Terveisiä sossulta

Aurinko laskee taiteilijan ylle.

Alkuvuoden kurssien peruuntumisen kunniaksi sain taas käydä jättämässä toimeentulotukihakemuksen. Kuten ennenkin täällä blogissa todettu, sossusetäni on tarkka ja kriittinen, joten kirjoitin mukaan nipun terveisiä ja selityksiä tilanteestani ja myös toiveita sen paranemisesta kun Ihan Kohta alkaa taas opetustyöt. Käsittelijä oli kuitenkin vaihtunut sedästä tädiksi, ja melkolailla erilainen oli myös loppusumma. Tukea tuli runsaasti enemmän, siis satasia enemmän. En tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, mutta hämmennyin. Onko virkailijan taiteilijavastaisella asenteella todella ollut näin paljon vaikutusta tukeen? No, jokatapauksessa, olen jäänyt miettimään yhtä asiaa päätöksessä. Vaikka tuen määrä oli suurempi eikä nyt ehkä sinänsä pitäisi valittaa, en saanutkaan enää tukea työmatkoja varten. Tähän asti olen saanut seutulipun hinnan. Perusteena se, että alkuvuodelle ei ole palkkatyötä, niin ei myöskään ole työmatkoja. Edellinen virkailija oli kyllä myöntänyt tämän matkatuen työttömille kuukausille. Siis enhän minä tukea ole tietysti hakenutkaan kuin niinä kuukausina kun opetusta ei ole ollut, joten taas on henkilökohtainen näkemys vaikuttanut ratkaisuun. Kyse on pienestä summasta mutta minulle toki suuresta, ja eniten kyse on periaatteesta, että työtäni taiteilijana ei taaskaan katsota työnä. Minulla on työhuone Naantalissa jonne kuljen joka arkipäivä ja kuljetan myös lapseni päivähoitoon Naantaliin, joka päivä reilun puolituntia suunta, jotta pääsen töihin. Mutta koska palkkatulo ei ole säännöllinen tästä päätoimestani, matkoja ei siis lueta matkakuluiksi. Tai siis tämä virkailija ei laske. Maalauksista saamani tulo kyllä kernaasti lasketaan palkkatuloksi. Mitä helvettiä? Voisinko tällä logiikalla pimittää saamani tulot, koska enhän minä mitään työtä ole oikeasti tehnytkään? Kysynpähän vaan.

Tein hädissäni tilaustyöksi meritaulun. Meritaulun. Näin alas on vajottu ;-)

Valitus jatkukoon; ei sitten tullut kohdeapurahaa taikelta. Ei mikään valtava shokkiuutinen, mutta kyllä taas kirpaisee. Tietäähän sen että ei mitään apurahoja kuitenkaan saa, mutta salaa sitä kypsyttelee mielessään ajatusta kuitenkin siitä että tuen saisi, ja voisi työskennellä rauhassa. Aika lailla apurahan toiveen turvin sitä näyttelyaikaa varailee, järjen äänen vastaan hakatessa sitä vaimennetaan ajatuksella apurahasta. Ja sitten kun sitä ei saa, ollaan aivan kusessa. Elämme jännittäviä aikoja. Vielä odotellaan päätöstä näyttöapurahasta ja maakuntarahastolta. Anitta Ruotsalainen on sanaillut aiheesta Suomen Taiteilijaseuran blogissa. Ihan noin dramaattinen ei ole oma reaktioni, en ajatellut alkaa ryyppäämään (siiderin nautin saunassa) enkä nyyhkytä, vaan oikeastaan asian jyrkkä mielestä sysääminen ja kieltävän kirjeen piilottaminen auton penkin alle oli reaktioni aiheeseen. Perseelleen. Perseelleen menee. Menee se, että on uusi hella, joka on niin pitkän mallinen että uusi sikakallis tiskikone ei mahdu vieressä aukeamaan. Ja se, että auto syö säiliöllisen jäähdytinnestettä kerta-ajolla, siinä ei toimi pyyhkimet kuin täysillä ja öljynvaihtoon pitäis viedä. Ja se, että kun ei apurahaa, ei säästöjä voi käyttää mm. noihin edellämainittuihin asioihin. Joten tiskataan käsin. Lisätään litra jäähdytinnestettä päivä. Pyyhitään lasia täysii. Sinnitellään. Juu ja mennään röntgeniin. Peukalon tyvinivelessä mahdollisesti nivelrikko. Eipä onnistu enää kameran käyttö ja vaikeaa myös maalaus. Toivotaan, että vain ohimenevä tulehdus.

 

Sinnittelyn lomassa on hyvä maalata.