Olin ehkä jotain neljäntoista, kuudentoista kun nappasin isoäidin kirjahyllystä kirjan. Tykkäsin silloin lueskella, hiljaksiin löytöretkeillä "aikuisten" kirjojen maailmassa. Valinta tapahtui loogisesti kirjan nimen perusteella.
Eräänä päivänä silmään sitten tarttui keltainen kirja jonka selkämyksessä luki pelkistetysti "Inho". Jes, mikä nimi kirjalle, äkkiä lukemaan. Ja siinä nyrjähti ajatukset sitten isosti. Kyseessähän oli Sartren huipputeos, ja sen äärellä pääsin ensimmäistä kertaa kiinni siihen samaan tunteeseen minkä kokee kun ajatukset tähtitaivasta katsellessa riistäytyvät käsistä (siksi en muuten kauheasti katsele tähtitaivasta. Tulee eksistentialistinen kriisi): minne tuo kaikki päättyy ja mitä me olemme ja miksiiiiiiiaarrgghh.
Tavoitin siis saman tunteen Inhon äärellä. Tämä pöytä on olemassa. Vai onko? Kun poistun, lakkaako se olemasta? Kun kosketan pöytää saatan tuntea sen kihelmöivän kuhisevan olemassaolemisen energian. Mutta onko pöydällä lopultakaan merkitystä jos se lakkaa olemasta, ainakin minulle, kun poistun? Ovatko muutkaan olemassa, OLENKO MINÄ OLEMASSA? Mikä merkitys kenenkään olemassaololla on, jos kerran kuolemisen prosessi alkaa jo syntyessä? Aieee!! Kieriskelin inhossa, Olemisen sietämättömässä keveydessä ja kastoin varpaitani fenomenologiassa (liian kylmää) ja raapustelin Porin Taidekoulun lopputyöni eksistentialismi takataskussa. Porissa muuttui paljon. Inho nykytaidetta kohtaan muuttui rakkaudeksi kun taidehistorian Mikon lisäksi muunmuassa Sofia Saari, Henry Merimaa, Paavo Paunu, Minna Sulonen, Jouni Kujansuu, Harri Pälviranta, Anne Koskinen ja Kaisu Koivisto niitä puskutraktorilla runnoivat klassismin muurin lävitse.
Kovin työ oli ehkä Taidehistorian Mikolla, jonka kera väänsin peistä useat kerrat. Parhaiten on ehkä jäänyt mieleen keskustelu taideinstallaatioista ja taito-sanan yhteydestä taiteen termiseen käsitykseen: että jos hevonen paskoo kadulle ja joku "taiteilija" viinipäissään vie ne paskat galleriaan, niin mitä taidetta se sellainen sitten on ja millä oikeudella taiteilija kutsuu itseään sen työn tekijäksi kun hevonenhan ne paskat teki. Ja sitten se klassinen "kuka vaan vois ottaa ja viedä ne sinne galleriaan" (harha joka on sittemmin lyöty kylmäksi todellisuudella: jos saat näyttelyaikaa, et taatusti vie sikakalliiseen näyttelyysi hevosenpaskaa ilman painavaa syytä). Sofia Saari jatkoi Mikon tekemän pohjatyön jälkeen ajatuksen kirjallisen ulostulon kehittämistä. Kaisu Koivisto esitteli pokalla kaiken maailman karvareuhkoja taiteena ja olihan se uskottava kun reuhka tuli vastaan Kiasmassakin. Jouni Kujansuu veti muina miehinä jotain Itteniä vai mitähän se oli kuin kuka tahansa perus maalari, ja sitten kahvitunnilla pahaa aavistamattomana taidelehteä lukiessa verkkokalvolle pärähti kuva jossa Jouni (tai joku videossa esiintynyt) kakkaa nurkassa lasikulhoon. Minna Sulonen veti mallipiirustukset mittatikulla ja luotilangalla ja pakotti kroonisesti pyyhkimään kaiken pienenkin virheen pois ja aloittamaan alusta (- josta edelleen olemme kaikki Porissa opiskelleet ystäväni äärettömän kiitollisia -) mutta piirsi itse kahvipöytäasetelmia lyikkärillä joista puuttui mm perspektiivi. Tunsimme olomme huijatuksi hänen töidensä äärellä ja Minna väläytti monttu auki pönöttäville meikäläisille semmoisen silmäkulmasta pilkistävän viekkaan ähäkutti-hymyn, mikä väläytetään silloin kun joku alkaa päästä jyvälle ja astelee ensimmäistä kertaa "rajalle". Raottaa pandoran lipasta. Taideteos ei olekaan vissiin vain valokuvan representaatio, täydellinen (klassisen figuratiivisessa mielessä), esteettinen ja ihana, vaikka täydellisesti pistetäänkin treenaamaan. Se onkin myös kakkaa, karvareuhkoja ja muodottomia kahvikuppeja. Sitten se oli Merimaan kanssa pimeässä salissa ympyrää kävelemistä. Harri Pälvirannan valokuvajaksot joissa haettiin rumaa, kovaa ja väkivaltaa. Pertti Lohiniva taas lietsoi tunkemaan maaliin massaa ja maalaamaan mihin sattuu, videopajan Mikko maustoi hommat huumorilla, Timo Partanen yritti innostaa piirtämisen olevan myös ihan kivaa (joka ei ollut ihan ensimmäinen ajatus Sulosen venäläisen koulukunnan pedantin piirustusopetuksen jälkeen) ja lopulta kun pääsin lopputyövuoteen, oli kaikki aseet riisuttu ja haarniska poltettu ja makasin henkisesti (ja konkreettisesti, koska olin murtanut selkärankani) maassa ajattelemassa että antaa tulla, kaikki on mennyt, Pandoran lipas avattu ja demonit päästetty valloilleen. Mikään ei ole entisensä ja olen menettänyt taidekäsityksestäni kaiken. Sitä ei enää ollut. Oli vain se loputon avaruus ja eksistentialistinen kriisi minkään merkityksellisyydestä. In comes Paavo Paunu ja on ihan et eiköhän tehä installaatio. Ja niin minä sitten valmistuin fyysisesti ja taiteellisesti invalidisoituneena, installaation kera, minä joka en Porin Taidekoulun alkaessa hyväksynyt taiteeksi mitään muuta kuin klassista figuratiivisuutta. Pokkasin kaksi stipendiä.
Sittemmin on selkäranka taas luutunut ja musertuneen taidekäsityksenkin haittaluokitus nollaantunut.
Mutta eksistentialismi oli ja jäi. Porin jälkeen en kyennyt tekemään muuta kuin väripintoja ja kokeilemaan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Päällystin vanerilevyjä laastilla ja heitin niiden päälle ruusuja, joiden päällä tanssin kukkamekossa (elämä on ruusuilla tanssimista). Kaikenaikaa pyörien sen ympärillä että mikä on minkään olemasaolon merkitys ja miksi edes tehdä mitään. No, tein sitten odotellessa vähänaikaa teatteria kunnes lähdin Turun Taideakatemiaan jossa löysin Anteron Paavolan piirustusopetuksen ja Hiilet. Tällä tiellä ollaan.
Epäonnisia apuraha-anomuksia kirjoitellessa on tuskaillut sitä, miten vaikeaa on perustella ja kertoa omista töistään. Minulla lähtökohta on edelleen olemassaolon ja eksistentialismin kanssa painimista esittävän ja ei - esittävän, olemisen ja ei - olemisen ympärillä. Tämä on lyhyesti ja ytimekkäästi hakemuksessa ilmaistu, ja tuntuu että se ei riitä "perusteluksi". Sitten sitä kirjoittaa ummet ja lammet miten kertoo vaikka mistä ja käsittelee ja kommentoi vaikka mitä. Ei tuota tulosta tosin. Ehkä seuraaviin kirjoitan sitten vaan lyhyesti ja ytimekkäästi eksistentialismin filosofiasta töiden takana ja that's it.
Tähän liittyen olen alkanut tekemään vähän kotiläksyjä, eli lukemaan. Inhon kanssa pitää ottaa uusi erä, mutta ensin luen yhden osan Sartren "Muuri" - kirjasta per ilta. Ensimmäinen, juurikin Muuri - nimeä kantanut novelli oli ainakin Inhoon verrattaen hieman pintasilaukseksi jäävä kokemus kaiken merkityksemättömäksi muuttumisesta kun edessä on varma kuolema. Sopivasti keskustelin aiemmin päivällä aiheesta ystäväni kanssa, kuinka hän vähän jopa kadehtii syövästä toipuvaa ystäväänsä joka iloitsee säilyneestä elämästään, ja kuinka itse kaikkeen kyllästyneenä ei tavoita samaa tunnetta, vaikka käytännössä on samassa tilanteessa: saa elää. Siteerasin hänelle Sartrea: "To know what life is worth, you haveto risk it once in a while". Muurin päähenkilö kokee raivoa siitä miten on elänyt kuin olisi kuolematon: oli koko elämänsä asettanut vekseleitä ikuisuudelle, eikä ollut ymmärtänyt mitään. Lopussa hänellä on mahdollisuus säästää henkensä mutta tekee kuitenkin Sartremaisesti valinnan, jonka seurauksena on oletusarvoisesti kuolema.
Tänään illalla vuorossa "Huone", ehkäpä siitäkin seuraa viiltävä analyysi! Mutta nyt sanoja teoiksi ja maalaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti