Massaa

Taiteen äärellä Ars Novassa

Näyttely avattu, näyttely suljettu, ja kellahdettu näyttelynjälkeiseen elämään. Se on aina yhtä vaikeaa. Tällä kertaa ehkä vähemmän vaikeaa kun sävelet uusien töiden suhteen ovat selvät, mutta jokatapauksessa seuraa tämä pohdinta, joka kerta.

Miksi.

Yksityisnäyttelyn pitäminen on aina ponnistus. Varsinkin jos on haukannut näytelmöitäväksi koko kaksikerroksisen gallerian. Mikään ei pyöri enää minkään muun ympärillä, kuin maalaamisen. Yötä ja päivää. Mikään muu ei mene läpi. Nyt kun jälkikäteen katselee kesää, niin kävin parit festarit, mutta muuten tein hommia. Sama läpi kevään. Eikä mitään sillätavalla että vähän tästä päivällä maalaskelee kun lapset ovat poissa, vaan se tempominen on ihan järjetöntä. Minulla ei - eikä lapsilla - ollut kesälomaa lainkaan, eikä mihinkään ollut aikaa. Viimeiseen yöhön asti painoin kuin reikä päässä.

Olen hidas tekemään. Paitsi sitten ennen näyttelyä kun paniikissa puristaa kasaan kokonaisuuden. Se usein onkin tuotteliainta aikaa - ja syrjäyttää kaiken muun elämän. Ei sen ihan niin pitäisi mennä. Settiä pitäisi syntyä kokoajan tasaiseen tahtiin. Se kai tarkoittaisi sitä että jättäytyisi tyystin ulos kaikesta muusta. Ulos opetushommista ja kuvaustöistä. Pitäisi kiinni kurinalaisesta työrytmistä. Tämä tämmöinen rykiminen vie vaan mehut, ja saa jälkeenpäin kyselemään että miksi. Miksi piti ajaa taas täysillä päätyyn ja ihmetellä että oliko se nyt ihan oikeasti näin ison stressin arvoista? Siihen se väkisinkin menee kun yrittää tehdä myös kaikkea muuta kiinnostavaa. Kyllä niistä varmaankin pitäisi luopua. Vaan siinä on se, että ne antavat myös omaan työskentelyyn paljon. Opetustyön puitteissa pääsee tekemään kaikenlaista näyttelyprojektia ja viimeisimpänä konsertin, johon yhdistimme valokuvaa. Iso hieno produktio. Ja lisää on tulossa. On ollut mentorointiprojektia, kesän taiteilijan vastuita Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksellä, kuvausten järjestämistä, tuotekuvaa.. Se, että välillä astuu oman työpisteensä ulkopuolelle, pitää sosiaalisena ja avaa ajatuksia. Jotenkin tuntuu pelottavalta luopua siitä, mutta tämä toisaalta rikkoo tasaista työrytmiä.

 

Käytiin tänään pitkästä aikaa galleriakierroksella Peltosen Essin ja Ahon Annan kanssa. Luonnollisesti puolet ajasta istuttiin syömässä, mutta käytiin sitä vähän taidettakin katsomassa, Makasiini Contemporary, Ars Nova ja Auran Galleria. Ars Novassa oli esillä vuoden nuori taiteilija. Kaikista näyttelyistä päälimmäiseksi jäi mieleen se, että jokainen esillä ollut tekijä erottuu tekniikallaan. On otettu jokin täysin uusi ja persoonallinen lähestymistapa materiaalin käyttöön. Teemoilla periaatteessa ei ole mitään merkitystä, vaan sillä, miten työt ovat tehty. Erittäinkin materiaalista ja visuaalista siis. Ja onhan se niin - maalaukset ja piirustukset on maalattu ja piirretty jo niin moneen kertaan. Jotenkin täytyy erottua.

Yleinen läppä keskuudessamme on ollut tämä vuoden nuori taiteilija - juttu. Ollaan aina naureskeltu että ei tultu vuoden nuoriksi taiteilijoiksi tänäkään vuonna. Ymmärtää sen kun näyttelyitä on katsonut, ei meistä kukaan ole tekninen tikku silmässä, vaan pyörimme sisältöjen ja tulkintojen ympärillä. Ja se mikä itsellä eniten tälläkin kertaa hätkähdytti, oli teosten määrä. Jumalauta niitä on paljon. Niin paljon että alkoi jo kyseenalaistamaan sen massan merkitystä. En ikimaailmassa saisi tuotettua sellaista määrää teoksia ilman, että toistaisin itseäni ihan tolkuttoman paljon ja ettei työt olisi aivan tekemällä tehtynä. Ja täytyy sanoa että itsekään ei nauti enää edes niin suuren näyttelyn katsomisesta, kun sama toistuu huoneesta toiseen isossa näyttelyssä. Siksipä oli myös vaikeaa tehdä kahden kerroksen näyttelyä Auraan. Töiden tekeminen oli prosessiltaan usein tyyliin "mitäpä tekisin tällä tekniikalla seuraavaksi" ja sitten vaan tekemään. Ei siinä sinänsä mitään, mutta en oikein osaa lähestyä kuvan tekemistä vain ulkoisena asiana. Ja siinä kun pyöritän duuneja sisältö edellä, ulkoinen tahtoo tulla perässä, ja enpä tosiaan tee kokonaisuuksia jotka ovat alusta loppuun samanlaisia.

Otin vastaan ajan G12 Helsingistä ensivuoden elokuulle. G12 tekee takimmaiseen saliin lainaamon, eli näyttelykäyttöön jää vain ensimmäinen huone, johon suhtauduin huojentuen. Pienemmän kokonaisuuden tekeminen tuntuu juuri nyt luonnollisemmalta. Teema ja tekeminen pystyy vielä kasassa. Tilaan tulee noin 6- 8 teosta, joiden tekemiseen kuluu siltikin noin vuosi. Saisin tehdä duunia kolme vuotta, että saisin Ars Novan tilat täytettyä. Mikä järki.