Näyttely auki, ja mitäs sitten tapahtui

Pari kuukautta vierähti edellisestä postauksesta. Siinähän kävi niin että jokin työskentelyssä naksati siihen flow - tilaan. Kirjat jäivät pöydälle ja alkoi ympärivuorokautinen työskentely. Siis kirjaimellisesti. Vein aamulla lapset päiväkotiin, työskentelin päivän, ruokin ja pesin ja nukutin pikkuiset ja painelin takaisin hommiin. Siiryin kevään mittaan työskentelemään ensin työhuoneelta autotalliin, ja hiljalleen laajentaen koko kämppään. Nyt kun olen asunut täällä lasten kanssa kolmistaan, ei ole ollut kumppania motkottamassa öisestä ilkamoinnista. Tykkään työskennellä ja eteenkin piirtää öisin, ja kyllä olen piirtänytkin! Yöllä kolmeen - neljään asti musiikkia kuunnellen ja piirtäen (ja valitettavasti kaikkea epäterveellistä syöden - nettosin 5, siis VIISI näyttelykiloa) ja aamulla taas ylös kolmen neljän tunnin yöunien jälkeen. Ja repeat. Eikä edes väsyttänyt. Jossain usvaisessa maalausputkessa paahtanut. Näin se vaan menee joka kerta ja meni taaskin, että tiedät vuoden näyttelystä ja huutoitkulla väännät teokset valmiiksi kahden kuukauden aikana.

Ei se helppo kevät ollut. Ero oli tietysti mullistavaa ja sitäkin musertavampaa oli rakkaan koiran elämänkaaren päättyminen eläinlääkärin pöydälle. Mitään niin painavaa en ole elämässäni kantanut kuin veljeni ja isoisäni uurnat, sekä koiraystäväni ruumis hautaansa. Joka ei ole koskaan koiraa omistanut, ei voi ymmärtää. Miehet ovat tulleet ja menneet, olemme asuneet seitsemässä eri kodissa, käyneet läpi vaikka mitä - mutta koskaan eikä missään tilanteessa ystäväni Taiga väistynyt viereltä. Välillä pelotti molempia mutta Taiga seisoi aina edessäni kuin muuri. Taiga oli varjoni ja villasukkani. Aina iholla kiinni. Ikävä on vieläkin hirveä.

Olin siis keväällä aika jumissa työskentelyni kanssa. Hain ratkaisua milloin kirjoista ja milloin tinderistä ja sieltä jälkimmäisestä se löytyikin. Pääsin lopultakin eteenpäin sieltä sekavasta vellonnasta mihin mieli oli jäänyt kiinni, ja ajatukset täyttyivät toisenlaisella sekasorrolla. Vaikka muutoin deittailuhommat eivät ole olleet varsinainen succee, ne tarjosivat sitä jotakin. Aivomyrskyä ja jännitystä. Liikettä eteenpäin.

Kesän ajan elämään ei ole paljoa muuta mahtunut kuin maalaaminen. Lapset ovat olleet paljon isällään, niin paljon että jälkeenpäin tarkastellessa vähän nolottaa. Katsoin päiväkodin seinällä lapsen piirtämää piirustusta kesän touhuista, missä ollaan isin kanssa rannalla, isin kanssa metsässä ja siellä täällä. Äidin kanssa ei oltu missään. Vaikka oltiinhan me, markkinat ja tall ships racet ja mustikkametsät, mutta huomaan että en ole ollut läsnä. Nyt kun näyttely on avattu lapset riemuitsevat: kotona saa taas leikkiä kun kaikki paikat eivät ole täynnä maalauksia ja piirustusvälineitä. Hammond ja muut soittimet sekä tv ja sohva ovat kuoriutuneet maalauskangasrullien ja pohjien alta. Tänään soitettiin yhdessä 1,5 tuntia, eikä minulla ollut kertaakaan hiili kädessä vaan viulu. Ensiviikolla mennään katsomaan uutta (vanhaa) pianoa, ja roudataan se tuohon telkkarin paikalle. Asiasta on pidetty perhepalaveri, ja mielummin soitamme musaa kuin tuijotamme telkkua. Itse katson vain euroviisut. Hankitaan joku pieni ruutu pianon päälle pikkukakkosta varten ja katsellaan viisut sitten tykillä.. :)

Itse avajaiset olivat oikein onnistuneet. En ehtinyt laittautumaan itse yhtään ja tulin melkein myöhässä. Olin kyllä aivan loppu. Tämä näyttely Aurassa on laajin mitä olen koskaan pitänyt ja annoin todella siihen kyllä kaikkeni. G12 Helsingin ja tämän näyttelyn välissä meni vuosi että en maalannut siveltimenvetoakaan. Harjoittelin pelkästään piirtämistä ja hiilitekniikoita. Testailin papereita ja kankaita, hiiliä, graffiteja, negroja, hiilipölyä ja spraytä ja pastellia ja lyijyä sekä graffitijauhetta. Treenasin ja treenasin. Nyt tuntuu siltä että tekniikka on hyvin hanskassa, siten että tiedän mitä yhdistää mihinkin ja mikä toimii milläkin pinnalla. Nyt vaan antaa ajatusten kulkea.
Opetushommat tässä alkavat syksyn myötä ja aika pitää jakaa eri tavalla, mutta on hyvä fiilis jatkaa tästä nyt näillä eväillä eteenpäin. Ja yrittää orientoitua hieman myös vapaa-ajan viettoon. Kesällä tuli kyllä vedettyä parit paussit, Ruisrock ja TSR music festival, joista ystäville kiitos. Ilman näitä pausseja olisi ehkä pää levinnyt. Mutta nyt pitää selvästi vähän chillata ja kerätä voimia.







Meillä oli Turussa Taiteiden yö torstaina, ja alkuun sateinen keli rauhoittui iltaa myöden ja ilma oli lopulta trooppisen lämmin.

Tein hiilidemoa galleriassa ja väkeä oli aika mukavasti. Siirryttiin siitä jokirantaan jossa Vesta ja Anssi Kela vetivät settejään, logistisesti asetuimme viisaasti Papa Joelle josta kuulimme molempia.


Ilta oli mukava ja rauhallinen. Käveltiin torin halki, kauppiaskatua, maariankatua, puutorille, kiipeilin juhlahumussa konserttitalon kivipaasilla. 

Taiteiden yö, 17.9.2017. Oikealla Vesta, vasemmalla rokkasi Anssi Kela. 

Seuraavana päivänä kuitenkin kaikki muuttui. Olin matkalla galleriaan, kun ystäviltä alkoi tulla viestiä että mitä ihmettä täällä keskustassa tapahtuu. Ihmiset juoksevat ja huutavat. kauhea kirkuminen. Ajateltiin ensin että joku piripää seonnut. Mutta pian alkoi tulla viestiä että ihmisiä makaa maassa. Tiedot vaihtelivat jatkuvasti useista hyökkääjistä yhteen hulluun mutta selvää oli, että toreilla ja kadulla juoksi puukkomies teurastamassa naisia. Takaani alkoi painella ambulansseja. Pääsin gallerialle ja heitettiin ovet lukkoon. Pommitin ystäville viestejä, pysykää piilossa. Tunnelma oli hyvin sekava, ja uutisia alkoi tulla: joku on kuollut, ja haavoittuneita on useita. Yksi tekijä on saatu kiinni ja useita etsitään. Poliisi pyytää ihmisiä poistumaan keskustasta, joten myös minä juoksen autolle kun tilanne oli vähän rauhoittunut. Pian alkaa kuhista, saan viestin että nyt lähde äkkiä pois sieltä, että siinä vieressäsi tehtiin juuri rynnäkkö kerrostaloon ja ihmisiä on kehoitettu poistumaan. Ihmisiä ajelee ympäriinsä kuin etsimässä jotain. Hyvän tovin olin niin paniikissa etten uskaltanut kuin istua autossa ovet lukossa, mutta lopulta mieleen palautui että miten tätä autoa ajetaankaan. Radiosta tulee varoitusta, pysykää sisätiloissa, älkää tulko keskustaan.

Kotiin päästyäni vasta oikeastaan ymmärsi mitä oli tapahtunut. Galleria on siinä puutorin kulman alapuolella mihin puukkomies oli taltutettu. Ja sinne kävelin muina naisina ajatellen että ei kai tässä mitään. Moni ystävä oli torilla kun tämä tapahtui ja näkivät puukottajan hullunkiilto silmissä juoksemassa. Ja näkivät naisen kulevan torin kulmaan. Itse olin vielä kaukana. Puukottaja oli juossut kauppatorilta. Kauppiaskatua. Maariankadulle. Puutorille. 

Tekoja tutkitaan myös terroristisina murhina. Kaksi on kuollut.

Teko osui lähelle. Uhrina on tutun tuttua, tapahtui omilla kulmilla, ystävät olivat paikalla. Tunnelma Turussa on ollut varovainen. Kyllä sen huomaa kun käy vaikka kaupassa, miten ihmiset ovat apeita ja pälyilevät toisiaan. Pelko on normaalia, sen sijaan kaiken puhkeaminen rasistiseksi mellakoinniksi ei ole. Maahanmuuttajavetoisiin ravintoloihin on hyökkäilty. Maahanmuuttajia tai edes sen näköisiä ihmisiä kohtaan ollaan kohdistettu vihaa ja uhkailua. Mediassa tehdään tuon pelon lietsonnan lisäksi kyllä ihan hyvää työtä myös sen suhteen, että koitetaan pitää tilanne tasapainossa uutisoimalla maahanmuuttajista jotka hyökkäsivät puukottajaa vastaan.Åboriginaalit että ulkomaalaistaustaiset puolustivat uhreja yhdessä ja jahtasivat hyökkääjää eivätkä paenneet. Ikävänä lieveilmiönä kylläkin tämä, että paikalla olleiden mukaan siinä missä maahanmuuttajat ja ulkomaalaiset puolustivat ja auttoivat uhreja hanakammin, suomalaiset kuvasivat ympärillä mielummin videoita nettiin. Mutta olen ylpeä turkulaisista. Monta ihmishenkeä varmasti säästyi urheiden sivullisten ansiosta. Paljon rakkautta kaikkien teidän suuntaan.

Ehkäpä ei kannata itsekään lähteä tätä paikallinen - ei paikallinen - vertailua tekemään. Mutta ennen kuin suistutaan hirveän pelon valtaan voi muistella tätä: kyllähän me jo entisestään tiedämme, kuinka vaikeaa tämä varoitusmerkkien erottaminen on: voidaan vain miettiä omia kouluammuskelijoitamme ja pommimiehiämme ja muita kotikutoista terroria harjoittaneita henkilöitä jotka ehkä saivat tai eivät saaneet apua, mutta eivät tarpeeksi eivätkä ajoissa. On edelleen tarjottava apua niille jotka sitä tarvitsevat, eikä suistua rasismiin jossa leimataan kokonaisia kansoja ja uskontokuntia terroristeiksi sellaisen ääriaineksen vuoksi, joita ne hyvät ihmiset ovat alunperinkin pakenemassa. Tuota toimintaa ei hyväksy heistä yksikään, vaan siltä he haluavat itsekin pelastua.

Vihan levittäminen, sekasorron ja pelon aiheuttaminen ovat juuri sitä mitä terroristisilla teoilla haetaan. Mitä enemmän siihen langetaan, sitä enemmän tätä tapahtuu. Koska se toimii. Ei saa antaa sen toimia.


En nyt tällä erää koristele päivitystäni taulujen kuvilla. Työnteko ja elämä kuitenkin jatkuu. Ensiviikolla esittelen näyttelyä eskariryhmälle, on hauskaa että taide ja galleriat tulevat tutuksi. Näyttelyn lopussa 2-3pvä osallistumme kulkulupa - avoimet ateljeet - tapahtumaan siten, että tuon ateljeeni galleriaan ja työskentelen siellä. Tervetuloa paikalle. Näyttelyn kuvia voi käydä kurkistamassa Auran Gallerian sivuilla osoitteessa http://www.aurangalleria.com/ .
Kuvia tulee tännekin myöhemmin.

Ajatukseni ovat nyt uhrien luona. Otan osaa kaikkien suureen suruun.

Kuva: Jenni Gästgivar / Iltalehti

Kuva: Jenni Gästgivar / Iltalehti

Kuva: Yle Turku