Tekstissä myös todetaan että kauhukuvana on, että taide on vain äärimmäistä epävarmuutta sietävien vahvojen yksilöiden ja taloudellisesti onnellisessa asemassa olevien toimintakenttä. Naurahdin tässä että miten niin kauhukuvana. Niinhän se on. Taiteilijat tekevät taidetta puhtaasti taiteen vuoksi vain toisille taiteilijoille ja taidekentän piirissä (josta ei saa palkkaa), ja ulkopuolisen maailman silmissä todellakin yrittäjänä, tuotteita valmistaen ja maksua vastaan tarjoten kuten kuka tahansa muukin joppari (ja silloin ehkä saa palkkaa). Paitsi että niin sikamaisia hintoja ei haluta maksaa, kuin mitä taiteilija pyytää, ja mielellään tingitään siitäkin. Eli joko teet mitä kansa ostaa, tai sitten kitkuuttelet niiden tositaiteen lättyjesi kanssa sossun tuilla kun eihän näitä puhtaan taiteen pyyteettömiä, markkinataloutta pakoilevia teoksia hullukaan seinälleen osta, ei ainakaan Suomessa. Ei ole meritauluja ne. Tätä kuulen jatkuvasti. Ei kannata tehä tommosia, ei noi myy.
Itseasiassa kuvataiteella ja maataloudella on muutakin yhteistä kun eläkelaitos ja yllä mainittu toimintakenttä; molempien saamia tukiaisia kadehditaan siitä huolimatta että taho tuottaa ympäristölleen ja elää kädestä suuhun. Samalla tavalla maksaisi myös taiteilija gallerioiden hinta-aleista kuten nyt vaikka maidontuottajat kauppojen hintakilpailuista. Kauppa kyllä pitää huolen siitä että oma kate ei laske, vaan lasku maksatetaan tuotantopäässä; halutaan mukamas auttaa kansalaisia vaikeassa tilanteessa, paitsi niitä kansalaisia joista kauppa hyötyy, eli niitä tuottajia. Samoin kävisi taatusti jos galleriat poistaisivat vuokransa. Nyt jo hulppea provisio lähtisi käsistä. Jostainhan se elanto ja vuokra pitää saada. Suomen galleriat pyörittävät toimintaansa toimintansa kuluilla, tai kuten Ilona Anhava taannoin totesi hesarissa, että "Kotimaisen taiteen hinnoilla pyöritetään Suomessa toimivaa suomalaista taidetta myyvää galleriaa" (en saa nyt valitettavasti linkattua juttua mutta se löytyy kyllä kun pasteaa tuon lauseen googleen).
Erotuksena maatalouden tuissa ja taiteen apurahoissa on se, että maanviljelijät ei peukut pystyssä lähetä tukihakemuksia joista sitten parhaat saa tukea. Tukea saa ne, joilla koulutus ja kriteerit täyttyvät, kaikki samojen säädösten mukaan. Sama pitäisi saada taiteilijoille. Muutoinkin kuin sossun kautta, toimeentulotukea saa samojen kriteerien mukaan kaikki, on sitten taiteilija tai hoitsu. Paitsi että se ei toteudu siinäkään ihan oikein. Taiteilijaa uhkaillaan tukien alentamisella jos taulut ei ala myymään tai alaa ei vaihdeta. Ihan sama paljonko duunia teet, on lapsia tai ei, mutta taidetta kun ei nyt pidetä minään muuna kuin tekosyynä. Maanviljelijöitä ei tarkastella sen mukaan kuka on minkäkin arvoinen. Maataloutta tuetaan koska työllisyyttä halutaan tukea. Kotimaista ruoantuotantoa halutaan tukea. Halutaan kauppoihin huokeampaa laadukasta ruokaa. Entäs taiteilijoiden työllistyminen? Kotimaisen taiteen tuotanto? Visuaalinen kulttuuri, hengenravinto sen sisäisesti nautittavan rinnalla.
Onhan ne gallerioiden vuokrat ihan järkyttäviä ja provisiot leikkaa vielä viimeisetkin toiveet siitä että pääsisi näyttelystä edes omilleen. Tässä tarvittaisiin sitä maatalouden tukijärjestelmän kaltaista mallia. On turha olettaa että galleriat pystyisivät tuon kulun omistaan laittamaan, ei ole taiteen myynti tällä hetkellä niissä mitoissa ensinkään. Ja ei varsinkaan jos riskejä ei oteta, ulkomaille ja messuille ei suunnata, taiteilijoita ei markkinoida vaan otetaan nyt vuokrasta ja provikasta palkka että pystytään pitämään pulju pystyssä. Jos taiteilijalla on koulutus ja kriteerit kunnossa (näyttelysoppari, työhuone ja ammattimainen työskentely), pitäisi tuohon vuokraan saada rahoitus samoin kuten viljelijä tukea peltopalstaan. Kaikille samoin ehdoin. Ei niin, että annetaan nyt tolle kun on vakuuttavampi CV ja paremmin kirjoitettu hakemus ja kuvat teetetty painopaikassa eikä kotilaserilla.
Ja sitten joku ihmettelee että miksi taiteilijat edes suostuu tähän. Onhan meillä tämä yksi taiteilijavetoinen Sorbuskin. Meitä taiteilijoita on kuitenkin muutama enemmän kuin mitä Sorbukseen vuosittain mahtuu. Jotenkin on pakko edes yrittää ja mitä sitten, jos tekisin tässä päätöksen että en enää pidä näyttelyä jos joudun maksamaan vuokraa? Minäpä kerron: sitten se aika vaan tarjotaan jollekulle muulle, joka on taloudellisesti onnellisessa asemassa tai jollekulle toiselle äärimmäistä epävarmuutta sietävälle vahvalle yksilölle. Toistaiseksi yritän lukeutua jälkimmäiseen ryhmään, enkä niihin jotka nostaa kiukutellen kädet ilmaan ja menettää ne viimeisetki mahdollisuutensa saada taidettaan esille. Sillä mitäpä oikeasti on sitten se taide jota näkkileivän voimalla väännän täällä, enkä ikinä vie mihinkään esille (koska minkälaisen realistisen vastineen sille sitten keksii että ei pidä enää näyttelyitä)? Onko kuva taidetta ollenkaan ennen kuin se kohtaa katsojan, ja millätapaa sen laatiminen poikkeaa kompulsiivisesta onanoinnista jos se ilmenee vain taiteilijalle itselleen? Ja miten ikinä löytää asiakkaansa ellei esillä olemalla? Miten ikinä saisi sitä CV:tä jolla sitten ehkä apurahaa? Jäsenyyksiä? Uskottavuutta? Vai onko asiakkaista puhuminen jo liikaa lähellä yrittäjyyttä, jota pitää kaikenkaikkiaan karttaa? Haluaisin kuulla tuollaisille ihmettelyille kyllä myös vakuuttavia ratkaisumalleja ettei homma mene ihan taidepopulistiseksi persuiluksi. Että taiteilijat vaan omavetoisia gallerioita pystyttämään ja loppuu tuollainen kaupallisten gallerioiden kekkalointi.
Uhkakuvanahan oli, että ilman valtion ja säätiöiden tukea taiteilijat joutuvat siirtymään yrittäjiksi ja myymään taidettaan ja osaamistaan kapitalismin sääntöjen mukaan. En toisaalta näe miten tuolta vältyttäisiin taiteilijoiden omavetoisessakaan toiminnassa, sillä yhtä lailla pitäisi jostain löytää markkinat ja ostajat taiteelle, jotta taiteilija pysyy leivänsyrjässä kiinni. Tässä mallissa taiteilija tekisi sitten senkin työn itse. Sehän on ammattimaisen galleristin täysipäiväinen työ. Ja melkein väittäisin että taide olisi tuota kautta entistä formalistisempaa ja markkinoita kumartavaa, kun ei olisi edes niitä galleristin kytköksiä käytössä. Toiminta olisi entistä pienimuotoisempaa ja yhä vähemmän saisi mikään meritaulusta poikkeava itselleen kotia. Parhaassa tapauksessa galleristi on siinä päätoimisesti edustamassa taiteilijaa hyvällä ammattimaisella yhteistyöllä. Kyllä siitä edustustyöstä mielellään maksaakin, onhan se takaisin kotiinpäin, mutta ehkä suomen galleriakenttää leimaa pieni munattomuus. Ammattimaisesti toimivia, muutakin kun omaa toimintaansa pienesti pyörittäviä gallerioita kun on niin vähän ja niillä kauheat määrät taiteilijoita. Varsinainen edustustyö jää pieneksi. Ollapa vain näyttelyä vastaan haettava apuraha jonka saisi varmasti, kuten sen maataloustuen, eikä tarvitsisi pelko perseessä hakea näyttelyaikaa miettien, että jos nyt en saa tähän apurahaa niin voinko loppuvuonna ajaa enää autolla? Näyttelytuella taidetta uskaltaisi tehdä vapaammin. Kyllä siihen apurahajärjestelmään tarvitaan muutos ja vahvempi valtion osuus, vahvistaa taiteen vientiä ja aktivoida gallerioita, eikä suomia taiteilijoita siitä että ne suostuu maksamaan tarvitsemistaan palveluista. Minäpä kysyn, että miksi taiteilijat suostuu sitten tähän. Että ensin koulutetaan korkeasti kuvataiteilijaksi mutta ei tueta työllistymistä millään, ja syytetään taiteilijaa joka käänteessä kaikista asioista. Miksi suostut maksamaan näyttelystä? Miksi edes teet tuommosta työtä muiden verorahoilla? Mikset maalaa erilaisia tauluja? Miksi valitat kun olet ite ammattis valinnut? Mikset myy töitäs enemmän? Kierrä ovelta ovelle? Mikset pidä lapsia kotona ja nosta kotihoidontukea, voit maalata öisin? Miksi?
Hassunhauskaa on muuten se, että taiteilijaseurat laskuttaa mielellään vuokran gallerioistaan myös omilta jäseniltään. Miten yksittäinen taiteilija tässä voisi nyt kääntää koko taidekentän kelkan? Joukon voimalla vastarintaan, taiteilijaseuran hallitukseen huutelemaan ja asioita muuttamaan, mutta...
...totuus on kuitenkin tässä. Minä, sekä melko moni muu taiteilija, maalataan autotallissa. Varastossa. Tai ihan oikealla työhuoneella josta tosin joutuu maksamaan 250e/kk. Joudutaan hakeamaan toimeentulotukea joka meneekin suoraan vuokriin, elellään muutaman euron päiväbudjetilla jos se apuraha ei osu kohdalle, koska rahat täytyy pystyä pienistä hippusista säästämään sitä näyttelyä varten, että olisi edes pieni mahdollisuus tulla nähdyksi, löytää maalaukselle koti, löytää yhteistyötahoja. Mitään muutakaan keinoa ei ole. Jollain on pakko ruokkia lapset. Monet sitten menee "oikeisiin töihin" rahoittaakseen taiteilunsa. Sitä pidetään markkinavoimien vastaan taisteluna, kun ei alisteta taidettaan sen vaatimuksille. Sen sijaan se uhrataan taidekentän vastaaville (vai kuka on tosissaan sitä mieltä että taide on yhtä laadukasta silloin jos sitä käy voimiensa mukaan välillä sutimassa, kuin silloin, jos siihen voi keskittyä täysiaikaisesti? Laatu kärsii joka tapauksessa). Sitten kun lukeudun niihin taloudellisesti (ilmeisesti lottovoiton kautta) onnellisiin, voin alkaa huutelemaan että miksi suostutte noihin vuokriin, kun vaihtoehtojakin varmasti on. Paitsi että ei ole. Ei ainakaan itselle tule yhtään mitään oikeasti varteenotettavaa mieleen. Ei täältä työhuoneeltakaan kukaan niitä maalauksia tule käsistä repimään. Minun periaatepäätökseni olla hyväksymättä tällaista maailmanmenoa olisi päästäisen piipitystä. Sitä ei huomioisi kukaan, eikä se muuttaisi mitään muuta kuin sen hypoteettisenkin mahdollisuuden saada tili, löytää asiakas, saattaa taiteensa ihmisten ilmoille tekemään sitä, mitä varten se on olemassa. Siinä menisi melkolailla se viimeinenkin syy jaksaa äärimmäistä epävarmuutta.
Taiteen myynti on vähäistä ja hinnat alhaisia. Gallerioilla ei riitä resurssit lähteä markkinoimaan taiteilijoitaan muualle kuin perus palkansaajien seinille. Ei pienimuotoisella toiminnalla pääse ikimaailmassa vuokrista eroon. Eikä sitä tilannetta rakasta galleristikaan; vuokraa maksatetaan anteeksi pyydellen ja todetaan itsekin että eihän tämä oikealta tunnu. No ei tunnu ei. Taiteilijat voisi toki näyttää esimerkkiä seurojensa kautta. Taiteilijaseura omassa toiminnassaan ja säätiöt ja valtio omassaan. Veikkaan, että resursseja olisi paljon enemmän kuin yhdellä näyttelytoiminnasta pidättäytyvällä tyhjätaskulla.
Kaikesta huolimatta tässä ollaan eikä missään muualla. En ole koskaan halunnut tai aikonut olla missään muualla. Onhan se taide vahvasti kutsumusammatti vaikka se hieman klisheiseltä kuulostaakin. Miesystävä kysäisi että miltä se tuntuu, kun kaikki on aina ollut niin selvää, että mitä haluaa tehdä ja mitä on. Olipa vaikea vastata mitään. Miltä nyt tuntuu olla minä? En voi valita sitä sen enempää kun valita huomisesta lähtien olla naapurini. Ei ehkä ole helpointa aina olla just tätä, mutta se pitää vain hyväksyä itsessään ja olla nahoissaan. Kutsumuksellisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä että haluaa suuresta rakkaudesta tehdä työtään ilmaiseksi. Että tulee kutsutuksi synttäreille siksi että se kuitenkin kuvaa aina juhlissa ja siltä saa sitten pyytää myöhemmin ilmaiset kuvat joita on vaivihkaa pyydelty pitkin iltaa. Ota hei meistä kuva kun ei meistä ole hyvää ja kun sulla on tuo hyvä kamera. Sehän sen kaiken työn tekee.
3 kommenttia:
Suomalainen galleriasysteemi on outolintu ulkomailla, tietääkseni missään muussa maassa ei toimita näin että taiteilija hakee aikaa galleriasta ja maksaa kaiken itse. Muualta tulevat taiteilijat jaksavat aina ihmetellä että miksi tähän suostutaan. Olen selittänyt, että idea on se että taiteilija näyttelyajan saatuaan maksaa lystin apurahalla. Näinhän se ei tietenkään aina mene, koska kaikille apurahoja ei riitä ja sen on moni huomannutkin. On hyvä että asiasta puhutaan! Kun galleriat saavat vähemmän hakemuksia, se pakottaa niitä muuttamaan toimintaansa. Mielestäni gallerian pitäisi olla se joka hakee apurahan toimintansa pyörittämiseen ja se maksaisi taiteilijalle (edes nimellisen) korvauksen näyttelyn pitämisestä. Paine apurahasta olisi gallerialla ja ne jotka jäisivät vuosi vuoden jälkeen ilman, karsiutuisivat pois. Näyttelyiden korkea taso mahdollistaisi apurahan saannin. Vielä vertailun vuoksi, muissa maissa tilanne ei kuitenkaan ole sen parempi, vaan näyttelyajan saaminen vaatii taiteilijalta sekä jatkuvaa työskentelyä että sosiaalisia lahjoja. Harva saa oman galleristin ja loput pitävät näyttelyitä kahviloissa, kirjastoissa, ryhmänäyttelyissä kutsuttaessa jne. Monet päätyvät perustamaan oman projektitilan tai gallerian ja ottavat uransa siten enemmän omiin käsiinsä. Se miten kannattavaa tällainen toiminta on, on sitten eri juttu. Olen itse sitä mieltä että teosten myymisen ei pitäisi olla se ensisijainen rahotuskeino, koska aika harvoja teoksia voi myydä/yleisö haluaa ostaa. Suomessa on myös onneksi alkanut esiintymään tällaisia tiloja. On myös gallerioita, jotka eivät peri vuokraa, Helsingissä esim. Sorbus, Sinne, Oksasenkatu ja Kluuvin galleria.
No todella. Taidefoorumeissa suorastaan varoitellaan (muualla maailmassa) näistä vanity-gallerioista jotka maksattaa näyttelyt taiteilijalla vaan vie taiteilijan uskottavuden. Pääasiassa siksi että jos galleria saa tuoton näyttelystä jo ennen näyttelyä, ei ole mitään painetta myydä teoksia vaan ne lähinnä lojuu gallerian seinillä. Meillä myyntiin tähtääminen ja markkinointi on kuolemansynti ja se vasta taiteilijan uskottavuutta syökin. Ja siellä ne taulut lojuu seinillä yhtä lailla vaikka kulukorvausta maksellaankin. Näinkin on sanottu että ei galleria sen kummemmin töitä markkinoi, vaan myynti tuppaa tulemaan taiteilijan omien asiakkaiden kautta. Ja jos niitä ei ole niin voi voi. Kuten mainitsin niin mielellään hyvästä edustustyöstä maksaa, mutta hyvin harvassa on ne galleriat suomessa jotka sellaista oikeasti tekee.
Tulipa tästä muuten mieleen eräs haastattelu eräästä näyttelystäni, jossa turistiin pitkät pätkät juurikin tästä aiheesta, miten täyspäiväisesti maalaavalla kahden lapsen yyhoolla on varaa tehdä tätä työtä. Jouduin toteamaan että ei olekkaan, ja näyttelyihin joutuu säästämään pitkin vuotta. Toimittaja ihmetteli miten väärin on se, että pitää säästää ja kiristää vyötään että voi tehdä työtään. Juteltiin paljon myös gallerioiden vuokrista ja apurahajärjestelmästä ja miten itse sitä uudistaisin. Tuolloin tuumailin juurikin sitä mallia jossa apurahat ohjattaisiin gallerioille taiteilijoiden sijaan, joka parantaisi ehkä näyttelyiden tasoa, lisäisi tervettä kilpailullisuutta kun aikaa saisi taiteella eikä rahalla, ja taiteilijat maksaisivat gallerialle hyvästä edustustyöstä sillä provisiollaan, jonka galleria itse omalla työllään ansaitsee. En tiedä mistä solidaarisuussyystä sitten johtuu, että kyseisestä keskustelusta ei julkaistu lehdessä sanaakaan.
Lähetä kommentti