TaideArt - seminaarissa

Turun Ammattikorkeakoulu järjesti yhteistyössä usean eri tahon kanssa seminaarin taiteilijan kansainvälistymisestä: "Kohti kansainvälistä taiteilijuutta". TaideArtista kannattaa lukea enemmän sivuilta www.taidearthanke.fi. Käytännössä hanke käsittelee taiteilijan ansaintamalleja, rooleja ja toimeentuloa, ja sivujen mukaan vähän äklösti ilmaistuna tuotteistamista. Kansainvälisyys kiinnosti teemana, joten seminaariin. ICT - talo parveili entisiä opettajiani Taideakatemiasta, enkä välttynyt Renja Leinon röntgenkatseelta tälläkään kertaa. Renjalla on sellainen taito nähdä ihmisten läpi, ja jäin heti valheesta kiinni kun valehtelin kuulumisia kysyttäessä että kuuluu "Ihan hyvää". Siirryin luentosaliin totisesti miettien sitä, että miksi pitää valehdella ja peitellä totuutta. Mitä sillä saavuttaa?

Minulla ei varsinaisesti ollut mielikuvaa siitä mitä seminaarilta odotan. Puhujina näkyi olevan kuraattoria, taiteilijaa, projektiheppulia ja ties mitä (linkki seminaarin käsiohjelmaan). Ehkä luvassa olisi eri näkökulmia siitä miten on kansainvälistynyt ja kuinka se tapahtuu. Hankkeen sivut mahtipontisesti lupaavat että hankkeen jälkeen taiteilijalla on eväät tienata työstään paremmin. Aika rohkea lupaus, joskaan se ei nyt varmasti yhden tai kahden luennon jälkeen toteudu. Mutta jotain peilattavaa niihin ajatuksiin joita itsellä ehkä oli "löytymisen" ja eteenpäin sätkimisen suhteen. Se on sellainen sekava massa, jossa kuraattori on mielikuvissani taiteilijaa imitoiva hahmo joka luo kokonaisuuksia ja käyttelee taiteilijoiden teoksia yksittäisinä pelinappuloina, vieden niitä ulos kontekstistaan, ottaen osaksi omaansa. Kuraattoreiden asemaa uran edistämisessä tai taiteilijan uudellen välittämisessä en ollut ajatellut ollenkaan. Galleriat piirtyvät kotimaan kentällä vähän epäreiluina tahoina. Paikkoina jotka laskuttavat yritysriskiään taiteilijalla ja tämän lisäksi ottavat kuluihin suhteutettuna tolkuttoman provision, kokonaispaketin jäädessä taiteilijalle kannattamattomaksi: varsinaista edustustyötä tekevät galleriat ovat suomessa vähissä. Löytyminen sensijaan tuntui olevan toisaalta sattumankauppaa, johon voi kyllä vaikuttaa sillä että puskee itseään esille niissä kanavissa joissa se on rahallisesti mahdollista: netissä, somessa, ja tietysti laadukas taide on avainasemassa. Ja siinä se sitten oikeastaan on. Muuta tietä ei taida ulkomaailman gallerioihin olla: niistä ei saa rahalla näkyvyyttä kuten Suomessa. Täysin pimennossa oli se, miten gallerioihin saa yhteyden "oikein". Joskus on tullut joku hakemus lähetettyä ja vastaus on poikkeuksetta ollut, että emme ota vastaan hakemuksia, kiitos ja hei. Miten itseään voi markkinoida?

Ensimmäisenä puhujana oli Maikki Lavikkala Framesta. Frame on jäänyt itselle hieman vieraaksi, mutta luennon aikana hyvin selvisi mitä kaikkea Frame tekee. En ollut tietoinen siitä, että kuraattoriliikenne kulkee jossain määrin Framen kautta, lähinnä ajattelin että se on apurahataho kansainvälisiin projekteihin. Mutta että kuraattorit saattavat tulla Framen kautta Suomeen etsimään taiteilijoita, ja Frame suosittelee. Luennon aikana heräsi esille mielenkiintoinen kysymys johon ei tuntunut tulevan suoraa vastausta, eli miten Frame löytää suosittelemansa taiteilijat? Onko tämäkin Helsinkikeskeinen asia? Kuvataideakatemian ja tiettyjen isompien gallerioiden taiteilijoiden muodostama, keräilijöiden jo löytämä keskittymä? Miten taiteilija pääsee itse kontaktiin Framen kanssa? Kierrellen, mutta kuitenkin, tuli ilmi että Helsingin lisäksi seurataan lähinnä taidelehtiä ja isompia näyttelyitä. Helsingin ulkopuolella ei mitään "scouttausta" ole. Ja tähän tulikin selvä viesti: älkää jääkö odottamaan, että teidät löydetään. Olkaa aktiivisia, osallistukaa näyttelyihin, tulkaa mukaan Framen kuraattoritapaamisiin, lähettäkää itsestänne esittelyä, nettisivuja, matskua. Toisaalta vähän ihmettelin sitä asennetta taiteilijoilta, että Framen pitäisi kulkea ja jalkautua kentälle etsimään taiteilijoita omista nurkistaan. Tulla työhuoneille ja kiertää kaupungit ja taiteilijaseurat. Eikö toisaalta ole ihan järkeenkäypää, että jos taiteilijalla ei juuri ole toimintaa ja hän ei ole esillä, ei häntä ehkä kannata kenellekään suositella hyvänä vaihtoehtona?

Finnish Art Agencyn Laura Köönikkä puhui seuraavaksi ja aiheutti edellisen valossa entistä villimmän tunneturbulenssin. Köönikän viesti taiteilijoille oli, että älkää jääkö Suomeen, älkää pitäkö näyttelyitä joista pitää maksaa, taiteilijaseurat eivät tee työtä taiteilijoidensa eteen vaikka rahastavat, ja menkää ja markkinoikaa itseänne. Taiteilijoita on Suomessa liikaa, ja kaikkia ei voi tuoda esille ja edustaa. Siinä oli paljon sellaista jonka allekirjoita ja paljon sellaista mikä aiheutti valtavaa hämmennystä kokonaisuutta ajatellen.

Jos lähtökohtaisesti ajatellaan, että kaikkia ei voi edustaa kun taiteilijoita on niin paljon, ja vain niitä kiinnostavimpia viedään eteenpäin, niin herää tietysti kysymys että miten pääsee kiinnostavan statukseen. Miten siinä onnistuu ilman kuvataideakatemian tuomia verkostoja, pitämättä näyttelyitä ja saamatta apurahoja? Vai onko niin että jos et koskaan sinne kuvataideakatemiaan ja apurahoille pääse, kuulut siihen sektoriin "turhat taiteilijat" kun kerta niitä liikaa kuuluu olevan (vai olisiko kuitenkin niin että kuuluu vaan väärään verkostoon tai ei kuulu MIHINKÄÄN verkostoon). Näyttelyajasta maksaminen piirtyi asiana johon ei kannata suostua. Homma eskaloitui oikeastaan siinä kohtaa, kun pohdittiin sitä että taiteilijaseurat toimivat väärin pyytäessään jäseniltään rahaa näyttelyajasta, eivätkä tarjoa mitään vastinetta rahalle, siis myy niitä teoksia (josta olen samaa mieltä ja olen aina kritisoinut tällaisia taiteilijaseuroja, enkä suostu yhteenkään sellaiseen liittymään - ja millä todennäköisyydellä, kun palkataan gallerianvalvojaa toisensa perään työllistämistuella, sieltä joukosta bongautuu taiteen myynnin ja markkinoinnin ammattilainen?). Galleriassa istutaan ja odotetaan että joku tulee katsomaan, ja myydään jos joku ostaa. Näyttely taiteilijaseuran galleriassa ei siis välttämättä johda siihen, että  tulee huomatuksi ja saa näyttelyitä kaupallisissa, myyvissä gallerioissa. Tässä kohtaa osallistuin keskusteluun ja totesin että ei tuo ole kyllä mikään selviö kaupallisessakaan galleriassa, että taiteilijaa edustettaisiin ja markkinoitaisiin vaan yhtä lailla monessa kaupallisessa galleriassa istutaan ja odotetaan asiakasta. En ole törmännyt yhteenkään ennakkokatselmukseen, jossa töitä esiteltäisiin niistä mahdollisesti kiinnostuneille jo ennen avajaisia eikä niitä kontakteja saada edes avajaisiin mukaan. Lehdistöä ei tunnu saavan avajaisiin enää kirveelläkään. Näyttelyistä ei kirjoiteta, paikalle ei kutsuta kuraattoreita, museoita, ei osallistuta messuille. Siis taiteilijaa ei käytännössä markkinoida ollenkaan, lähetetään kutsut tietylle listalle ja siinä se. Tämä on jotain sellaista mitä itse en kyllä oikein ymmärrä. Sen muutaman vuoden suvereenisti markkinoinnin hallitsevien tahojen kanssa saamani työkokemuksen avulla olen oppinut paljon gallerian pyörittämisestä, mainonnasta ja markkinoinnista. Sen valossa näkisin että galleriakenttää leimaa jokin ihmeellinen alistuneisuus.  Monessa tapauksessa puuttuu se tahtotila ja päämäärätietoisuus, jolla ihmiset saadaan liikkumaan ja kiinnostumaan. Tässä on tietysti suurimpana ongelmana se, että näyttelyistä pyydetään se vuokra. Rohkenen sanoa, että jos gallerialle jäisi vain provisio, olisi näyttelyohjelman rakentaminen ja taiteilijoiden markkinoiminen melkolailla tavoitteellisempaa. Nyt todetaan galleriataholtakin että taiteen myynti on niin huonoa, ei täällä myy kuin ne muutaman Helsingin galleriat, ja Turkulainen Auran Galleria myös nousee usein esille (mainittakoon että on myös ainut galleria jossa on jäänyt plussalle, ja näyttelystä on tultu myös haastattelemaan lehteen - suhdepuoli on siis kunnossa). Onkohan se sitten syynä siihen että ei jakseta panostaa ja uskalleta messuille? Mainittakoon nyt ennen kuin ketään tästä hermostuu, että a) olen uran alkutaipaleella enkä ylipäätään myy paljoa b) näyttelykokemukseni on verrattaen suppea, sillä ei ole varaa pitää näyttelyitä, joten tähän varmasti paremmin osaisi luoda katsausta jokin laajemmin näyttelytoimintaa pitänyt, myyvä taiteilija. Oma kokemukseni on siis vielä suppea, ja puhuin vain oman suppean tulokulmani tuoman kokemuksen sekä kuulopuheiden perusteella.

Kun palasin Kotkasta takaisin sivistyksen pariin, olin käynyt läpi melkoisen linkouksen kulttuurituotannon parissa. Työjaksot teatterin parissa, kulttuuriasiainkeskuksessa meripäivillä, adventuressa ja seutukäräjillä tehdyn tapahtumanjärjestämisharjoittelun, galleriatyön Kotkan Valokuvakeskuksen galleriassa ja kauppakeskus Pasaatin tapahtuma-assistentin töiden jälkeen oli vesiselvää miten pyörät saadaan pyörimään. Turun taideakatemiassa vuosikurssimme ensimmäiseen yhteisnäyttelyyn saimme tehtäväksi hoitaa näyttelyn järjestelyt. No vähä järjestelin. Järjestelin Elyseeltä 50 pulloa kuoharia. Useita sponsoreita avajaistarjoiluun. Järjestelin paikalle lehdistön ja alueuutisten TV - kamerat. Käytin hyväkseni oppimiani käytäntöjä siitä, miten tahot jotka saavat kymmenittäin kutsuja kissanristiäisiin viikossa, kiinnostuvat juuri meidän kutsustamme. Se on se työ, mitä epäilen, että kaikissa gallerioissa ei tehdä, vaikka syytä olisi. Vuokrat ovat suhteessa taiteilijan tuloihin karmivan suuret, ja sitä vastaan pitäisi todellakin saada edustustyötä. Onkin hyvä uutinen että Framen tukia voisi kohdistaa myös gallerioiden kansainvälisyyteen ja ehkä toisi muutosta kulupolitiikkaan.

No, mutta.
Näyttelyn pitäminen ei ole taiteilijalle kannattavaa, se on useimmilla karu tilanne. Siitä pienestä korvauksesta jonka lopulta ehkä saa, ei todellakaan riitä rahaa korvaamaan materiaaleja ja näyttelyn valmisteluun kulunutta aikaa. Saatika ihan perus elinkustannuksia. Mutta selviö on myös se, että jos et pidä niitä näyttelyitä, voit vain haaveilla apurahasta, joka lopultakin on se ainut mahdollisuus pystyä tekemään täyspäiväisesti työtä taiteen parissa, ainakin useimmilla tapauksilla. Köönikän neuvo oli, että lakkaa maksamasta niitä galleriavuokria, ja osta sillä hinnalla lentolippu. Lähde ulkomaille tapaamaan galleristeja, kuraattoreja, mene jakamaan käyntikortteja taidemessuille. Tässä piili toisaalta viisaus, ja toisaalta on tiedostettava sekin, että itseään on aivan turha lähteä mainostelemaan jos ei ole minkäänlaista meriittiä. Millä ihmeellä pääsisi nyt vaikka FAA:n listoille, jos ei ole mitään taustaa, eikä ole ollut yhtään esillä. Jos kaikki maksulliset galleriat on poissa laskuista, jää ne muutamat taiteilijavetoiset galleriat jotka toisaalta pyörivät omassa piirissään, ja yhteisnäyttelyt joihin voi edelleen vain haaveilla pääsevänsä jos CV on yhtä niukka kuin tiliote.

Asenne vahvistui kun luentoa jatkoi taiteilija Mikko Kuorinki, joka lokertoitiin "nomaditaiteilijaksi" joka kiertää maailmaa residenssistä toiseen ja apurahakausien ulkopuolella elää askeettisesti työhuoneellaan. Hän rehvakkaasti totesi että ei pidä näyttelyitä maksullisissa gallerioissa ja karsastaa kaikkea taiteen myyntiä, koska teoksen markkinataloudelle altistaminen, rahapoliittinen sijoituskohteen status ja veronkierrollinen välineellisyys ovat ahdistavia ja äklöttäviä asioita. Kuitenkin on todettava, että on hänkin maksulliset näyttelynsä arvatenkin pitänyt, jotta on ikinä päässyt apurahan tai palkallisen residenssin kylkeen kiinni, ja päässyt asemaan jossa voi syljeksiä kaupallisuuden päälle. Ja huomionarvoista toki on se, että Kuorinki ei tee muita kuin maksullisia residenssejä, mutta kun raha vaihtaa omistajaa objektinomaista hyödykettä vastaan, siitä tulee rumaa. Eihän tässä ole muuta erotusta kuin se, että Kuorinki myy työskentelyään ja maalari sen tuotoksen fyysisen osasen.
Realismihan tällaisissa on pidettävä mielessä. Ei perheellisen, rutiköyhän taiteilijan ole mahdollista kierrellä residenssejä tai välttämättä edes käyttää sitä näyttelyn hintaa lentolippuun. Näyttely on riski, josta hyvällä onnella ja vahvalla työskentelyllä, saattaa saada palkan. Jos ostat lentoliput mennäksesi vähän juttelemaan, saatat saada näyttelyn 5 vuoden päästä, ja siitä ehkä palkan. Pitää löytää se oma väylänsä sille kansainvälistymiselle mikä menee mahdollisuuksien rajoissa.

Sekä Kuorinki että seuraavana puhunut Antti Laitinen eivät Köönikän tapaan suositelleet käyntikorttien jakelua messuilla, mutta tapaamisten järjestämistä ja tahoihin suoraan tutustumista kyllä. Laitinen on saanut projekteja messujen kautta, ei käyntikortteja jakelemalla, vaan messuosaston taiteilijana. Näkisin, että tuossa ja Köönikän suurimpana antina tulleet ajatukset (vastikkeeton korvaus on turha korvaus, sijoita siihen että lähdet paikanpäälle tapaamaan eri tahoja) ovat niitä, joista on otettava oppi. Kukaan ei tule työhuoneelta hakemaan, ja hyvin suurella tuurilla bongaa netistäkään ilman, että mitenkään tuo itseään esille. Vaikka tämän koko hankkeen sivuilta ällönä korostunut ajatus tuotteistamisesta tuntuukin vieraalta, niin tässä se on paikallaan. Ihan vain siksi, että mahdollistaa oman työskentelynsä. Että saisi niitä verkostoja. Viikonlopun pystyisi varmasti järjestämään messuilla tai näyttelyssä, jonka kokee vastaavan sitä mitä itse haluaa tehdä ja missä voisi olla niitä tahoja, joiden kanssa voisi tehdä yhteistyötä.

Seuraavan päivän aamuna oli ajatus jo mennyt kiukun puolelle. Jotenkin jäi harmittamaan taiteilijoiden itsensä asenne, että miksei meitä tulla hakemaan, ja miksei meitä pyydetty mukaan, kunnei kukaan tänne tule etsimään. Mieleni kihisi siitä, että miksi emme toimi itse. Miksemme luo sitä omaa verkostoamme ja lähde ajamaan itsemme asiaa? Hae hankerahaa ja ota itse yhteyttä haluamiimme kuraattoreihin? Lähde porukalla messuille, olemaan näkyvillä, hakemaan niitä kontakteja? Miksi kaikki pitäisi tuoda hopeatarjottimella syliin?

No toinen päivä aiheutti sitten vähän muitakin ahdistustiloja. Saaren Kartanon yhteisötaidetta, Galleria alkovin mullalla, nojatuoleilla ja seinäkyltillä hevosteleva überkäsitteellisyys joka vei koko kansainvälisyyden filosofiselle tasolle (ei oo kansainvälisyyttä kun on vaan maailma joka yhtäläisiä osasia olemme) joka ei tuonut oikeastaan mitään näköalaa toimimiseen ulkomailla. Suorastaan väärin siis ilmaista käsitteenä alue "Suomen rajojen ulkopuolella", joka taatusti ON eri maailmansa kuin tämä meidän maksullinen kenttämme. Ahdistus ei ehkä kumpuillut niinkään tästä ylifilosofisesta pohdinnasta joka sai ainakin allekirjoittaneen vaipumaan tietynlaiseen taidepuhekoomaan, vaan siitä, että aloin panna merkille että edustamani ihan perus maalaustaide ei ole tainnut nousta teemana esille kertaakaan. Ei edes sanana, maalaus. On kukkapurkkia jossain huoneen nurkassa, on performanssia ja haarniskapuita, siis kaikki ihan ansioituneita ja mielenkiintoisia juttuja sinänsä, mutta viedäänkö täältä ulos oikeasti ollenkaan, niinku, maalauksia? Jos nyt ajattelee edustuksia biennaaleissa ja paviljongeissa, niin nähdäänkö niissä maalauksia juuri lainkaan, vai jotain elämyksellistä kommervenkkiä? Tästä nousi pintaan vahat traumat taideakatemiassa, kun nykytaiteen kurssin päätteksi piti tehdä nykytaiteen teos. No aika moni teki jotain omasta työskentelystään täysin poikkeavaa installaatiota ja härpäkettä mikä vilkkui ja piti ääntä tai näytti muuten vaan erikoiselta, koska nykytaide. Alkoi vituttamaan ja tein "Ihan vaan maalauksen". Nakukuvan itsestäni jonka photoshoppasin ns. "täydelliseksi" ja tein siitä vähän provokatiivisen maalauksen. Mielestäni ajan hermolla siis, mutta kritiikissä lytättiin täysin, kun mitäs nykytaidetta tämmönen maalaus on. Vähän ongelmallinenkin kun niin asettaa naisen kaunistelluksi seksuaaliseksi objektiksi ja kauheeta kun naiskuva nähdään tällasena (oli vissiin tarkoituskin?) ja tästä seurasi kiivas keskustelu siitä että onko "vain maalaus" nykytaidetta ja mikä maalaus täyttää nykytaiteen tuntomerkit ja mitä ne ovat, ja toisaalta: voidaanko mitään tänä päivänä tehtyä irrottaa nykytaiteen kontekstista. No, ikäänkuin voitin väännön kun todettiin että tavallaan ei voi, mutta arvatkaas näkyikö vittuiluni arvosanoissa. Miksi meillä ei arvosteta maalaustaidetta? Miksi sitä mielletään nykytaiteen ulkopuoleisena, vanhanaikaisena asiana, ellei nyt satu maalaamaan jotain kikkeleitä tai muuta hätkähdyttävää? Nykytaide muodostuu ilmiönä voimakkaasti jonain sellaisena mitä ei lähtökohtaisesti edes voi myydä tai omistaa, ja tässä taiteilijan ansaintamalleihin pureutuvassa luennossa 99% esitetystä taiteilusta menee juurikin siihen laatikkoon. Paradoksaalista. Että mites sen toimeentulon kansssa?

Paniikkini yltyi Alkovin puheenvuoron jälkeen, ja pommitin kollegoita hermostuneilla viesteillä. Apua. Olemme jälkijunassa. Miksemme huomioi tilaa? Olemmeko tylsiä? Onko aika ajanut ohi? Siitä kai syntyi konsensus että pitää kehittyä ja katsoa ympärilleen. Mutta toisaalta ei saa lähteä tavoittelemaan sellaisia erikoisuuksia jotka ei tule itselle luonnostaan. Platformin edustaja jatkoi esittelmällä kaiken maailman projekteja, kiinnostavia ja hienoja tottakai, mutta ei vieläkään yhtään maalausta. Savua ja melua ja kolinaa ja videota ja tohinaa. Kaikkea hyvin kiinnostavaa ja innostavaa toimintaa, jonka kautta saa niitä ulkomaan kontakteja oman kotimaansa verkoston kautta ajatuksella "think globally, act locally". Tämä sai itsessä vähän innostusta aikaan, sillä moinen verkostoituminen luonnistuu paikallisella tasollakin. Olin silti jo aivan kauhuissani että onko ponnistelu turhaa, onko maalaus kuolemassa, sillä vieläkään en nähnyt maalaustaiteen projekteja kansainvälisessä toiminnassa. Lopussa onneksi seisoi kiitos.

Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen tutkija Sari Karttunen kertoi tutkimuksestaan nykytaiteen kansainvälistymisestä ja vallalla olevista asenteista ansaintamalleja kohtaan. Vaikka tutkimuksissa on taiteilijoilta välittynyt viesti että kansainvälinen toiminta on ennemminkin rahareikä kuin tulonlähde, oli positiivinen tieto että asenteet ovat kuitenkin muuttumassa. Taidemaailma on turhan kauan kärsinyt siitä oletuksesta että myyminen on synti ja vain rahasta ulkopuolella pysyttelevä taide ja köyhä taiteilija on puhdas. Nykyisällään sitä pidetään luonnollisena osana työskentelyä: palkkaa ja korvausta. Töitä saa oikeasti myydä ilman stigmaa. Näyttelystä maksamista aletaan hieman karsastaa. Cuporen tutkimuksia on tässä mahdotonta tiivistää, kannattaa todella perehtyä näihin ansiokkaisiin koosteisiin, niitä löytää täältä: http://www.cupore.fi/tutkimus.php

Edustamani taiteenala on ehkä eniten juuri myytävään objektiin kulminoituva osa-alue, jossa taiteilija saa liksansa joko myynnistä, apurahasta tai sivutuloista, onnellisimmat näiden yhdistelmästä. Olin puhjeta hurraa - huutoihin, kun lopun taiteilijapuheenvuoroa oli pitämässä TAIDEMAALARI (viimein!)Mikko Paakkola. Omaan satiiriseen tapaansa hän sanataiteili mielipiteensä, jossa toisaalta pureuduttiin tiettyihin ironialla ryyditettyihin läppiin taiteilijuudesta (kannattaa valita rikas puoliso) ja huomioitiin tärkeitä asioita kansainvälistymisessä (ole tietoinen siitä mitä sovit kenenkin kanssa), kaiken perustana on oma laadukas työ, mutta tärkeimpänä viestinä se, että älä ala tekemään kaikenlaisia projekteja ja ryhdy voimauttavaan taidetoimintaan, vaan pidä ensisijaisesti huoli toimeentulostasi. On hemmetin vaikeaa taskut tyhjinä, työhuoneella sinisen, sinisen, sinisen ja jonkun muun värin suhteita pohtiessa ja lapsia kasvattaessa samalla työstää uraansa New Yorkissa. Realisti on oltava.

Luulen että lähdin luennolta abaut samassa pisteessä kuin sinne tulinkin. Ei voi olettaa että joku tulee hakemaan, vaan täytyy itse laittaa pyörät pyörimään. Pitää itse tietää mitä haluaa, koko uraa ei tarvitse tehdä ulkomailla, vaan pitää löytää ne tahot joiden kautta voi tehdä sitä kansainvälistä työtään omaa kotoaan käsin, vaikka olennaisinta tietysti olisi toimia mahdollisimman paljon paikanpäälle. Paljon uutta tietoa tarjoutui kyllä siitä, että mitä väyliä pitkin taiteilijat päätyvät yhteistyöhön kuraattoreiden kanssa ja mikä asema heillä on myös taiteilijoiden välittäjinä projekteihin ja asiakkaille, ja tästä on varmasti suurta hyötyä.

Mutta kaikkein tärkeintä on se oma työ. Sen pitää olla vahvaa ja edustuskelpoista. Kotimaan meriitit pätee kotimaassa, ja auttaa ulkomaillakin osoittamaan että toimintaa on, mutta jos itseään lähtee viemään ilman näitä kuraattoritahoja suoraan kansainvälisille kentille, on se työskentelyn laatu avainasemassa. Ei ulkomaailmassa suomalaisia gallerioita varmasti hirveämmin tunneta, eikä tiedetä mikä ero on näyttelyllä vaikka Huudossa tai Köysiratagalleriassa. Ilmeisesti on syytä oppia edustamaan itseään ja työtään.

Mutta ihan ensin täytyy tehdä sitä hyvin.

Yhteen asiaan sain kyllä luentojen jälkeen vahvistuksen. Olen aina miettinyt että ammunko itseäni jalkaan kun en luovu periaatteistani ja liity johonkin seuraan joka ei vastaan aatteitani vain, jotta pääsisin lähemmäs apurahoja ja ryhmänäyttelyitä. Olisiko syytä luopua siitäkin periaatteesta että menisin vaan ja ilmottautuisin työttömäksi jotta pääsisin taiteilemaan työkkärin rahoilla. Tästä kuulin tauoilla kuiskuttelua enemmänkin, miten pitää TE-toimistolta piilotella työhuonettaan ja nettisivujakaan ei uskalla avata, kun heti nähdään yrittäjänä. En nyt jaksanut alkaa kinastelemaan, mutta nyt kun erinäisiä leikkauksia ollaan valmistelemassa, kuinka käy perheellisen taiteilijan joka on lähtenyt tuolle tielle? Vielä on subjektiivinen päivähoito-oikeus jonka turvin työttömäksikin itseään tituleeraava taiteilija pääsee töihin, mutta onko kauaa? Jatkossa sitä päivähoitopaikkaa ei enää ehkä järjestykään. Entistä vahvemmin olen sitä mieltä että näihin järjestelmiin ripustautuminen on koko alalle karhunpalvelus. Näyttelyvuokrista ei päästä ikinä eroon, jos niitä ei lakata perimästä, ja taiteilijat itse voisivat toimia tässä lipunkantajina. Taiteilijan työtä ei ikinä nähdä ammattina, jos ensisijainen määritelmä taiteilijankin taholta on työtön. Palaan pohdintaani kirjoituksen alussa. Miksi pitää valehdella ja peitellä totuutta. Mitä sillä saavuttaa?

Jospa ei olisi työtön, eikä yrittäjäkään, vaan taiteilija.