Frontside ollie

Otsikon mukainen käänne elämässä, taas. Viime viikolla tuli tietoon että kotimme on menossa myyntiin. Ensi viikolla tulee välittäjä. Mitä me nyt tehdään?

Vaihtoehtoina käytännössä muutto takaisin Rymättylään, tai pieni kaksio Turusta. Olin jo päättänyt että Rymättylään käy tie, kunnes kuulin päivähoitokuvioista. Kylän keskustan päivähoitoyksikkö on lakkautettu ja toiminta siirretty kauas kilometrien päähän. Laskin, että päivittäistä ajoa päiväkotiin ja takaisin tulisi yhteensä 56 kilometrin verran. Ja samaan aikaan pitäisi hoitaa esikoinen koulubussille ja koulusta kotiin puoliltapäivin, pakata takaisin autoon iltapäivästä hakemaan pikkuveljeä päiväkodista. Päivittäinen työaika jäisi kolmeen tuntiin, kun loppuaika päivästä kuluisi lasten kuljettamiseen. Rymättylässä työskentelisin kotona, joten työrauhalle saa käytännössä sanoa hyvästit kun muksu tulee koulusta. Tilojen puolesta ratkaisu olisi parempi, kyseessä suuri maalaistalo, mutta miten yksinhuoltajana selviäisin kuskaamisista, kämpän ja lasten ylöspidosta, opetushommista ja vielä taiteellisesta työstä?

En mitenkään.
Se olisi kertakaikkiaan liian raskasta.
Mitä helvettiä Naantalin kaupungissa on ajateltu, kun keskustan päiväkoti on lakkautettu? Lapsia riittää, mutta niiden päivähoidosta on tehty puolimahdotonta paikallisille pitkänmatkalaisille yrittäjille joilla on päivähoito- ja kouluikäisiä lapsia. Tuo kaatuu itsellä jo rahakysymykseen. Ei ole varaa ajaa tuommoisia määriä. Hyvästi Turku, ystävät, keikat ja elämä: tiedossa täysi eristäytyminen saareen.

Vaihtoehtona kaksio Turusta.  Koko omaisuus myyntiin ja uuteen kotiin mahtuisi vain sängyt. Mihin lelut, soittimet, työpöydät? Ei mihinkään. Miten koiran ulkoilutus? Lasten kanssa iltaisin ennen nukkumaanmenoa? En tiedä.

Aina sitä miettii kun apurahaa ruikuttaa, että kuinka tekisi mieli kirjoittaa tähän että auttakaa, me hukutaan. Hukutaan hometalolainan ja asuinkulujen yhdistelmään. Siihen, että kaikesta joutuu selviämään yksin. Siihen, että maaseudun palveluita heikennetään jatkuvasti niin, että elämisestä siellä tulisi mahdotonta. Maksaisin isommista asuintiloista käytännössä työaikani menettämisellä ja sosiaalisten kontaktien katoamisella. Kaupunkiin jäädessä tulisi isomman luokan konmaritus. Kaikki pois. Minä, muksut ja koira 50 neliössä. Mutta työhuone olisi. Kaupat koulut päiväkodit lähellä.

Järki ei tahdo tajuta mitä tässä on tapahtumassa. Edessä on vakava pohdinta siitä, että mitä on valmis uhraamaan tämän taiteilunsa eteen. Tähän asti lihoiksi on mennyt tasan kaikki, mutta tämä muutos on nyt todella raskas. Mikä tahansa vaihtoehto tuntuu tukahduttavalta katastrofilta.

Se tunne, kun on ihan täysin tyhjän päällä.
Se.