Rakkaudesta toiseen - maalausten metafysiikkaa

Peura ajovaloissa. 

Kevyt Sartren lueskelu suisti ajatukset taas yllättäen täysin raiteiltaan. Ajatuksenahan oli ottaa kaunokirjallisuus kaunokirjallisuutena ja antaa pohdinnan koskettaa ajatusten pintaa kuin perhosen siipi, mutta paskat: Ensimmäisen novellin kanssa tyydyin vielä pieneen referaattiin, nyt "Huone" - teos kirvoittaa jo esseetä. Siinä missä niminovelli "Muuri" oli aika selkeä, jäi Huoneen jälkeen hämmennys. Tämän Olisi voinut ottaa kuvaelmana, vaan kun tiedostaa opuksen olevan Sartren filosofian kivijalkaa kuvastavia ensimmäisiä teoksia Inhon kanssa, oli pakko pysähtyä ajattelemaan. Mitä. Miksi. Miten se tässä nyt. Kirjassa Eve on ikään kuin omaishoitajan roolissa hulluksi hiljalleen tulevan miehelleen Pierrelle. Hänen vanhempansa yrittävä ylipuhua Eveä laittamaan miehensä laitokseen ja "pelastamaan" itsensä. Tätä Eve ei halua, vaan sanoo rakastavansa miestään sellaisena kuin hän on, ja yrittää sensijaan uppoutua hänen maailmaansa. Lopussa Eve selvästi yrittää sanoa itselleen hulluuden tilan olevan vielä jokseenkin aisoissa, mutta lopussa huomaa otteen herpaantuvan, jonka jälkeen hän tekee päätöksen tappaa miehensä ennen kuin näin lopullisesti käy. Ja tavallaan säästää mies laitokselta ja varmaankin joltain ei-olevalta.

Miksi Eve sitten haluaa työntää ulkomaailman pois ja sulautua hullun maailmaan, ja lopuksi tappaa, ennen kuin hulluus kohtaa tietyn katharsiksen? Eve kohtaa oman katharsiksensa juuri siinä päätöksen hetkellä. Pidin mielenkiintoisena sitä miten Eve ajattelee, että mies vielä tietoisesti asettautuu hulluuden tilaan, miten hän tavallaan itse loihtii lentävät patsaat (pohtiessaan ärsyyntyneenä , että miten hän voi aina tietää etukäteen milloin ne tulevat) ja miten Even kutsuminen vieraalla nimelläkin on tietoista testaamista. Ja Eve yrittää sulautua hullun maailmaan itsekin, ja haluaa vaikka toisaalta pelkää elää siinä. Ja siitten kun miehen hulluus ylittää selkeästi tietoisen ajattelun rajan, hän lupaa mielessään tappaa tämän. Jäin miettimään, mitä Sartre haluaa tällä sanoa filosofiastaan. Tietoinen ajattelu. Ihmisen olemassaolon edellytys. Tahtooko Sartre sanoa että ei-olevaisuuden taso on saavutettu, kun tietoinen ajattelu tai logiikka, todellisuuteen perustuvat aistihavainnot, ovat poissa? Ehkä yksinkertaisuudessaan niin, mutta miksi Eve haluaa uppoutua hulluuteen? Rakkaudenko vuoksi vai liekö kyseessä fenomenologisen mielenfilosofian ja psykologian vertailua eksistentialismin olemassaolon arvokäsitteisiin, pesäeroa?

Muistin äkisti tämän kuvassa näkyvän kirjan joka Inhon ja Olemisen sietämättömän keveyden jälkeen seurasi perässä, yrittäen selittää fenomenologian merkitystä ja eroa eksistentialismista, ja ontologian eroa metafysiikasta. Perussyitä, ja perussyiden perimmäisten olemusten eroa, keskittyen vuosituhannen vaihteen etiikkaan, ja erityisesti sen suhdetta rakkauteen, sukupuolisuuteen ja väkivaltaan, ja mitä eettisen kysymykset ja filosofia merkitsevät juuri nyt. Ilahduin kun muistin tämän niteen, sillä rakkaus, olemassaolo, tunneaistimukset, ovat pääroolissa maalausteni eksistentialistisessa pohdinnassa. Kirjoitin aamulla näin:

"Valmistelen tässä siis näyttelyä Auran Galleriaan elokuulle. Olen lueskellut sen tiimoilta Sartrea, ja koettanut onneani myös Nietszchen ja Heideggerin kanssa: eksistentialismi ja fenomenologia, aistit ja olemassaolo, kiinnostavat teemoina. Henkilöt kuvissani usein ovatkin tämän olevaisuuden, tietoisuuden ja havaintokokemusten maailman myllerryksessä.

Aloittelen aamut usein yliannostelemalla itselleni kahvia ja lueskelemalla sitaatteja koskien yllä olevaa ja taiteen filosofiaa yleensä. Tänään toivottelin Heideggeriläistä huomenta:

Aamukahvin ja sen äärellä, että Heideggerin(Myöhemmin "H") mukaan yksittäinen taideteos joka on olemassa "vain eliitin nautintoa varten" (voitaisiinko verrata että yksityisomistuksessa tai vallan ihan matskua museoissa ja gallerioissa?) puhuu täten tämän Hegelin ajatuksen puolesta: "Taide kutsuu meidät ajattelemaan sitä, mitä taide on olemukseltaan, eikä ainoastaan miten taidetta luodaan. Tässä tapauksessa luonnollisesti todisteena siitä että taide on menettänyt absoluuttisen asemansa, eli kykynsä ilmaista totuutta sen korkeimmissa muodoissa 😃 H:n mukaan taide menetti asemansa yhtenäisenä ilmiönä, joka kuvaa aikaansa ja paikkaansa ja näin rappioitui. Kuitenkin H tiivistää Nietzschen ajatuksista viisi väitettä taiteesta joista vimppa kuuluu täten: Taide on arvokkaampaa kuin totuus.

Minä tässä, että mitä on totuus? H:n jalanjäljissä poukkoillut Sartre varmaan toteaisi että sellaista ei ole koska elämän sattumanvaraisuus syö absoluuttisen. Paitti tietysti kokemus itsestä, vaikka tuo olisikin sattumanvaraisesti muodostunut mutta ainut aistittavissa oleva, ainakin juuri sillä hetkellä ja juuri siinä, ja sekin objektiivisuus on subjektiivista. Tavoitan Sartren ajatuksen tässä. Ihmisen teot muodostavat hänen olemassaolonsa ja sen vaikutuksen, tekeminen ja tekemättä jättäminen. Taide: Sepä ei ole tiedostamatonta eikä sattumaa edes vahingossa, tai eksistentialistista pessimismiä jossa kaikki menettää sattumanvaraisuudessaan lopulta merkityksensä, vaan itsestä tulevana omien aistimusten kuvantajana ehkä totuutta puhtaimmillaan."

"Huone" - novelli toimi inspiraationa tälle maalaukselle, jossa ihminen sulautuu toiseen, toisen mielentilaan, toisen hulluuteen, ja miettii oman olemassaolonsa rajoja. 

Aloin vimmatusti kaivaa. Lueskelin Leena Kakkorin "Martin Heideggerin olemisen kysyminen" - kijasta Heideggerin ja Sartren filosofioiden suhdetta, ja Kierkegaard - Karl Jaspersin polkua eksisntentialismiin. Nietzschemäisesti - halua ajatella itse. Viikonloppuna kävin runoillassa, jossa Rymättylän seurakunnan kanttori Esa Vähämäki tulkitsi Risto Nivarin ja Nietzschen runoja. Yhdistelmä oli vallan liian houkuttava jättää väliin. Parhaiten mieleen jäikin Nivarin Nietzscheen nivoutuva ajatus siitä, miten usko (tai ylipäätään mikä tahansa ajatus) voi olla kuin pakkopaita jos siihen on kasvettu ilman että on koskaan ajateltu itse ja kyseenalaistettu mitään. Tämä osuu myös Jaspersin lähtöajatukseen, Jaspersin mukaan jumala on oleminen, johon antautumalla eksistenssi toteutuu. Jumalan olemassaoloa ei voi todistaa, mutta on myös väärin todeta että häntä ei ole. Mutta olemassaolo, itsen tai jumaluuden,  muodostuu ajattelen, siis olen - tapahtuman myötä.  Heidegger ulotti olemiskysymyksen niinkin pitkälle, että lopulta kävi kyseenalaiseksi ihmisen olemuksen tarkastelu järjellisenä elollisena olentona ylipäätään animal rationale - pohdinnoissaan (minkä jälkeen Heideggerin Natsikytkökset ja vaikeneminen juutalaisten joukkomurhasta näyttäytyy taas erilaisessa valossa, vaikka Heidegger ilmeisesti näistä antisemitistisistä aatteista sanoutuikin irti) - ja kun siirrytään tästä taasen Sartren Huoneeseen, ollaan animal rationalen lisäksi "ajattelen siis olen" - aktion äärellä. Kun ei enää kykene ajattelemaan rationaalisesti, ei ole. Vain tietoinen ajattelu muodostaa olemassaolon. Tämä on ehkä se tulkinta mihin jäin, oikeastaan siksi että en jaksa syväsukeltaa nyt fenomenologiaan ja näkemään sen ja eksistentialismin vertailua kirjan tekstissä. Laiskuus.  Kysymysmerkiksi edelleen jää Even halu tai yritys jakaa hulluuden tilaa. Tämä tarjoaa toisaalta itselle tarttumapintaa siihen pohdintaan miksi itse on valinnut miten on valinnut ja oikeastaan enemmän kaihtanut normaalia kuin epänormaalia.

Valmistelen maalauspohia myös paloista tällä haavaa. Sattumanvaraisuuden muodostamat kokonaisuudet ja minäkuvat ovat tässäkin taustalla, omien palojensa pohdinta, ja ehkä tietty värillinen tunneilmaisu, kuten esittävissä maalaúksissakin.

Mutta näitä. Näissä pyörii maalausten tyypit. Tässä pohdinnassa ja myös suhteessa toisen olemassaoloon. Kuvitelmiin. Mielikuvitteluun. Rakkauteen. Tunteisiin ja niiden hallitsemattomuuteen. Arkipäiväiseen hulluuteen. Tässä maalatessa ja eteenkin silloin kun lapset ovat poissa, huomaa itse uppoutuvansa syvälle näihin ajatuksiin ja taiteilun "putkeen". Ei näe eikä kuule eikä aisti enää mitään muuta, ja jotenkin hyvin lähellä viipyilee ajatus siitä, miten helppoa olisi luiskahtaa sinne toiselle puolelle kokonaan ja ikäänkuin tulla hulluksi. Ei mikään ihme jos taiteilijat nähdään välillä vähän erikoisina. Kyseessä on jatkuva dialogi omien ajatusten kanssa ja niiden runnoutuminen kuviksi. Minut tuosta maailmasta pudottaa todellisuuteen aina nuo lapset, on pakko pysäyttää ajatusjuna ja tiskata, pyykätä, tehdä ruokaa, leikkiä. Olen todennut ennen että tarvitsen kiukkua ja draamaa että saan maalaamisen sujumaan ja tavallaan se onkin paikkaansapitävää. Oikeammin kuitenkin niin, että kun on suhteessa, kaikki kivasti ja leikkii kotia, ei pääse siihen ajatusputkeen, vaan on niin paljon arkisia asioita pitämässä ajatukset normaaleissa arkisissa jutuissa. Metsäpolulla. Geokätköllä. Ikeassa. Verhoissa. Nyt kun mikään muu kuin lapset eivät pudota siitä enää ulos, on siinä enemmän "sisällä". Voi vain kuvitella mikä olisi meininki jos lapsia ei olisi. Tässä ollaan vähän niinkuin Huoneen Evenä, ja ehkä vähän Pierrenäkin: vielä tajuissaan, itse manaamassa näkyjä, itse luomassaan huoneessa, matkalla sinne hulluuteen. Jossain sillä välillä. Mutta koska näin ajattelen, minun täytyy vielä olla. Näin on hyvä.