Taiteenpolttoperformanssi

Olisi ollut hauskaa seurata tätä tapahtumaa: Taiteilija polttaa teoksensa kalasatamassa: "Tämä on protesti". Tai olisiko sittenkään? Vähän kyllä hauskuuttaa, mutta toisaalta tekee mieli läppäistä käsi otsaan ja todeta että ei tätä tämmöstä taas.

Vaikka onhan se toki komiampi tapa hävittää kaikki vanhat paskat maalauksensa tilaongelmat ratkaistaakseen kuin se, että kaikessa hiljaisuudessa hävittää ne teokset jotka ei ole kenellekään kelvanneet. Suurella sielulla (ehkä) tehtyjä, jonkun gallerian seinällä (ehkä) olleita teoksia, joihin on piilotettu pyhä toive myynnistä ja työskentelyn jatkuvuudesta, mutta sanottu kuitenkin muille että "ei se myynti oo pääasia". Hiljaa hävittäminen on noloa. Komiasti kokolla polttaminen on protesti.

Sellanen 98% maalaamistani kikkareista on vieläkin omassa omistuksessani. Suoritan tuota hiljaista protestia aina aika-ajoin, heittämällä roskiin maalauksen, säästän toki kiilapuut. Pingotan päälle uuden kankaan. Surullista siinä on se, että kerran tosissani uskoin niihin maalauksiin. Se usko karisee kun ne ei kelpaa kenellekään. Mutta en minä siitä taidemaailmaa syytä. Kyllä ne duunit olisivat olleet aivan yhtä paskoja vaikka olisinkin saanut jonkun hyväveli-apurahan niiden vääntämiseen. En siis syytä taidemaailmaa.

Kyllä taiteilijan jos jonkun tulisi arvostaa omaa työskentelyään, kehitystään ja prosessiaan. Jos itse ei sitä arvosta, ei sitä arvosta kukaan muukaan. Kyllä se töiden roskiin heittäminen tai kokolla polttaminen kertoo siitä jotakin.

Onko nuorilla taiteilijoilla liian kiire? Kuitenkin laskisin 38-vuotiaan vielä kutakuinkin nuorehkoksi taiteilijana. Itsesä nyt puhumattakaan, olen 30. Kuinka monta uskottavaa maalauksta olisin edes ehtinyt vielä maalaamaan? Saatika apurahoittamisen arvoista kokonaisuutta? Tai jos se ei ole uran pituudesta kiinni, niin ehkä ideani ei vaan ole niin kiinnostavia?

Taiteilija sanoo:

Kun ottaa huomioon sen järjettömän kuvien tulvan mitä tuotetaan, tämä rovio saakoon miettimään, miksi tehdään taidetta ja mikä yhteys ja arvo sillä on enää ympäröivässä yhteiskunnassa, toteaa Neva.

Mielestäni Nevan tulisi itse miettiä tuohon kysymykseen vastausta. Omia kikkareitaanhan hän polttaa.  Miksi tehdä taidetta jos omakaan arvostus työskentelyään kohtaan ei ole sillä tasolla että duuneja kannattaisi säilyttää?
Samaa kysyn itseltäni kun irrottelen maalauksia kiilapuista. Mutta se on minun ja taiteeni välinen ongelma, ei minun ja taidemaailman. Hävitän ne hiljaa ja salassa, häntä koipien välissä, enkä minä muita häpeästäni syyttele.

Kyllähän se tietysti kenkuttaa, jos ei koskaan saa apurahaa. Mutta miksi apurahoittaa taiteilijaa jonka itsensäkin mielestä ne rojut vois panna paskaksi ja palamaan. Siinä haisee itsekunnioituksen puute. Ehkä se on syynä siihen miksi allekirjoittanut ja taiteilija Neva ei olla päästy sisälle kuuluisaan hyvävelikerhoon.

Taitelijan tarkoituksena on sytyttää keskustelua taidekentän tilasta ja sen arvoista. Mitkä ovat laatukriteerit ja kuka ne määrittelee? Kuka saa päättää?

Näköjään taiteilija itse:

– Tyypillistä tälle ajalle on tuottaa taidetta, joka näyttää hyvältä, mutta ei ole sitä. Lähes mikä tahansa keinotekoinen paska pääsee läpi taidemaailmassa.

Kolme kovaa

Sillä lailla hyvä tilanne, että on kolme duunia työn alla. Tai yllätin itseni ja ryhdyin jatkamaan jo valmiiksi julistamaani maalausta, ja sitten on nämä kaksi muuta tekeillä. Ja on tuolla ison naaman takana piileksimässä vielä sitten yksi keskeneräinen. Ja toisella puolella huonetta lekottelee yksi jonka pohjaa olen alkanut sävyttämään. Suunnitteilla on mustetekniikkaa siihen, jota olen käyttänyt tuossa uusimmassa myös. Eli kaikenkaikkiaan siis 5 maalausta työn alla.


Ja tämähän on nyt sellaista nautiskelua.. Jokainen on täysin eriparia muiden kanssa. Eihän näistä kokonaisuutta saisi millään, ja näyttely lähestyy kovaa vauhtia..  Mutta jokaisessa on jotain mitä on halunnut kokeilla. Ehkä ne eheytyy sitten työskentelyn jatkuessa.

Olen ruvennut nyt maalaamaan taas aika paljon öljyllä tuon akryylin päälle. Ei ehkä ratkaisu sieltä fiksuimmasta päästä, kun tässä nyt kerran odotellaan toista vauvaa. Ei nämä vesiliukoiset öljyvärit nyt niin pahoja ole mitä tärpättiliukoiset, mutta kyllä tuo käyttämäni sikkatiivin kaltainen kuivumista nopeuttava medium haisee aivan sikkatiivin lailla. Mutta jotenkin se jälki ja työstettävyys kiehtoo nyt tässä vaiheessa...

Tässä tämä uusin yksilö. Muste, akryyli, akryylivesiväri, öljy ja hiili on tässä tekniikkana. Tyyliltään hyvin erilainen mitä aikaisemmat, mutta jotenkin tämä nyt vetää puoleensa. Tuommonen grafiikanomainen jälki yhdistettymä maalauksellisuuteen. Ehkä se on tuo eri mittakaava tuolla tyypillä joka vie eniten muista pois tätä maalausta.

Jänniä aikoja elellään tässä nyt muuteskin. Ollaan löydetty mieluinen asunto Paraisilta ja huomenna tehtäis kaupat, jos kaikki nyt vaan menee mallikkaasti. On ollut vähän vääntöä kauppakirjan ja kuntotarkastuksen kanssa ja nyt odotellaan lakimiehen painavaa sanaa asiaan. Huomenna sitten näkee tuleeko muutto hieman pienempään, mutta omaan työhuoneeseen!

Luonnos

Jos nyt tuon suun korostuksen tuosta unohtaa, niin ehkä tähän suuntaan seuraavaksi. Jotenkin tekee mieli tehdä pikkuhiljaa vähän struktuuriakin, ja viedän noita sävyjä lämpimämpään suuntaan.. vaalea olo! Ei tämäkään nyt vielä mikään vaaleuden perikuva ole, mutta musta ei oikeen innosta nyt. Vähän ehkä Helene-olo, mutta antaa olla vaan. Haluaisin tämän valmiiksi Fridaan..

Suunta

Hieman turhan keltaisena, mutta vähän tähän suuntaan! Luulen että jatkan sitten vielä realistisesti piirtäen toisen silmän osalta ja sieltä sun täältä..

Aikajanalle

Tästä lähetään.

 Paitani alle on pujahtanut sellainen hiipivä paineen tunne. Töiden alkuun on kuukausi (ai mitkä opetussuunnitelmat?) ja näyttelyn alkuun reilu pari kuukautta (ai mitkä valmiit maalaukset?) ja alitajunta se on tiennyt koko ajan samalla aikaa kun fyysinen minä on pitänyt vähän kesälomaa.

Huomisesta lähtien. Tiukkaa vääntöä. Aina hermostuttaa ihan hemmetisti alottaa se loppukiri, mutta se on lopulta aina kuitenkin kaikkein hedelmällisintä ja hermoja raastavinta aikaa työhuoneella. Mutta silloin myös nauttii maalaamisesta eniten, sellaisen pienen paineen alla.

No, nyt ei ole kauhean pieni paine, kun tuli tarkistettua nuo päivämäärät ja kyllä, pitäisi tosiaan tehdä parhaillaan jotain aivan muuta kun istua sohvalla. Koko kehoa pistelee sormista varpaisiin. Se on se nouseva luomisen tuska. Haa. Edessä pari kuukautta nousua ja laskua, onnistumisia ja epäonnistumisia, jotka näyttelyn alla on raastavampia kuin koskaan! Haa! Mutta tuskin maltan odottaa sitä mitä tuleman pitää. Sillä ne viimeiset kuukaudet on aina kuin hedelmä puristimessa. Tähän asti on kypsytelty ja kellitty auringossa ja nyt väännetään se mehu ulos, hyvin kondensoituneena. Jännittää. Ahistaa. Argh.

Painting

Älä tyri ny, älä lyö yli ny

Jos kotona empii kahden välillä: mennäkö nokosille vai maalaamaan, valinnan pitäisi olla kyllä ehdottoman selvä. Jo oven sulkeutuessa selän takana sitä tietää että kohta tapahtuu, eikä varmasti mitään hyvää.. Ja silloin pitäisi mennä, ja lujaa, takaisin tulosuuntaan. Mutta ei.

Lähtökohtana oli jo tämä: olin jättänyt työn alla olevan työn nojailemaan tämän työhuoneenani toimivan autotallin ovea vasten. On ollut korkeapainetta pidemmän aikaa, pohja kesti pohjustukset ja työskentelyn vääntymättä, joten en ollut kiinnittänyt ristikkoa. Ja sitten alkoi sataa.
Kosteus hönki ovien raoista sisään ja kiristi kankaan ihan rummuksi, täysin kieroksi. Uuden, kalliin, ison pohjan.Tähän todellisuuteen siis saavuin rättiväsyneenä. Ihan ensin aloin lämmittelemään uuden, pohjamaalausta odottelevan pohjan kanssa, jossa on nyt sitten jotain joka muistuttaa etäisesti räjähtäneiltä tisseiltä. Ja mitä tuohon vääntyneeseen pohjaan tulee - en saanut ristikkoa väännettyä siihen takaisin, niin sain jostain kumman syystä ajatuksen lyödä kiilat kulmiin niin että just nafti kehikko napsahtaa paikalleen. No kyllähän sen tietää mitä siinä käy, kun kiilaa liian kireää pohjaa. Sehän siis vain KIRISTYY entisestään, asia, jota en väsymyksen syövereissä ymmärtänyt ennen kuin olin naputtanut pohjan lopullisesti mutkalle. En löydä hohtimia mistään, ja ilman en saa kiiloja irti, sitten alkaa kiukun kyynel polttaa silmäkulmaa: onko minun nyt helvetti oikeasti purettava tämä pohja jotta saan tilanteen haltuun? Toisella puolella komeilee kaiken lisäksi hiilipiirustus. Tällainen:

Tai mitä siitä nyt tämän mukiloinnin jälkeen on enää jäljellä.
Välillä ihmettelee montako kertaa sitä jaksaa lyödä päätä seinään - ei ole ensimmäinen kerta kun pohjat täällä vääntyvät yks kaks. Itseasiassa lähes joka ikinen on vääntynyt jos olen säilyttänyt niitä täällä. Ja montako kertaa täytyy itselleen todeta että väsyneenä ei auta tulla touhuamaan, mutta kun se omatunto soimaa. Pitää tulla edes kokeilemaan jos saisi itsestään jotain irti. Saa sitä tosiaan. Tuhoa ja kaaosta.

Yritin hädissäni googlettaa keinoja miten kireää kangasta voisi löystää. Täytyy varmaan työstää tähän sellainen itse. Lyhykäisyydessään se menee näin: "Ei mitenkään". Puut on pakko purkaa ja toivoa ettei kosteus vääntänyt niitä lopullisesti. Muutoin ne täytyy vääntää ruuvipuristimilla ja kostuttamalla, tuon hiilityön makoillessa (=tuhoutuessa) jossain toisaalla sillä aikaa. Sitten uudestaan mitataan suoraksi, nidotaan, korjataan. Eli aloitetaan alusta. Jos tästä oppisin lisäksi sen, että tuohon polakkipellavaan ei ole luottaminen. Se on ihan infernaalista sen kutistuminen, eikä siinä auta leveämmät liimapuiset kiilapuutkaan. (Mutta kun se on halpaa... kun taas liimapuiset kiilapuut ihanan kalliita...) Nidon kuitennii kankaan niin löysälle, että löysemmälle en enää osaa tasaisesti nitoa. Cottonduckkiin olisi ihana maalata (mutta kun se on niin kallista...). Niinpä niin.

Kiilat saa muuten kulmista pois vasaralla jos hohtimia ei löydy. Samalla tekniikalla kuin nauloja irrotetaan.