Vaikka onhan se toki komiampi tapa hävittää kaikki vanhat paskat maalauksensa tilaongelmat ratkaistaakseen kuin se, että kaikessa hiljaisuudessa hävittää ne teokset jotka ei ole kenellekään kelvanneet. Suurella sielulla (ehkä) tehtyjä, jonkun gallerian seinällä (ehkä) olleita teoksia, joihin on piilotettu pyhä toive myynnistä ja työskentelyn jatkuvuudesta, mutta sanottu kuitenkin muille että "ei se myynti oo pääasia". Hiljaa hävittäminen on noloa. Komiasti kokolla polttaminen on protesti.
Sellanen 98% maalaamistani kikkareista on vieläkin omassa omistuksessani. Suoritan tuota hiljaista protestia aina aika-ajoin, heittämällä roskiin maalauksen, säästän toki kiilapuut. Pingotan päälle uuden kankaan. Surullista siinä on se, että kerran tosissani uskoin niihin maalauksiin. Se usko karisee kun ne ei kelpaa kenellekään. Mutta en minä siitä taidemaailmaa syytä. Kyllä ne duunit olisivat olleet aivan yhtä paskoja vaikka olisinkin saanut jonkun hyväveli-apurahan niiden vääntämiseen. En siis syytä taidemaailmaa.
Kyllä taiteilijan jos jonkun tulisi arvostaa omaa työskentelyään, kehitystään ja prosessiaan. Jos itse ei sitä arvosta, ei sitä arvosta kukaan muukaan. Kyllä se töiden roskiin heittäminen tai kokolla polttaminen kertoo siitä jotakin.
Onko nuorilla taiteilijoilla liian kiire? Kuitenkin laskisin 38-vuotiaan vielä kutakuinkin nuorehkoksi taiteilijana. Itsesä nyt puhumattakaan, olen 30. Kuinka monta uskottavaa maalauksta olisin edes ehtinyt vielä maalaamaan? Saatika apurahoittamisen arvoista kokonaisuutta? Tai jos se ei ole uran pituudesta kiinni, niin ehkä ideani ei vaan ole niin kiinnostavia?
Taiteilija sanoo:
Kun ottaa huomioon sen järjettömän kuvien tulvan mitä tuotetaan, tämä rovio saakoon miettimään, miksi tehdään taidetta ja mikä yhteys ja arvo sillä on enää ympäröivässä yhteiskunnassa, toteaa Neva.
Mielestäni Nevan tulisi itse miettiä tuohon kysymykseen vastausta. Omia kikkareitaanhan hän polttaa. Miksi tehdä taidetta jos omakaan arvostus työskentelyään kohtaan ei ole sillä tasolla että duuneja kannattaisi säilyttää?
Samaa kysyn itseltäni kun irrottelen maalauksia kiilapuista. Mutta se on minun ja taiteeni välinen ongelma, ei minun ja taidemaailman. Hävitän ne hiljaa ja salassa, häntä koipien välissä, enkä minä muita häpeästäni syyttele.
Kyllähän se tietysti kenkuttaa, jos ei koskaan saa apurahaa. Mutta miksi apurahoittaa taiteilijaa jonka itsensäkin mielestä ne rojut vois panna paskaksi ja palamaan. Siinä haisee itsekunnioituksen puute. Ehkä se on syynä siihen miksi allekirjoittanut ja taiteilija Neva ei olla päästy sisälle kuuluisaan hyvävelikerhoon.
Taitelijan tarkoituksena on sytyttää keskustelua taidekentän tilasta ja sen arvoista. Mitkä ovat laatukriteerit ja kuka ne määrittelee? Kuka saa päättää?
Näköjään taiteilija itse:
– Tyypillistä tälle ajalle on tuottaa taidetta, joka näyttää hyvältä, mutta ei ole sitä. Lähes mikä tahansa keinotekoinen paska pääsee läpi taidemaailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti