hajonnut motarin varteen, ja kuski oli tilannut hinaajan tuomaan uuden auton ja viemään hajonneen menopelin pois. Aikaa siis menisi. Ja sitä kului. Siinä maalailtiin piruja seinälle ja naureskelin että katotaan, niin maalaukset ei mahdu vara-autoon. Ei kuulu mitään. Soittelin taas perään ja selvisi, että hinaaja oli kuin olikin toimittanut tilalle liian pienen auton: maalaukset eivät olleet mahtuneet sisälle.. ja ei muutaku uusi auto tilaukseen. Vitsailtiin päälle että olisipas hassua kun vielä hukkaisivat ripustuspakinkin..

Maalaukset tulivat lopulta perille. Pakki ei.
Kuski lähtee viemään pikavauhtia rautakauppaan. Juoksen kaatosateessa kaduilla etsimässä kuskia että pääsen takaisin. Taulut lätkittiin seinälle pikavauhtia.

Ei se huono karma siihen loppunut. Myöhemmin pudotin kameran muistikortin vesilammikkoon (joka onneksi selvisi uintireissusta hengissä vaikka sisällä kortissa lillikin vettä), majapaikastani hajosi vessasta valot kun olin siellä asioimassa, ja lopulta meni rikki ovisummerikin. Alkoi jo vähän hirvittää että uskallanko koskea enää mihinkään, koska kaikki mihin koskin meni rikki. Väsymys, vitutus, ketutus..

Selvisin sentään ajoissa itse avajaisiin, joissa kävi ihan mukavasti väkeä. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis.. kotiin ajaessa väsytti niin että oli taju lähteä. Pari päivää on koettelemuksesta tässä mahan kanssa toivuttu. Toivotaan että karman pyörä pyörähtää sitten tasan niin, että näyttelystä tulee menestyksekäs :)

Taiteenpolttoperformanssi

Olisi ollut hauskaa seurata tätä tapahtumaa: Taiteilija polttaa teoksensa kalasatamassa: "Tämä on protesti". Tai olisiko sittenkään? Vähän kyllä hauskuuttaa, mutta toisaalta tekee mieli läppäistä käsi otsaan ja todeta että ei tätä tämmöstä taas.

Vaikka onhan se toki komiampi tapa hävittää kaikki vanhat paskat maalauksensa tilaongelmat ratkaistaakseen kuin se, että kaikessa hiljaisuudessa hävittää ne teokset jotka ei ole kenellekään kelvanneet. Suurella sielulla (ehkä) tehtyjä, jonkun gallerian seinällä (ehkä) olleita teoksia, joihin on piilotettu pyhä toive myynnistä ja työskentelyn jatkuvuudesta, mutta sanottu kuitenkin muille että "ei se myynti oo pääasia". Hiljaa hävittäminen on noloa. Komiasti kokolla polttaminen on protesti.

Sellanen 98% maalaamistani kikkareista on vieläkin omassa omistuksessani. Suoritan tuota hiljaista protestia aina aika-ajoin, heittämällä roskiin maalauksen, säästän toki kiilapuut. Pingotan päälle uuden kankaan. Surullista siinä on se, että kerran tosissani uskoin niihin maalauksiin. Se usko karisee kun ne ei kelpaa kenellekään. Mutta en minä siitä taidemaailmaa syytä. Kyllä ne duunit olisivat olleet aivan yhtä paskoja vaikka olisinkin saanut jonkun hyväveli-apurahan niiden vääntämiseen. En siis syytä taidemaailmaa.

Kyllä taiteilijan jos jonkun tulisi arvostaa omaa työskentelyään, kehitystään ja prosessiaan. Jos itse ei sitä arvosta, ei sitä arvosta kukaan muukaan. Kyllä se töiden roskiin heittäminen tai kokolla polttaminen kertoo siitä jotakin.

Onko nuorilla taiteilijoilla liian kiire? Kuitenkin laskisin 38-vuotiaan vielä kutakuinkin nuorehkoksi taiteilijana. Itsesä nyt puhumattakaan, olen 30. Kuinka monta uskottavaa maalauksta olisin edes ehtinyt vielä maalaamaan? Saatika apurahoittamisen arvoista kokonaisuutta? Tai jos se ei ole uran pituudesta kiinni, niin ehkä ideani ei vaan ole niin kiinnostavia?

Taiteilija sanoo:

Kun ottaa huomioon sen järjettömän kuvien tulvan mitä tuotetaan, tämä rovio saakoon miettimään, miksi tehdään taidetta ja mikä yhteys ja arvo sillä on enää ympäröivässä yhteiskunnassa, toteaa Neva.

Mielestäni Nevan tulisi itse miettiä tuohon kysymykseen vastausta. Omia kikkareitaanhan hän polttaa.  Miksi tehdä taidetta jos omakaan arvostus työskentelyään kohtaan ei ole sillä tasolla että duuneja kannattaisi säilyttää?
Samaa kysyn itseltäni kun irrottelen maalauksia kiilapuista. Mutta se on minun ja taiteeni välinen ongelma, ei minun ja taidemaailman. Hävitän ne hiljaa ja salassa, häntä koipien välissä, enkä minä muita häpeästäni syyttele.

Kyllähän se tietysti kenkuttaa, jos ei koskaan saa apurahaa. Mutta miksi apurahoittaa taiteilijaa jonka itsensäkin mielestä ne rojut vois panna paskaksi ja palamaan. Siinä haisee itsekunnioituksen puute. Ehkä se on syynä siihen miksi allekirjoittanut ja taiteilija Neva ei olla päästy sisälle kuuluisaan hyvävelikerhoon.

Taitelijan tarkoituksena on sytyttää keskustelua taidekentän tilasta ja sen arvoista. Mitkä ovat laatukriteerit ja kuka ne määrittelee? Kuka saa päättää?

Näköjään taiteilija itse:

– Tyypillistä tälle ajalle on tuottaa taidetta, joka näyttää hyvältä, mutta ei ole sitä. Lähes mikä tahansa keinotekoinen paska pääsee läpi taidemaailmassa.

Kolme kovaa

Sillä lailla hyvä tilanne, että on kolme duunia työn alla. Tai yllätin itseni ja ryhdyin jatkamaan jo valmiiksi julistamaani maalausta, ja sitten on nämä kaksi muuta tekeillä. Ja on tuolla ison naaman takana piileksimässä vielä sitten yksi keskeneräinen. Ja toisella puolella huonetta lekottelee yksi jonka pohjaa olen alkanut sävyttämään. Suunnitteilla on mustetekniikkaa siihen, jota olen käyttänyt tuossa uusimmassa myös. Eli kaikenkaikkiaan siis 5 maalausta työn alla.


Ja tämähän on nyt sellaista nautiskelua.. Jokainen on täysin eriparia muiden kanssa. Eihän näistä kokonaisuutta saisi millään, ja näyttely lähestyy kovaa vauhtia..  Mutta jokaisessa on jotain mitä on halunnut kokeilla. Ehkä ne eheytyy sitten työskentelyn jatkuessa.

Olen ruvennut nyt maalaamaan taas aika paljon öljyllä tuon akryylin päälle. Ei ehkä ratkaisu sieltä fiksuimmasta päästä, kun tässä nyt kerran odotellaan toista vauvaa. Ei nämä vesiliukoiset öljyvärit nyt niin pahoja ole mitä tärpättiliukoiset, mutta kyllä tuo käyttämäni sikkatiivin kaltainen kuivumista nopeuttava medium haisee aivan sikkatiivin lailla. Mutta jotenkin se jälki ja työstettävyys kiehtoo nyt tässä vaiheessa...

Tässä tämä uusin yksilö. Muste, akryyli, akryylivesiväri, öljy ja hiili on tässä tekniikkana. Tyyliltään hyvin erilainen mitä aikaisemmat, mutta jotenkin tämä nyt vetää puoleensa. Tuommonen grafiikanomainen jälki yhdistettymä maalauksellisuuteen. Ehkä se on tuo eri mittakaava tuolla tyypillä joka vie eniten muista pois tätä maalausta.

Jänniä aikoja elellään tässä nyt muuteskin. Ollaan löydetty mieluinen asunto Paraisilta ja huomenna tehtäis kaupat, jos kaikki nyt vaan menee mallikkaasti. On ollut vähän vääntöä kauppakirjan ja kuntotarkastuksen kanssa ja nyt odotellaan lakimiehen painavaa sanaa asiaan. Huomenna sitten näkee tuleeko muutto hieman pienempään, mutta omaan työhuoneeseen!

Luonnos

Jos nyt tuon suun korostuksen tuosta unohtaa, niin ehkä tähän suuntaan seuraavaksi. Jotenkin tekee mieli tehdä pikkuhiljaa vähän struktuuriakin, ja viedän noita sävyjä lämpimämpään suuntaan.. vaalea olo! Ei tämäkään nyt vielä mikään vaaleuden perikuva ole, mutta musta ei oikeen innosta nyt. Vähän ehkä Helene-olo, mutta antaa olla vaan. Haluaisin tämän valmiiksi Fridaan..

Suunta

Hieman turhan keltaisena, mutta vähän tähän suuntaan! Luulen että jatkan sitten vielä realistisesti piirtäen toisen silmän osalta ja sieltä sun täältä..

Aikajanalle

Tästä lähetään.

 Paitani alle on pujahtanut sellainen hiipivä paineen tunne. Töiden alkuun on kuukausi (ai mitkä opetussuunnitelmat?) ja näyttelyn alkuun reilu pari kuukautta (ai mitkä valmiit maalaukset?) ja alitajunta se on tiennyt koko ajan samalla aikaa kun fyysinen minä on pitänyt vähän kesälomaa.

Huomisesta lähtien. Tiukkaa vääntöä. Aina hermostuttaa ihan hemmetisti alottaa se loppukiri, mutta se on lopulta aina kuitenkin kaikkein hedelmällisintä ja hermoja raastavinta aikaa työhuoneella. Mutta silloin myös nauttii maalaamisesta eniten, sellaisen pienen paineen alla.

No, nyt ei ole kauhean pieni paine, kun tuli tarkistettua nuo päivämäärät ja kyllä, pitäisi tosiaan tehdä parhaillaan jotain aivan muuta kun istua sohvalla. Koko kehoa pistelee sormista varpaisiin. Se on se nouseva luomisen tuska. Haa. Edessä pari kuukautta nousua ja laskua, onnistumisia ja epäonnistumisia, jotka näyttelyn alla on raastavampia kuin koskaan! Haa! Mutta tuskin maltan odottaa sitä mitä tuleman pitää. Sillä ne viimeiset kuukaudet on aina kuin hedelmä puristimessa. Tähän asti on kypsytelty ja kellitty auringossa ja nyt väännetään se mehu ulos, hyvin kondensoituneena. Jännittää. Ahistaa. Argh.