Niinettä

Joo tämmöstä sitten aloittelin. Jospa yön aikana kehkeytyy joku vinha näkemys siitä mihin suuntaan jatkan tätä. Aika kesysti jätin maalausjälkeä näkyviin, jos vertaa siihen minkälainen jumppakokemus oli tämän teoksen maalaaminen. 140x150 on koko. Tekniikka akryyli hiili pastelli ja muste. Jatkuu ehkä akryylivesivärillä...

Olen periaatteessa kai mielessäni julistanut tämän jo valmiiksi, näinollen unohtaen sen tumman lasurin tuohon päälle.. Ehkä kevyt varjostus vielä vasemman puolen posken reunaan. Tekniikkana tässä akryyli hiili ja pastelli.

Mikään ei tunnu toimivan

Todellakin kaipaan irtiottoa noista jo valmistuneista töistä - olen sovittanut valokuvaa jos toistakin aloittamani maalauksen yhteyteen eikä mikään tunnu toimivan. Aivan ahdistaa, sillä joka kerta on ollut selvät sävelet siitä mitä tekee. Nyt tuntuu siltä että on vain annettava mennä ja katsoa mitä tulee, mikä ahdistaa syvästi: MITÄ JOS SIITÄ TULEE PASKAA! Ei mitään suunnitelmaa, aargh!

No vaikka suunnitelma olisikin niin silti työskentely yleensä menee mihin suuntaan menee eikä tottele välttämättä alkuperäistä ajatusta, mutta on sentään hermoja koossa pitämässä aluksi joku aatos. Nyt ei ole. Aak. Tuntuu että tämä lärvätsalohomma alkaa tulla tiensä päähän tässä muodossaan, ja nyt on aika evolvoitua... ei, apua, murroskausi.

Tää menee aina näin kun näyttely lähestyy, alkaa paniikki kutitella sitä hätääntyy. Ajatukset karkailee. Alkaa jännittämään. Sitten avajaisten jälkeen tipahtaa taas tyhjyyteen ja pystyy aloittamaan freessinä ilman paineita. Mutta nyt on paineita! Unohdin vieläpä idealsiteen kotiin. Vasemman käden ranne on sökö, roikotan siinä aina maaliämpäriä ja pensseleitä ja rättiä. Luulisi että pensselikäsi kipeytyisi mutta nounou, se on tämä toinen joka paineen alla roikkuu.

Ei auta kun virittää stereot parhaaseen iskuun ja mennä syteen tai saveen.. nyt tarvitaan jotain energistä musiikkia että uskaltaa. Ehkä evanescencea. Vai mr. Bigiä? Eii! Kun ub:n tyttöjenvälisestäystävyydestä - sinkku, sitten oasiksen wonderwall, ja sitten: FATBOY SLIM you've come a long way, baby!

Luonnoksia

Filosofiaa

Täytyy ajatella lisää näitä valokuvia.. ja kokonaisuutta. On jokseenkin karua huomata että tunnun inspiroituvani eniten epäonnesta, eteenkin muiden. Jos jollain pyyhkii erityisen hyvin en onnesta hihkuen loikkaa pensselinvarteen ajatellen että jes, tän tunteen mä maalaan, vaan se sivuutetaan ikään kuin peruskaurana. Kun taas epäonni - siinä liikutun, vaikutun ja myötäelän, ja tunnen tarvetta kanavoida jutun kuvana. Ja niin tapahtuu: hyvin usein kaivan itselleni kuvan ajattelemastani henkilöstä ja lähden siitä, tai jos sopivaa kuvaa ei löydy, käytän mallina itseäni. Se on helppoa, tiedän miltä musta tuntuu, ja tiedän miten sen haluan kuvata. Se on kuin kameralle näyttelemistä, paitsi että se ei ole näyttelemistä, vaan totisinta totta. Palaan ajatuksissani taas edellisen näyttelyn teemaan, epämuotokuvaan: tuossakin minua tuijottaa omakuvani, joka ei ole omakuva. Epämuotokuva, koska minun olemukseni on vain ilmentämässä jotain muuta.
Mutta onnettomuudesta. Nimesin tulevan näyttelykokonaisuuden näin: "Tässä".
Se kertoo tarpeeksi näistä. Kaikissa kuvissa ollaan läsnä. Niinkin paljon että itselläni alkaa olla raskasta katsoa näitä töitä kauan vieretysten, sillä ne ovat tunnevyörytystä. Tuossa ollaan psykoosin rajamailla. Tuossa ollaan ulospäin aina onnellisia. Tuossa ei edes yritetä olla, koska elämä painaa tonnin, eikä tiedetä miksi. Ollaan enää osittain tässä elämässä kiinni, ja hiljalleen kadotaan näkyvistä, kokonaan olemasta. Hajotaan atomeiksi, kun ei pystytä pitämään päätä kasassa.

Ajattelen näitä valokuvia: ajattelen niille yhteistä nimeä, in sickness and in health. Yleensä kyllä nimeän suomeksi, mutta tähän en oikein näe kuvaavampaa nimeä kotimaisella kielellä. Puhun siis alemmassa postauksessa olevasta neljän kuvan sarjasta. Sillä verhokankaalla oli merkitys käärinliinana tai siteenä, ja jonkinlaisena piilottavana elementtinä, jonka takaa kuitenkin osittain näkyy. Orastava naamio jonka vetää naamalleen, ja jonka takana on turvallisempi olla. Nimi viittaa selkeästi avioliittoon mutta ei tarkoita pelkästään sitä; kaikissa kuvissani ja maalauksissani on aiheena jonkinlainen katoamisen kriisi. Valokuvissa ehkä selvimmin, sillä olen kuvannut rutkalti edesmenneisiin perheenjäseniini liittyviä asioita. Mutta myös maalauksissa, joissa lähes jokaisessa ollaan kohtaamassa jotakin joka ravistaa. Valokuvien ravistus tulee omasta elämästä, sekä viittaus vihkivalaan. Siinä luvataan olla tässä vaikka mikä olisi. Se ei ole mikään pieni lupaus. Ajattelen kuitenkin myös tuota laajemmalla skaalalla, sillä samaa luvataan myös ystävyyssuhteissa, joskin ilman virallistamista, että toisen tukena ollaan, tapahtui mitä tahansa. Näiden kaikkien elämän kriisien kohdatessa voi vain toivoa että joku huomaa missä mennään ja auttaa miestä tai naista mäessä. Tästä tuli itse oppi otettua kovemman kautta kun isoveljeni päätti päivänsä muutamia vuosia sitten. Sitä ei kukaan nähnyt tulevaksi. Joten kuvasin nämä kuvat sen ajatuksen kautta, miten pystyy naamioimaan itsensä ja masennuksensa muilta. Miten sumuiselta elämä näyttää sen naamion takaa.

Elämässä ei ole muuta kuin tämä hetki, kaikki eletään nyt ja tässä. Se on hyvä muistaa.

Kuvaamista

Valokuvausta! 

Aloittelen uutta suurempaa maalausta 

ja siihen ajatuksia herätellessä kuvaamista: 

Mielessä välkkyy kuva hieman utuisista kasvoista.

Tartuin siis verhokankaaseen, joka on peräisin 

lapsuuden leikkimökistä. 

140 ruutua myöhemmin arvelen olevani 

oikeilla jäljillä!

Teemakin on maalaukselle mielessä. 

Koko kasvosarja oikeastaan pohjautuu 

ihmisenä olemiseen, elämiseen,

se kertoo elämästä.

Aika pitkälti tähänastiset työt ovat

heijastelleet tunteita ja kokemuksia. 

Jonkinlaista sisäistä tarinaa joka

on jossain määrin aistittavissa 

kuvien muotokielestä ja hahmojen ilmeistä. 

Tekee mieli hieman irroittautua tästä:

Ei liikaa, pysytään kuitenkin samassa perusideassa.

Edellisen todella lähelle tunkevan ja 

hyvinkin läsnäolevan maalauksen jälkeen 

toiveena olisi jättää hieman enemmän asioita

arvailun varaan. Maalata hieman enemmän ja piirtää pikkuisen vähemmän. 

Luottaa vähemmän ilmiselkeisiinviitteisiin, ja jättää enemmän tulkintaa peliin.

Siltä pohjalta ajateltuna päivän kuvasaalis tuntuu erittäin onnistuneelta. 

Todella, todella tyytyväinen olen näihin kuviin. Jopa niin tyytyväinen, 

että pidän hyvin mahdollisena vaihtoehtoa, että toisin Poriginalin näyttelyyn 

myös muutamia valokuvia. Käyttänen näitä myös lähtökohtina maalauksille.

Ehkä tätä ainakin. 

Tai tätä.

 Joovaiei. Joo vai ei??
JOO ei
JOO ei
Kotiin miettimään

Ahkerana töissä

Olen aikeissa laseerata sinimustanharmaalla ton maalauksen.
Iik, jännittää, toivottavasti ei osoittaudu huonoksi ideaksi..